torstai 13. syyskuuta 2018

Viestinnän vaikeus




”Viisaasti verkossa”, ”Netiketti - netin etiketti” ja ”Työntekijän some-ohjeet” ovat tämän ajan kansalaistaito-opuksia. Ne ovat kaikki ohjeistuksia samaan asiaan eli nettikäyttäytymiseen. Mikä siinä nyt sitten enää voi olla vaikeaa, jos ohjekirjasiakin on lueskeltu - ainakin kursorisesti - kokonaista kolme kappaletta. Vaan, kun vaan sittenkin tuntuu voivan olla hankalaa...

Ennen vanhaan asiat soitettiin puhelimella - ihan äänen kanssa. Silloin kuultiin puolin ja toisin jo äänen sävystä, miltä tuntuu ja miten viesti otetaan vastaan. Saatettiin selittää ja perustella asiaa paremmin, kysyä ja kommentoida sanottua uudelleen ja ymmärtää toinen toisensa tarkoitus.

Nyt asioiden toimittaminen on siirtynyt yhä enemmän sähköiseen ja kirjalliseen muotoon. Se on tietysti siinä mielessä hyvä, että jälkikäteen on mahdollista tarkistaa, mitä ja milloin on sovittu. Erilaiset tarkentavat kysymykset ja lisäselvitykset sen sijaan ovat aikaavievempiä ja asioiden käsittely voi kestää päiväkausia – joka tapauksessa huomattavasti paljon puhelua kauemmin, kun asioista sopimisen sähköpostiketjut kertyvät pitkiksi.

Sosiaalisessa mediassa viestit ovat sähkösanomatyylisen lyhyitä ja niitä täydennetään pikkuruisilla  kuvakkeilla eli hymiöillä.  Jos ei jaksa selata joka väliin sopivaa ja pehmentävää hymiötä, kuulostaa viesteissänsä  kuulemma kömpelöltä ja töksäyttelevältä. Voi ei!

”Iloinen villasukkaryhmä”, positiivisen palautteen ryhmä, kirpparipalstat…  Nuo ovat minun some-maailmaani. En visertele Twitterissä, en jakele kuvia Instagramissa, en kommentoi naamakirjankaan keskustelupalstoilla.  Olen opetellut  myyntipalstojen slangin; ”av”:t, ”yv”:t ja muut ”mmm”:t ovat hallussa. Vaikka unkarin kielen kurssi kansalaisopistossa jäi aikoinaan kesken, on pitkäjännitteisyyteni sentään riittänyt tähän.  Olen siis pyrkinyt tietoisesti välttelemään viestinnän akanvirtoja ja kommunikoinnin karikoita.

Ja voi ei! Muutama päivä sitten ymmärsin, etten sittenkään hallitse edes hymiöviestintää.  Kirpparipalstalla oli nojapyörän ostoilmoitus. Ilmoitukseen oli oheistettu kuva sympaattisesta  omatekoisesta nojapyörästä. Sellaisesta, jossa istutaan huomattavasti polkupyörän satulaa miellyttävämmässä noja-asennossa ja jota poljetaan käsin. Kommentoin kuvaa naurunaama-hymiöllä. Kommenttini liittyi aidon oikeasti, vilpittömästi, vain ja ainoastaan sympaattiseen kuvaan. Saman tien olin kuitenkin saanut yksityisviestin, jossa ilmoituksen jättäjä kyseli loukkaantuneena, mikä ilmoituksessa muka oli naurettavaa? Hän kertoi olevansa sairas ja tarvitsevansa nojapyörän siksi. Hän jopa kyseenalaisti minun ammatillista kompetenssiani tuon hymiön vuoksi. Vastasin välittömästi, etten todellakaan ole millään muotoa tarkoittanut loukata. Mietityttämään ja mielen pohjalle kaihertamaan asia silti jäi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Vierivät kivet




Olen jo pitkään ajatellut, että ihmisen on hyvä pitää huoli siitä, että pysyy ”vierivänä kivenä”. Tarkoitan sillä esimerkiksi sitä, että pitää muistaa säilyttää valmius ketteriin muutoksiin, vaikkapa ex tempore -reissuihin. Uskon, että siten on mahdollista - edes jossain määrin - välttää kaavoihin kangistumista ja luutuneita asenteita. Myönnän, että lukujärjestysorientoituneella opettajalla olisi suunnaton kiusaus järjestää muukin elämänsä kalenterin ja lukujärjestyksen muotoon. Rutiinit tuovat turvaa yhtä lailla aikuiselle kuin lapsellekin, tietää opettaja.

Nämä ajatukset mielessäni muutin taas yhden kerran suunnitelmiani ketterästi - vain vartin tuuminnan jälkeen.  Vaihdoin viikonlopulle kaavaillun isomman siivouksen lauantain reissulauantaiksi, kun puolisko semmoista mahdollisuutta perjantaina puolilta päivin lähettämässään viestissä tarjosi. Vuorokauden mittainen rautakauppareissu Tallinnaan oli tosiaan erilaista kuin arkityö taikka kotisiivous.

Vaikutti siltä, että muut 22 tunnin viihderisteilyjä mainostavalle laivalle perjantai-iltana lähteneet, eivät olleet matkalla rautakauppaan. Hyttinaapurimme viihtyivät varmasti luvatulla viihderisteilyllä tosi hyvin, kun eivät malttaneet hiljentyä nukkumaan ennen kuin puoli seitsemän aikaan aamulla, jolloin me jo kyttäilimme kelloa ollaksemme varmasti oikeaan aikaan porttien avautuessa laivasta ulos ajamassa.

Muutaman tunnin maissaolo riitti meille ja palasimme autoinemme ja peräkärryinemme samalle laivalle kotimatkaa varten. Emme käyneet Sadamarketissa, emmekä Super Alkossa, vaan vain kahdessa rautakaupassa.  Sieltäpä olin minäkin löytänyt ”tuliaishankintani”, kottikärryn ja siivousvälineitä -  lattiakuivaimen pesuhuoneeseen sekä pirteän punaisen kaakeliseinän pesimen. Taisi se aiottu siivouspäivä sittenkin kummitella mielessäni – ainakin jossain alitajunnan tasolla.

Hyttinaapurimme näyttivät taas viihtyvän. Meistä noiden viihderisteilijöiden seuraaminen oli varsin viihdyttävää kotimatkan ohjelmaa.

Kotiin tultua sain viestin kuopukselta. Hän oli lähtenyt kahden viikon sairastelun ja viikon toipilasajan  jälkeen ensimmäistä kertaa lenkille. Reitin varresta hän oli löytänyt ison kantarelliryppään ja poiminut herkut talteen. Hän riemuitsi aarteen löytämisestä ja siunuusteli hyviä hoksottimiaan, kun oli ymmärtänyt lähtiessään pakata muovipussin lenkkitakkinsa taskuun. Kuopus kiteytti lähettämänsä kuvan oheen: ”joskus kannattaa astua polulta syrjään”. Olin kuulevinani tuossa oman elämänviisauteni muunnelman. Eivätkö polulta poikkeamiset ja ex tempore -reissut olekin vähän sama asia? Molemmissahan syrjähdetään turvallisesta ja totutusta kaavasta pikkuisen sivuun – ja usein vieläpä ihan onnistuneesti!



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Sukulointia ja sukkulointia




Lapsuudessani Itä-Suomessa sukulointi oli keskeisessä roolissa. Harva se viikonloppu vierailtiin jossain sukulaistalossa kahvikylässä. Kesäisin kierrettiin sukulaisten mökkisaunoja ja uimarantoja testaamassa. Serkut olivat tuttuja ja heidän kanssaan touhuiltiin yhtä ja toista, vaikka ensimmäisten serkkujen sarja molemmissa suvuissa hiukan minua nuorempi onkin. Puoliskon suuressa suvussa meno on ollut aivan samanlaista ja vielä tiiviimpääkin, koska serkut saattoivat viettää puoliskon kotisaaressa pidempiäkin aikoja kuin vain kahvikyläilyn tai saunareissun verran.

Vielä meidän häissä olivat lähes kaikki serkut paikalla. Sitten astuivat kuvaan elämän ruuhkavuodet; työelämä, lapsiarki ja muutto Etelä-Suomeen. Serkkujen elämässä kävi varmasti aivan samoin. Perhearki ja työkuviot veivät kaiken ajan. Yhteydenpito laantui. Meidän nopeat viikonloppupiipahduksemme entisillä kotikulmilla olivat aina niin nopeita käväisyjä, ettei siinä juuri muualla visiteerattu kuin kummankin kotona.

Sitten tuli facebook. Aina silloin tällöin hoksaamme itse etsiä jotakuta vanhaa tuttua taikka sukulaista facebookin kautta. Toisinaan toisinkin päin – joku sukulainen pyytää meitä naamakirjakaveriksi. Kynnys siellä on jotenkin matalampi, kuin että tarttuisi puhelimeen, kysyisi numerotiedustelusta numeron ja soittaisi. Olisi jotenkin tosi noloa soittaa ja pyydellä anteeksi huonoa yhteydenpitoa ja sukulaisvisiittien puutetta. Facebookissa yhteydenpidon voi aloittaa kovin pienellä vaivalla ja käydä tykkäilemään toinen toisensa kissakuvista.

Sukulaisvisiitit ovat silti aivan muuta kuin facebook-tykkäily. Harvinaisiksi käyneet sukulaisvisiitit jättävät  aina hyvän mielen ja paljon muisteltavaa ja makusteltavaa vielä jälkeenpäin. Aivan sama, onpa kyseessä häät taikka hautajaiset. Kohtaamisia ja keskustelun pätkiä tulee kelailtua moneen kertaan perästäpäinkin.

Olemme tehneet pyhän päätöksen tapojen korjaamisesta ja sukuloinnin lisäämisestä, kun pienelle aikaa teimme puoliskon suvun kanssa viiden päivän mittaisen reissun sukulaishäihin Romanian Transsylvaniaan ja pian sen jälkeen sukkuloimme Itä-Suomessa kummankin sukulaisissa. Kaksissa juhlissa saman viikonlopun aikana. Molemmista reissuista jäi päällimmäiseksi hyvä mieli ja tärkeä tunne siitä, että kuulumme yhteisöihin – kahteen sukuun.


perjantai 24. elokuuta 2018

Mieli mietityttää

Rohkenen heittäytyä vallan filosofiseen pohdintaan, kun kuitenkin jo kuudetta vuotta saan opettaa uskontoa – vaikka nyt vain tunnin viikossa. Tämän ajan ei-niin-tunnustuksellinen uskonnonopetus sisältää  jo alakoulussa paljon eettisiä ja filosofisia pohdintoja. Tänäänkin pohdittiin etiikka-sanaa, moraali-käsitettä ja meidän suomalaisten arvoja. Laitoimme 15 kiellettynä tai pahana pidettyä asiaa ”pahemmuusjärjestykseen” ja ymmärsimme pian, että meidän moraalisen ajattelumme mukaan nuo kaikki asiat kärpäsen tappamisesta ja karkkipaperin luontoon heittämisestä kännykän varastamiseen ja koiran tappamiseen ovat kiellettyjä asioita. Oivalsimme, että eettiset arvomme määrittävät ihmiseen ja lemmikkieläimeen kohdistuvan pahanteon pahemmaksi kuin vaikkapa roskan heittämisen tai kärpäsen tappamisen. Opimme, että meille suomalaisille yhteistä on se, että arvostamme tasavertaisuutta. Meidän mielestämme on tärkeää, että kaikki saavat käydä samanlaista peruskoulua ja että kaikkia kohdellaan yhtäläisesti.


Jäin pohtimaan sanaa ”mieli”. Onko se jotakuinkin sama asia kuin ”sielu”, vai mitä sanalla tarkoitetaan? Toki tiedän, mitä on ”mielipaha”, ”mielihyvä”, ”mieliala” ja ”mielipide”. Ymmärrän senkin, ”mitä minulla on mielessä” – lähinnä siis muistissa tai ajatuksissa. Minulla on myös jonkin verran  ”mielikuvitusta”. Mutta se ”mieli”...


Wikipedia viisastutti sen verran, että kertoi kyseen olevan yksilön sisäisestä henkisestä olemuksesta. Teologien mukaan mieli tosiaan usein miten samaistuu sieluun. Filosofien mielestä järki ja muisti muodostavat mielen. Arkikäytössä mieli lähteeni mukaan tarkoittaa lähinnä ajattelua, ihmisen oman pään sisäistä keskustelua.


Pohdiskelin tuossa, että vähällä se on ihmisen mieli pahoitettu ja yhtä lailla hyvitettykin. Ajattelematon lausunto vaikkapa kesän kartuttamista kiloista pahoittaa mielen varmasti. Vaan entäs, kun et vielä sittenkään tarvitse hankkia vaatteita ”isojen tyttöjen” osastolta? Saako siitä taas mielensä hyväksi? Euroopassa on edelleen tapana, että nuoremmat matkustajat tarjoavat istumapaikkaa vanhemmille naishenkilöille. Minulle ei tarjottu. Mutta en minä siitä loukkaantunut, vaan päinvastoin käänsin asian mielessäni positiiviseksi; ilahduin ja ajattelin, että ehkä en vielä aivan mummolta näytäkään.


Mutta sitä en kyllä ymmärrä, miksi helposta ja kauniskäytöksisestä lapsesta sanotaan, että hän ”on kuin ihmisen mieli”. Ei minun mieleni ainakaan ole yhtä samaa, helppoa ja tasaista. Mieluummin minä kuvaisin sitä keikkuvaa ja kiipeilevää, jopa kiukuttelevaa lasta ilmaisulla ”ihmisen mieli”.