perjantai 16. marraskuuta 2018

Applikaatio



Edellisistä applikaatiotöistäni on jo aikaa. Kyllä ne ”päällikeompelut” varmaan tuli tehtyä opettajakoulutuksessa 1980-luvun jälkipuoliskolla, vai olisinko applikoinut vielä jotain omien lasten vaatteisiin somisteeksi? Yllättävän vaikeaa puuhaa muuten. Muistan haasteena olleen sen, miten saada pidettyä päälle ommeltavaa muotoon leikattua kankaanpalaa niin taitavasti ja tarkkaan paikoillaan, että sen saa siksakattua siististi kiinni alla olevaan kankaaseen.

Minulla oli mukava, leppoisa ja joviaali appi. Anoppi sen sijaan oli napakampaa ihmissorttia. Aika on jättänyt heistä jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta muisto elää mielessä vahvana.

Kieli muuttuu ja elää. Nyt applikaatio tuntuu tarkoittavan ihan muuta kuin kässähommaa. Olen nyt ymmärtänyt, että vallankin Helsinki-reissuihin ja kouluttautumispäiviin liittyy applikaation  jos toisenkin hankinta. Niin ja se appi onkin nykyään tämän uudemman applikaation lyhenne!

Piipahdin taannoin päivän verran kouluttautumassa Espoossa. Olin kovin tyytyväinen itseeni, kun selvisin kehäykkösen aamuruuhkassa perille Innopoliin kolhimatta kenenkään muun autoa tai edes omaani. Hetken jo kuvittelin, että hienosti meni. Vaan sittenpä tuli haaste parkkipaikan maksamisen muodossa. Innopolin vastaisella parkkipaikalla ei ollut parkkimittaria, vaan puhelimeen piti osata ladata applikaatio eli sovellus ja hoitaa maksu sillä. Luojan lykky, olin jo ehtinyt saada Windows-puhelimen tilalle kiinalaisen android-laitteen. Onneksi kyseessä oli opettajaväen koulutuspäivä ja vertaistukea ynnä tukiopetusta oli tarjolla heti. Appin lataaminen onnistui näin ollen paria edellistä poistamatta, kun muistitilaakin vielä oli.

Itse koulutuksessa latailtiin tableteille appi ja toinenkin. Niiden toimivuutta ja käyttökelpoisuutta opetustyössä voi kukin tarpeidensa ja kiinnostuksensa mukaan testailla. Appeja oli tyrkyllä avuksi arviointiin ja jopa korvikkeeksi lukukoiralle.

Tällä viikolla suuntana oli taas Helsinki. Työnantajan toiveena on ajan hengen ja ilmastotalkoiden vuoksi julkisten kulkuneuvojen käyttö. Mielelläänhän sitä valmista kyytiä ottaakin – saahan siinä samalla vaikka tehtyä kirjallisia töitä. Mutta eipä se bussikyytiin pääsy aivan helppoa ole, vaikka Savonlinjakin vielä vuodenvaihteen tällä puolen kyytiä antaa. Matkalippuja ei saanut ostettua tutusta Matkahuollosta. Ensin piti ladata puhelimeen Savonlinjan applikaatio eli sovellus eli tuttavallisimmin appi ja jatkoyhteyttä varten piti ladata vielä HSL:n appi.

Kaipa suomenkielestä uhkaavat sanat jo loppua tai sitten uudissanojen keksijät  ovat ylityöllistettyjä, kun ottavat vanhoja sanoja uudiskäyttöön. Kenties keksivät seuraavaksi uuden viran ”anoppi”-sanalle.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Small talkista



Väitetään, etteivät suomalaiset osaa small talkia ja olemme sen vuoksi kömpelöitä kanssakäymisessä maailmalla. Minä olen eri mieltä. Kyllä ainakin karjalaiset ihmiset hallitsevat pikku puheen taidon. Se on tullut selväksi niissä muutamissa yhteyksissä karjalaisiin ihmisiin, jotka Datšan oston tiimoilta on ehtinyt olla.


Kaupantekoreissulla tapasimme ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran myyjän kanssa. Meistä ehti tulla siinä ajassa kavereita. Asiapuheen ohessa ehdimme puhua niin paljon karjalaista täytepuhetta, että tiedämme nyt toisistamme yhtä ja toista – puoliskoiden yrittäjyyskuvioita myöten.


Kaupanteon jälkeen hurautimme myyjän kanssa Datšalle katsastamaan irtaimistoa. Myönnän, että olin varannut käsiveskaani tarralappuja, joilla olisin voinut merkata haluamiani esineitä. Paikan päällä tarralaput eivät tulleet mieleenkään. Katselimme esineistöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Ihastelin pyöreää rahia, jollaisen muistan äidilläni olleen lankavarastona minun lapsuudessani ja siksi tuolla esineellä oli minulle arvoa. Samoin katselin vinttikamarista löytynyttä lapsuudesta tutunnäköistä radiota. Tiedättehän sen sellaisen ison putkiradion komistuksen, jolla on isot valkoiset hampaita muistuttavat valitsinnappulat alareunassa. Radion toimivuudesta viis, se on muisto lapsuudesta. Sovimme, että kirjat saavat jäädä kamariin hyllyynsä. Siinä on minulle mökkilukemista. Kesäiseksi lukupaikakseni olen kaavaillut lasikuistia, jolle jäi kevyt rottinkituoli ihan valmiina lukutuokiota varten. Keittiön pöydälle sain vielä koota kiinnostavia esineitä. Siihen laitoin lintukirjan ja kiikarit, vihreän pallonmuotoisen lukulampun ja mustat lyhytvartiset sienikumpparit.


Olemme pohtineet purettavan rakennuksen erilaisia tuhoamismahdollisuuksia. Vaikka katto on jo romahtanut sisään, tuntuisi purkamisiin omin toimin ja lauta laudalta tärväytyvän parikin viikonvaihdetta. Soitin paloasemalle ja kysäisin, ottaisivatko he kohteen poltettavakseen. Mahtaisiko sellainen käydä harjoitustehtävästä? Rupattelimme tovin erilaisista vaihtoehdoista, mutta lopputulos oli, että palomiesten harjoituskäyttöön kohteemme on liian pieni. Polttaminen pitäisi pystyä perustelemaan savusukellusharjoituksena ja siihen tarkoitukseen pitäisi olla asuinrakennus. Seuraava ideamme oli traktorin hiabin käyttäminen purkutyökaluna. Soitin saamamme vinkin perusteella urakoitsijalle. Voi, siitä puhelusta tuli niin hyvä mieli! Litteroin puhelun tähän teillekin:
K: Haverisen Katri tiällä päivee. Myö kuultiin kylältä, jotta siulla taitas olla sopivat vehkeet pienen piharakennuksen purkamisseen ja poisviemiseen. Ossootko sannuu hintoo ihan suoralta käiltä, vai pitäskö siun käyvä paikan piällä kahtomassa?
U: Kyllä miun pitäs kahtuu. Millonka työ ootta tiällä vai voinko mie käyvä ihan omin päin?
K: Miun luvalla suat käyvä ihan omin päin. Soittele sitten, kun oot käyny.
U: No mie käyn tässä viikon sissään kahtomassa ja killaatan sitten siulle takasin.


Ja minähän odottelen hymyssä suin sitä ”killautusta” – saan taas puhua kotipuolen murretta.

tiistai 23. lokakuuta 2018

Taikauskosta


Me suomalaiset emme pidä itseämme taikauskoisina vaan luulemme olevamme varsin rationaalisia. Vanhat – vieläkin voimissaan olevat – sanontamme puhuvat ihan toista.

”Vahinko ei tule kello kaulassa.” Toisaalta, mikä vahinko se olisikaan, jos sen ennalta tietäisi!? Eipä varoitellut tulemisestaan se vahinko, kun puoliskon silmälasit hukkuivat paidankauluksesta lentokentällä viimeisiä nestepakkauksia ruumaan menevään laukkuun siirrellessä. Ei niitä ollut nähnyt siivooja, eivätkä ne löytäneet koskaan tietään löytötavaratoimistoon. Ei auttanut muu kuin ostaa perillä kohteessa markettilasit, että näki syödä ja toimia. Ei tullut ennakkovaroitusta silloinkaan, kun työpaikan parkkipaikalla keräsin tavaroita käsiini ja pudotin huomaamattani kännykän maahan. Kun sitten hoksasin puhelimen puuttuvan ja lähdin etsimään, oli joku jo ehtinyt astua lasin rikki. Ehkä minä itse, ehkä joku muu. Itseäni epäilen, sillä sen verran reilulla askeleella oli tallattu, että lasiin tulleesta reiästä näkyi jo muistikortti. Pakkohan se oli siinä kohti ymmärtää, että Windows-puhelinten aika on ohi ja Androidiin on siirryttävä.

”Vaan ei kahta kolmannetta!” Johan sitä alkaa kahden vahingon jälkeen tarkkailla tapahtumia toisella silmällä ja odottaa sitä kolmatta vahinkoa. Eipä tarvinnut viikkoa enempää odotellakaan, kun syyslomareissun ensimmäisenä aamuna hotellihuoneessa herätessä huomasimme, että läppäritietokoneen näyttö on pimennyt. Ei auttanut uudelleenkäynnistys eikä muu heruttelu. Pimeä, mikä pimeä! Harmillista. Yhteydenotto vakuutusyhtiöön helpotti harmitusta vain pikkiriikkisen jatietokoneliikkeeseen oli suunnattava.

Puolisko on aito positivisti – hänhän on vallan yltiöpositiivinen. Minä olen hänen rinnallaan 35 vuoden koulutusohjelmassa positiiviseksi oppinut. Silti aina tuolloin tällöin kiperämmissä kohdissa minusta paljastuu se aito karva ja kodin perintö. ”Kohti uusia tappioita!” tokaisin vähemmän positiivisesti, kun lähdimme ensimmäisestä majapaikastamme eteenpäin.

Vuorokautta myöhemmin posahti autostamme takarengas. Pahimmoikseen keskellä Via Baltican moottoritieosuutta, josta ei kaiteen ja meluaidan vuoksi voinut tien sivuunkaan kurvata. Niinpä olimme pakotetut ajamaan reunakaistaa hissukseen kolmella pyörällä ja yhdellä vanteella, kunnes pääsimme ramppiin ja linja-autopysäkille renkaanvaihtoon.

Puolisko mokoma muisti vielä edellisen aamun tokaisuni ja tuumasi, että tässä se uusi tappio nyt tuli. Voi mikä pahan ilman lintu tunsinkaan olevani! Aiheutinko manauksellani rengasrikon!? Vähintä, mitä voin hyvitykseksit tehdä, oli hanslankaroida vararenkaan paikoilleen laitossa. Sen verran taikauskoinen olen, että päätin taas kipin kapin korjata asennettani myönteisempään suuntaan.