lauantai 22. syyskuuta 2018

Arki on parasta




Eiköhän se ollut Nykäsen Matti, joka arvioi elämän olevan ihmisen parasta aikaa… Täsmentäisin Matin arviota hiukan ja sanoisin, että arki on elämän parasta aikaa. Arki, kaikkine turvaa tuovine rutiineineen ja jopa pakkopuuhineen, on kaikessa kaavamaisuudessaan sittenkin sitä helppoa, varmaa ja elämänmakuista elämää.


On onnekasta, jos saa elää itselleen sopivaa ja oman näköistä elämää omien läheisten ihmisten keskellä. Läheiset ihmiset voivat olla perhettä, ystäviä tai vaikka työkavereita. Eikö tämä määrittely sentään täyty suurimman osan suomalaisista kohdalla?


En usko, että onnelliseen arkeen tarvitaan suuria taloudellisia resursseja tai naistenlehtien onnellisuustestejä. Onnelliseen elämään tarvitaan lähinnä kykyä huomata kaikki se hyvä, jota siinä lähellä ja omassa arjessa jo on. Minusta on ihan sallittua vaikka ummistaa silmänsä joltain huolelta ja harmilta ja keskittyä katselemaan sitä, mikä sentään on hyvin. Yhtä lailla voi antaa itselleen luvan laittaa silmilleen ne ruusunpunaiset lasit ja katsella maailmaa niiden läpi, sillä se auttaa jaksamaan arkea.


On onnellista, jos saa tehdä työtä, jolla itse tietää olevan merkitystä. Mitä siitä, vaikkeivät toiset sitä aina osaisi arvostaa. On onnellista, jos hallussa on asunto, johon työstä palata. Aivan sama, olivatpa seinät omat, pankin omat, taikka vuokratut. Onnellista on sekin, että saa syödäkseen. Eihän sillä ole lopulta suurtakaan merkitystä syökö puuroa vai paistia, kunhan saa syödä kyllikseen. Onnea ovat ihmiset ympärillä, perhe, sukulaiset, ystävät tahi työkaverit. Ei ihmisiäkään loppujen lopuksi niin kovin monta tarvitse olla, kunhan on joku, jolle tietää voivansa soittaa niin ilon, surun kuin hädänkin keskellä.


Arki rasittaa, totta kai. Niin sen tuleekin tehdä. Silloin tulee väsymys ja väsymys tuo unen ja levon.


Näin syksyllä parasta palautumista arjesta on hidas tassuttelu sammaleisessa metsässä perjantaina illansuussa. Mieltä ja vatsaa ilahduttaa sienisaalis, mutta ei saaliskaan aina aivan välttämätön ole. Metsän antama mielenrauha sen sijaan on! Metsät ovat meillä suomalaisilla jokaisen tavoitettavissa. Jokamiehen oikeus takaa meille metsättömillekin oikeuden kokemukseen metsän rauhoittavasta vaikutuksesta.


Lauantai menee tavan takaa viikonvaihteen jälkeen koittavaan arkeen varautumiseen. On pyykkihuoltoa, siivousta, kaupassa käyntiä ja ruoanlaittoa. Mutta ne kaikki ovat askareita, jotka helpottavat arjen sujumista. Siksi nekin tuovat hyvää mieltä ja iloa.


Arjen ja juhlan erottuminen on tärkeää. Siksi viikossa on hyvä olla edes yksi pyhäisempi päivä, jolloin ei tarvitse tehdä niin paljon. Vuorotyöläisellä tuo ”pyhäisempi” päivä voi osua vaikka keskelle viikkoa, mutta monella se lepopäivä osuu sunnuntaille. Enpä tiedä kovin paljon suurempaa onnea kuin sunnuntailounaan päälle sohvalla viltin alla pötkötellen katseltu leppoisa hyvänmielen elokuva. Sen jälkeen jaksaa taas kääntää kalenterista uuden viikon ja suuntautua uuteen arkiviikkoon.

torstai 13. syyskuuta 2018

Viestinnän vaikeus




”Viisaasti verkossa”, ”Netiketti - netin etiketti” ja ”Työntekijän some-ohjeet” ovat tämän ajan kansalaistaito-opuksia. Ne ovat kaikki ohjeistuksia samaan asiaan eli nettikäyttäytymiseen. Mikä siinä nyt sitten enää voi olla vaikeaa, jos ohjekirjasiakin on lueskeltu - ainakin kursorisesti - kokonaista kolme kappaletta. Vaan, kun vaan sittenkin tuntuu voivan olla hankalaa...

Ennen vanhaan asiat soitettiin puhelimella - ihan äänen kanssa. Silloin kuultiin puolin ja toisin jo äänen sävystä, miltä tuntuu ja miten viesti otetaan vastaan. Saatettiin selittää ja perustella asiaa paremmin, kysyä ja kommentoida sanottua uudelleen ja ymmärtää toinen toisensa tarkoitus.

Nyt asioiden toimittaminen on siirtynyt yhä enemmän sähköiseen ja kirjalliseen muotoon. Se on tietysti siinä mielessä hyvä, että jälkikäteen on mahdollista tarkistaa, mitä ja milloin on sovittu. Erilaiset tarkentavat kysymykset ja lisäselvitykset sen sijaan ovat aikaavievempiä ja asioiden käsittely voi kestää päiväkausia – joka tapauksessa huomattavasti paljon puhelua kauemmin, kun asioista sopimisen sähköpostiketjut kertyvät pitkiksi.

Sosiaalisessa mediassa viestit ovat sähkösanomatyylisen lyhyitä ja niitä täydennetään pikkuruisilla  kuvakkeilla eli hymiöillä.  Jos ei jaksa selata joka väliin sopivaa ja pehmentävää hymiötä, kuulostaa viesteissänsä  kuulemma kömpelöltä ja töksäyttelevältä. Voi ei!

”Iloinen villasukkaryhmä”, positiivisen palautteen ryhmä, kirpparipalstat…  Nuo ovat minun some-maailmaani. En visertele Twitterissä, en jakele kuvia Instagramissa, en kommentoi naamakirjankaan keskustelupalstoilla.  Olen opetellut  myyntipalstojen slangin; ”av”:t, ”yv”:t ja muut ”mmm”:t ovat hallussa. Vaikka unkarin kielen kurssi kansalaisopistossa jäi aikoinaan kesken, on pitkäjännitteisyyteni sentään riittänyt tähän.  Olen siis pyrkinyt tietoisesti välttelemään viestinnän akanvirtoja ja kommunikoinnin karikoita.

Ja voi ei! Muutama päivä sitten ymmärsin, etten sittenkään hallitse edes hymiöviestintää.  Kirpparipalstalla oli nojapyörän ostoilmoitus. Ilmoitukseen oli oheistettu kuva sympaattisesta  omatekoisesta nojapyörästä. Sellaisesta, jossa istutaan huomattavasti polkupyörän satulaa miellyttävämmässä noja-asennossa ja jota poljetaan käsin. Kommentoin kuvaa naurunaama-hymiöllä. Kommenttini liittyi aidon oikeasti, vilpittömästi, vain ja ainoastaan sympaattiseen kuvaan. Saman tien olin kuitenkin saanut yksityisviestin, jossa ilmoituksen jättäjä kyseli loukkaantuneena, mikä ilmoituksessa muka oli naurettavaa? Hän kertoi olevansa sairas ja tarvitsevansa nojapyörän siksi. Hän jopa kyseenalaisti minun ammatillista kompetenssiani tuon hymiön vuoksi. Vastasin välittömästi, etten todellakaan ole millään muotoa tarkoittanut loukata. Mietityttämään ja mielen pohjalle kaihertamaan asia silti jäi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Vierivät kivet




Olen jo pitkään ajatellut, että ihmisen on hyvä pitää huoli siitä, että pysyy ”vierivänä kivenä”. Tarkoitan sillä esimerkiksi sitä, että pitää muistaa säilyttää valmius ketteriin muutoksiin, vaikkapa ex tempore -reissuihin. Uskon, että siten on mahdollista - edes jossain määrin - välttää kaavoihin kangistumista ja luutuneita asenteita. Myönnän, että lukujärjestysorientoituneella opettajalla olisi suunnaton kiusaus järjestää muukin elämänsä kalenterin ja lukujärjestyksen muotoon. Rutiinit tuovat turvaa yhtä lailla aikuiselle kuin lapsellekin, tietää opettaja.

Nämä ajatukset mielessäni muutin taas yhden kerran suunnitelmiani ketterästi - vain vartin tuuminnan jälkeen.  Vaihdoin viikonlopulle kaavaillun isomman siivouksen lauantain reissulauantaiksi, kun puolisko semmoista mahdollisuutta perjantaina puolilta päivin lähettämässään viestissä tarjosi. Vuorokauden mittainen rautakauppareissu Tallinnaan oli tosiaan erilaista kuin arkityö taikka kotisiivous.

Vaikutti siltä, että muut 22 tunnin viihderisteilyjä mainostavalle laivalle perjantai-iltana lähteneet, eivät olleet matkalla rautakauppaan. Hyttinaapurimme viihtyivät varmasti luvatulla viihderisteilyllä tosi hyvin, kun eivät malttaneet hiljentyä nukkumaan ennen kuin puoli seitsemän aikaan aamulla, jolloin me jo kyttäilimme kelloa ollaksemme varmasti oikeaan aikaan porttien avautuessa laivasta ulos ajamassa.

Muutaman tunnin maissaolo riitti meille ja palasimme autoinemme ja peräkärryinemme samalle laivalle kotimatkaa varten. Emme käyneet Sadamarketissa, emmekä Super Alkossa, vaan vain kahdessa rautakaupassa.  Sieltäpä olin minäkin löytänyt ”tuliaishankintani”, kottikärryn ja siivousvälineitä -  lattiakuivaimen pesuhuoneeseen sekä pirteän punaisen kaakeliseinän pesimen. Taisi se aiottu siivouspäivä sittenkin kummitella mielessäni – ainakin jossain alitajunnan tasolla.

Hyttinaapurimme näyttivät taas viihtyvän. Meistä noiden viihderisteilijöiden seuraaminen oli varsin viihdyttävää kotimatkan ohjelmaa.

Kotiin tultua sain viestin kuopukselta. Hän oli lähtenyt kahden viikon sairastelun ja viikon toipilasajan  jälkeen ensimmäistä kertaa lenkille. Reitin varresta hän oli löytänyt ison kantarelliryppään ja poiminut herkut talteen. Hän riemuitsi aarteen löytämisestä ja siunuusteli hyviä hoksottimiaan, kun oli ymmärtänyt lähtiessään pakata muovipussin lenkkitakkinsa taskuun. Kuopus kiteytti lähettämänsä kuvan oheen: ”joskus kannattaa astua polulta syrjään”. Olin kuulevinani tuossa oman elämänviisauteni muunnelman. Eivätkö polulta poikkeamiset ja ex tempore -reissut olekin vähän sama asia? Molemmissahan syrjähdetään turvallisesta ja totutusta kaavasta pikkuisen sivuun – ja usein vieläpä ihan onnistuneesti!