Untamo-tontun uumoilut

Uudenvuodenpäivästä Unelmanpäivään uimalelu-urakallansa uutterasti uurastanut Untamo-tonttu uhoili uupuneena: ”Ursula-muori, älä usuta Untamoasi uudelle urakalle! Uuteenkaupunkiin, Unkariin, Ukrainaan, Uralillekin on uuttera Untamosi urakoinut uimaleluja uimarenkaista uimapatjoihin. Uneen ei urakkamies ole uskaltanut uinahtaa uupumuksen uhatessakaan.” Ursula-muori ei uskaltanut uskoa Untamoansa: ”Unohtaa uhonsa unoset uinahdettuaan. Uusista urakoista unelmoi unissaankin.”

Ursula-muorin uutteroidessa ukollensa Untamolle uunipuuroa, urkki utelias Untamo uutisia uusimmasta Uutisvuoksesta. ”Uskoako uutisiin?! Uskoakseni Uutisvuoksessa on uusin uutisankka!” urahti Untamo-tonttu. ”Uivia utopiakyliä uskottelevat urakoivansa Ungernin ulapalle. Uhhuh! Uutisvuodosta ovat uutisen Uutisvuokseen usuttaneet,” uumoili Untamo-tonttu. Ursula-muori ukollensa: ”Untamo-ukkoseni, uimallako uivaan unelmakotiin Ungernilta ujutaan? Uskoakseni uutinen uhkuu Untamoiseni uimaleluille uutta uskoa. Uimapatjat, uimalautat... Usko unelmiisi, Untamo!”

Uupunut Untamohan uinahti uuninkupeeseen ja uneksi uusista urakoista uivan utopiakylän uimalauttatoimittajana. Unoset uinuttuaan Untamolla oli uutta uhoa: ”Ursula, Unkariin vaiko Uuteen-Seelantiin uskaltautuisimme uupumustamme unohtamaan. Unissani uskoin uivani uskomattoman usvaisella ulapalla uppeluksissa.” ”Uudistaisin upouuden uimapukuni Uuden-Seelannin Uusi-Kaledonian uskomattoman upeilla uimapaikoilla. Untamoiseni, uskomatonta!” ”Uusiin urakoihin uskaltaudun Uuden-Seelannin unelmaloman uudistamana.” ”Urakoitsija Untamo-ukkoseni, uudet urakat unissakin...” Ursula-muori uumoili.

Leevin kuulumisia

Huomasin, että on kulunut jokunen tovi siitä, kun viimeksi olen kertonut kissapoika Leevin kuulumisia. Nyt on aika päivittää niitä.

7-vuotias kissapoika, joka vielä neljä vuotta sitten tähän kotiin muutettaessa oli arkalainen, on nyt oman arvonsa tietävä ja pollea kolli. Leevi ei suostu toisten kissojen rökitettäväksi, vaan osaa jo julmistella kuistin kaiteelta siihen malliin, että naapurin pojat katsovat paremmaksi väistää.

Toisinaan Leevi toki hyvittelee naapurin poikia tarjoamalla öiset bileet onkikalojen tai lohen perkeiden kera. Leevi itse ei arvosta tuommoisia hyytelöimättömiä brutaaleja raakaherkkuja, mutta aamuun mennessä niistä yleensä pääsee eroon, kun kutsuu kaverit koolle. Onneksi naapurit arvostavat sushityyppisiäkin eväitä! Leevi herrastelee kypsennettyjä hyytelöherkkuja syöden. Mieluiten lohta tai taimenta, mutta ei hän sentään niin kranttu ole, että jättäisi muutkaan sortit syömättä.

Leevi on ikäväkseen havainnut, että talossa koetetaan ylläpitää jonkinmoista rotuerottelua ja kissaa ruokitaan kodinhoitohuoneessa, kun taas ihmiset syövät keittiössä tai ruokailuhuoneessa. Leevi ei halua hyväksyä moista eriarvoisuutta. Se on Leevistä loukkaavaa, Leevi olisi mielellään ”yksi Rapakiven pojista”.

Sattuipa tässä taannoin, että päivänä, jolloin minulla oli illallinen ulkona, oli ”pojille” - puoliskolle ja esikoiselle – paistettu kolme kananjalkaa. Leevipä laski, että siinä on koipireisi hänellekin. Näppäränä poikana Leevi kaivoi kanankintun uuniastiasta folion alta ja kun oikein herroiksi oli päättänyt herkun syödä, niin veteli sen masuunsa keittiön kivipintaisella saarekkeella. Toisen kerran Leevi päätti maistella pullaa. Oli varmaan kuullut sitä kahvipöydässä kehuttavan ja päätti itsekin maistaa, että tietäisi mistä puhutaan. Muffinssivuokaan pakattu kanelikierre irtosi vuoasta, kun Leevi sitä kynsin ja hampain irrotteli. Ilmeisesti kanelia oli Leevin makuun reilunpuoleisesti, sillä kiinnostus loppui siihen, että pulla oli irrotettu vuoasta ja kertaalleen maistettu.

”On sillä pokkaa!” tuumasi keskimmäinen Leevin edesottamuksista kuullessaan. Samanikäinen koirarouva Nelly käyttäytyy paljon korrektimmin ja tietää paikkansa ihmisen parhaana kaverina. Leevi pitää kanssa-asujiansa palvelusväkenään.

Tavallinen nimi

Jollain tapaa alan ymmärtää, miksi vanhemman olisi hyvä panostaa lapsen nimeämiseen erikoisella nimellä. Koko nimen kaimoihin ja nimisekaannuksiin joutuminen on toki epätodennäköisempää, jos antaa lapselle nimeksi vaikkapa ulkomaisesta romaanista löytämänsä nimen ja yhdistää sen kantasuomalaiseen nen-päätteiseen sukunimeen. Kun omaa näin tuiki tavallisen nimen, ei sekaannuksilta voi välttyä.

Sekaannuksia sattui jo ennen internet-aikaa. Ollessani lapsi asui kotikylässäni kolme isäni nimistä miestä. Kaksi vanhempaa oli jo tilan omistajia, joten heidät erotettiin tilan nimellä. Puhuttiin Kankaalan Pekasta ja Järvelän Pekasta. Kolmas asui vielä isänsä kanssa samassa taloudessa, joten hänen nimekseen vakiintui Unnen Pekka.

Puoliskon vanhemmilla oli samankaltainen tilanne - jopa niin, että kahdella Arvilla oli samannimiset vaimotkin. Oliko sitten ihme, että appivanhemmat oli kutsuttu verottajan juttusille naapuripitäjään. Aiheena yhden maatilan tulojen pimittäminen. Ei ollut tullut verottaja emäntien sosiaaliturvatunnuksia vertailleeksi, kun jo otti yhteyttä ja vaati verolle.

Minä meinasin saada ostettua Luumäeltä mökkitontin. Oikein jo tuli sähköpostissa kiinteistörekisteristä tilatut otteet nähtäväkseni. Sinänsä eihän minulla olisi mitään Luumäen mökkiä vastaan. Aina olen ihastellut sitä Ufo-kioskia kuutostien varressa ja puhunut, että siitäpä se joskus tulee minulle mökki. Vaan tämä turhanaikainen rehellisyys teki taas kiusaa. Oitis sähköpostin saatuani viestitin viestin lähettäneelle Jarille, että taidan olla väärä ”Riina”. Sain vastauksen, että siskolikalla on sama nimi, ja hänpä ohjaa viestin uudelleen eteenpäin. Viime viikolla tuli jo kauppakirja esitarkastettavaksi. Taas vain palauttelin viestin, koska ymmärsin, että olisihan se viimeistään kaupantekotilaisuudessa paljastunut, että väärä on sosiaaliturvatunnut tällä mökkitontin ostajalla, vaikka nimi täsmääkin.

No, puoliskon kokonimen kaima on Turun suunnalla pappina. Aika usein saa puolisko sähköpostilla kiitoksia pappisseminaarien puheista ja onpa hänelle jonkun kerran ilmoittauduttu seurakunnan retkellekin. Siunausta toivottavat kirjoittajat usein. Sehän ei ketään pahenna, päinvastoin!

Tuommoista se on. Sähköpostissa käyttäjät voi erottaa esimerkiksi piste tai sen puuttuminen. Osoitteet koetetaan pitää lyhyinä. Turha sinne olisi koettaa tunkea tilan nimeä erotukseksi. Tähän voin kuitenkin päättää näin: Terveisin Rapakiven Riina.

Antamisen iloa

Uskonnon tunnilla puhuttiin lasten kanssa joulusta ja antamisen ilosta; lähellä ja kaukana asuvien lähimmäisten ilahduttamisesta. Minun ajatukseni harhautui aikaan, jolloin olin osapuilleen viisivuotias. Koin silloin niin suurta antamisen iloa, että tuo ilo on säilynyt mielessäni näihin päiviin asti.

Aivan varmasti ja vakaasti uskoin Korvatunturin joulupukkiin, mutta olin tullut siihen ymmärrykseen, että joulupukkia autetaan hankkimalla pieniä lahjoja läheisille. Mistäpä sitä olisi viisivuotiaalla 1960-luvun lopulla ollut rahaa lahjan hankkimiseen, eiväthän aikuisetkaan nykytahtiin rahaa kauppaan kantaneet, vaan lahjoja tehtiin aika paljon omin käsin. Omatoiminen ja nokkela piti olla pienenkin. Maalaistalossa oli tavaraa ja evästä sen verran, ettei pientä hävikkiä kukaan varmasti huomannut.

Tuvan ison leivinuunin päältä isosta pärekorista löytyi syksyn lopulla kuivumassa olevia sipuleita. Pussitin niitä sieltä äidille ja mummolle. Toisen nyytin keksin pakata ensin kahvipussiin ja sitten vintiltä löytämääni kertaalleen käytettyyn joulupaperiin. Toinen nyytti sai kääreekseen pelkän vähän ryppyisen lahjapaperin.

Siihen aikaan ei kuivausrumpua vielä tunnettu, joten pyykki kuivattiin talviseen aikaan talon avovintillä. Sieltäpä kääräisin pyykkinarulta pakettiin tädilleni sievää alusvaatetta. Tuskin paketoidessani tiesin vaatekappaletta tädin omaksi.

Olin ymmärtänyt, että lahjoja kuuluu jemmailla ja piilotella pukin tuloon asti. Lahjojeni kätkö oli vintin rapussa. Kylmähän siinä oli, aivan niin kuin siellä avovintilläkin. Muutaman viikon säilytysaikana toinen sipulinyytti ehti paleltua, mutta ei se tuntunut lahjansaajaa harmittavan. Se kahvipussiin ja paperiin pakattu säilyi hyvänä ja käyttökelpoisena. Hyvä niin! Tätikin oli oikein mielissään, kun se kuulemma kovasti kaivattu alusvaate löytyi sittenkin.

Vieläkin voin kuulla korvissani sen aikuisten iloisen ja heleän naurun, kun he avasivat käärimiäni lahjapaketteja. Mitä siinä muuta voisi tuntea kuin suurta antamisen iloa?!

Kimppakirja

Silloin nuorena parina – liki kolmekymmentä vuotta ja ainakin kolmekymmentä kiloa sitten – me puoliskon kanssa pystyimme lukemaan sopuisasti samaa kirjaa samaan aikaan. Valitut Palat lähetti kerran kuussa ruskeakantisen neljä kirjaa samoissa kansissa sisältävän Kirjavalion. Tuo kirja oli niin odotettu, ettemme kyenneet lukemaan sitä vuoron perään, vaan luimme samaan aikaan eri kohdista. Silloin, kun toinen luki vaikkapa seikkailua Himalajalla ja taittoi mielikuvissaan hyistä matkaa hirmuisessa pakkasessa ja ohuessa ilmanalassa sherpojen kantaessa leiriytymistarvikkeita, saattoi toinen lukea seikkailua sukellusveneessä syvällä meren pohjalla. Aikanaan tulimme kumpikin lukeneeksi kirjavalion kaikki neljä kirjaa ja saatoimme keskustella lukemastamme.

Nyt emme ole aikoihin lukeneet samoja kirjoja. Sellaista kylläkin sattuu, että minä olen lukenut kirjan ja puolisko on katsonut siitä tehdyn elokuvan. Keskusteluun päästään niinkin.

Harvoja yhteisiä tv-ohjelmiamme on Hyvät ja huonot uutiset. Siitäkin huolimatta, että ohjelman ensiesitys tulee nukkuma-aikaan. Olemme ihastelleet Tuomas Kyrön ujonpuoleista huumoria ja hämmästelleet Mikko Kuustosen vahvuutta huumorimiehenä. Kävimme syksyllä elokuvissa katsomassa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-pakinoista koostetun elokuvan. Alun perin olimme kuunnelleet Mielensäpahoittaja-juttuja radiosta.

Ostin puoliskolle isänpäivälahjaksi Kyrön kirjan Kunkku. Puolisko ei ole vielä saanut tartutuksi kirjaan lukemismielessä. Olisiko niinkin, etteivät Tiimari-lasit toimi aivan jetsulleen pienen präntin lukemisessa. Minun tekisi jo mieli kirjaa lukemaan, mutta enhän voi ohittaa lahjansaajaa ja etuilla lukuvuoroissa. Johan se vaikuttaisi siltä, että ostinkin kirjan itselleni. Okei, myönnetään, että luin salaa yhtenä aamuna aamuteetä särpiessäni kolmisen lukua kirjan alusta ja tiedän vähän, mistä kirjassa on kyse. Houkutus lukemiseen on entistä suurempi.

Päätin jalostaa kimppakirjaidean uuteen muotoon ja ehdotin puoliskolle yhteistä kirjanlukuhetkeä joka ilta klo 18.50. Lupasin lukea Kunkkua ääneen 10 minuutin ajan ennen klo 19 tv-uutisia. Totta tietysti, ettei minun lukemiseni ole lainkaan sama kuin Antti Litjan luenta, mutta köyhän miehen äänikirja se saadaan aikaan näinkin. Ja mikä parasta – minä en tarvitse enää odottaa lukuvuoroa.

Kotoilua

Maailmalla on jo muutaman vuoden ajan puhuttu paljon ja paatoksella kotoilusta (”homing”). Sanalla tarkoitetaan kodista ja arjen puuhista nautiskelua. Kotoilun ympärille on kehittynyt varsinainen blogistien armeija ja eiköpä lie moni kauppiaskin huomannut trendin ja korjannut tarjontaansa kotoilun vaatimusten mukaan. Kotoilua tarvitaan arjen kiireen vastapainoksi.

Minulla on nyt takana ainakin kolmen viikon jakso, johon ei ole sisältynyt yhtään kokonaista vapaata kotiviikonloppua. On oltu matkalla Puolassa, seuraavana viikonloppuna oli pikainen pyrähdys Tallinnaan Martin markkinoille ja tämän viikonlopun lauantaipäivän ohjelmoi työnantaja. Kaikki ohjelmalliset viikonloput ovat sinänsä olleet ihan mukavia ja mielekkäitä, mutta aikaa kodista ja kodin puuhista nautiskeluun on jäänyt kovin vähän.

Tänään, sunnuntaiaamuna olin päättänyt laittaa sähköuuniin sunnuntairuoaksi valmistumaan pikkuruisen kinkun. Harjoituskinkuksi sitä kutsuimme, vaikka tuskin kinkunpaistoa harjoitella tarvitsee. Heräsin seitsemältä ja nostin kinkun uuniastiaan ja laitoin uunin lämmön sataankahteenkymmeneenviiteen. Menin vielä sänkyyn nauttimaan lepopäivän pidemmistä aamu-unista. Kymmenen maissa aamuteellä rompsun kanssa istuskellessani ihmettelin, kun ei uunista vieläkään tule kypsyvän lihan tuoksua. Kas vain olin aamusikkaraisilla silmilläni ja ilman silmälaseja touhutessani säätänyt toisesta namikasta uuniin vain valot, enkä koko uunin lämpöä, niin kuin olin tarkoittanut.

Kun puolisko sitten yhdentoista maissa ehdotti sunnuntaiajelua Sipoon suuntaan, jouduin kieltäytymään retkestä kinkunpaistoon vedoten. Kolmen kilon kinkku tarvitsee paistoaikaa reilun kolme tuntia. Eihän uunia voi valvomatta päälle jättää. Puolisko sai lähteä sunnuntairetkelleen yksin.

Mietin, että taisinkin alitajuisesti vain kaivata kotoilupäivää, päivää ilman menoja. Ehkäpä siksi töpeksin uunin asetuksissa, että sain oikein luvan perästä jäädä kotipuuhiin. Ihan mukavaa olikin hipsutella sunnuntairauhaisessa kodissa, lukea vähän Kodinkuvalehteä, viikata pyykkiä, hörppiä extrakupponen teetä ja soittaa muutama leppoisa puhelu, höpötellä kissallekin – ihan vain siinä kinkun paistumista seuraillessa.

Viikko neljässä päivässä

Puolisko on urakoitsija sieluaan myöten ja minä lukujärjestyksen mukaan elämään tottunut. Kun tämä pari lähtee lomalle, on puolisko organisoinut kaiken ennakkoon. Hän on selvittänyt liikenneyhteydet, etsinyt netistä kartat, tutkinut hintatason ja budjetoinut loman. Molemmat olemme tietysti paneutuneet mielenkiinnolla tuleviin kohteisiin nettiä tutkaillen. Paikan päällä saan minäkin osallistua linja-autoaikataulujen ja sen sellaisen pikkusälän tutkimiseen ja kellonajoista huolehtimiseen.

Urakkamiehen tahdilla ja opettajan lukujärjestyksellä ehtii hyvin hoidella viikon ohjelman neljässä päivässä.

Lento Varsovaan oli optimoitu varhaiseen torstaiaamuun. Kellon siirto tunnilla taaksepäin antoi torstaihin vielä lisätunnin. Päivä riittikin Varsovan katseluun. Perjantaiaamuna ani varhain lähdimme junalla jo pääkohteeseemme Krakovaan.

Perille tuleminen meni toki iltapäivälle, sillä edullinen junayhteys ei ollut kaikkein nopein. Sen ikkunoista oli toki hyvä ihailla puolalaista maaseutua omenatarhoineen ja kaalipeltoineen. Hidasvauhtisen junan ikkunoista saattoi valokuvatakin. Hotellissamme tiedettiin jo ennakolta, mistä kohteista olemme kiinnostuneita, olimmehan olleet kirjeenvaihdossa sähköpostitse. Reseptionin tytöt selvittivät oitis, mitä tuleva pyhäinpäivä vaikuttaa aukioloihin ja mihin kohteisiin pääsisimme milloinkin. Perjantain iltapäivälle sopi Schindlerin museo. Niin olimme aikoneetkin. Museo oli upea ja taitavasti rakennettu. Opiksi sopisi ottaa jokaisen opettajan siitä monikanavaisuudesta ja vaihtelevista opetusmenetelmistä. Illalla tutustuimme Krakovan vanhan kaupungin torin ympäristöön, joka tarjosikin kaunista tunnelmaa ja toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita.

Pyhäinpäivän kohteeksi valikoituivat Auschwitz ja Birkenau, jotka tarvitsivat kokonaisen päivän aikaa, olihan Krakovasta vielä hyvä huikonen matkaakin. Unescon maailmanperintökohde on suljettu vain kolmena päivänä vuodessa eikä pyhäinpäivä onneksemme kuulunut niihin. Matkalla saimme ihailla kauniita hautausmaita, joille hartaat katoliset puolalaiset kantoivat kynttilöitä ja kukkia. Omaiset olivat liikkeellä niin sankoin joukoin, että hautausmaiden kulmille tarvittiin poliiseja ohjaamaan liikennettä. Esikoinen oli varoittanut, ettei Auschwitziin kannata matkata junalla, joten olimme liikenteessä paikallisbussilla. Auschwitzin ja Birkenaun väliä liikennöi nonstopina Volkswagenin lahjoittama bussi, joten piipahdus jättimäiselle sivuleirille oli helppo toteuttaa.

Pyhäinpäivää juhlistimme illalla herrastelemalla hevosajelulla iltavalaistussa Krakovan vanhassa kaupungissa. Hotelliin ehdimme iltakahdeksalta.

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, herätyskellomme soi jo seitsemältä. Reseptionin tyttöjen avustuksella olimme nimittäin aikatauluttaneet päivämme niin, että klo 8.16 bussille piti joutua. Paikallisbussi 304 veisi meidät naapurikylässä sijaitsevaan Euroopan vanhimpaan suolakaivokseen. Täsmällisesti olimmekin paikalla ensimmäisen opastetun kierroksen lähtiessä klo 9.00. Osallistuimme kansainväliselle, englanninkieliselle kierrokselle. Aamulenkkimme alkajaisiksi laskeuduimme 380 porrasta kaivoskuiluun, jossa kiersimme kolmisen kilometriä. Näimme suolakaivosmiesten vapaa-aikanaan rakentamia kappeleita suolakidekristalleineen, saimme käsityksen kaivoksessa eri aikoina käytetyistä työmenetelmistä ja opimme paljon suolasta. Paluubussilta olikin jo suunnattava rautatieasemalle ja kohti Varsovaa. Illan viimeinen lento toisi meidät taas koti-Suomeen uutta työviikkoa aloittamaan.

Matkasuunnitelmia

Matkassa suunnittelu- ja odotteluvaihe on melkeinpä sitä parasta. Äkkilähtömatka olisi muuten taloudellinen ja toimiva ratkaisu, mutta siinähän menettää koko iloisen etukäteispaneutumisen tulevaan reissukohteeseen.

Sain reilu kuukausi sitten tietää, että puolisko vie minut matkalle Varsovaan ja Krakovaan. Siitä pitäen olenkin perehtynyt retkikohteisiimme.

Kun yläkoulun historiassa osapuilleen 35 vuotta sitten opiskeltiin toista maailmansotaa, kuulin ensi kertaa Hitlerin joukkotuhoista. Tuo suunnaton pahuus oli jotain, joka jäi lähtemättömästi mieleeni. Onhan aivan käsittämätöntä, miten yhden ihmisen sairaalloinen pahuus on voinut saada niin suuren vallan, että joukkotuhojen toteuttamiseen suostuivat ne tuhannet toimeenpanijat. Aikailematta ja siekailematta, suuremmin kyseenalaistamatta. Siltähän se ainakin näyttää.

Retkiohjelmassamme on siis ilman muuta Auschwitz ja Birkenau 70km Krakovasta länteen. Olen paneutunut aiheeseen lukemalla uudelleen Auschwitzin tyttöorkesterin ja Parakki 10. Tuo tyttöorkesteri oli muuten kirja, jonka pyysin 8-luokkalaisena kirja-alalla olevalta tädiltäni joululahjaksi. Muistan edelleen sen joulun ahdistuksen. Ymmärsin, että itse olin lahjani valinnut, mutta voi sitä rintaa puristavaa ahdistuksen määrää! Siitäkin huolimatta, että kirja kertoo keskitysleirillä toimineesta naisista kootusta orkesterista, jonka jäsenet olivat muita hiukan paremmassa turvassa. Parakki 10 puolestaan kertoo naisilla tehdyistä kivuliaista ihmiskokeista. Sterilisaatiokokeet röntgensäteillä sädettämällä ja ruiskeilla olivat kammottavia. Niitä ei takuulla varmasti olisi voitu tehdä missään luvanvaraisesti.

Retkikohteisiimme kuuluu myös Schindlerin museo Krakovassa. Museo, joka kertoo paitsi emalitehtaan historiaa, myös koko holokaustin ajan ajankuvauksen. Koska varsin kattava kotoinen elokuvakokoelmamme ei äkkitutkimalla näyttänyt sisältävän Schindlerin listaa, jouduin lukemaan tämänkin kirjana. 404 sivua pientä pränttiä lähes hengittämättä hiljaa, oli aikamoinen suoritus syysloman puuhien ohessa.

Vielä pitäisi ehtiä paneutua suolakaivoksen historiaan. Sekin on nimittäin matkasuunnitelmissamme. Jos nyt ei muuta löydy, niin perehdyn asiaan netissä.

Netissä olen toki tutkinut jo Puolan zlotyn kurssin ja katsastanut ravintoloiden hintatasoa. Tuliaiset ja ruokailu sekä Krakovan kahvilakulttuuri ovat tärkeitä nekin. Neljän päivän reissulle on suunniteltu niin paljon toimintaa ja nähtävää, että reissusta palautumiseen taitaa tarvita pari päivää lisälomaa.

Loistopäätös

Pakko myöntää, että aina en ole osannut tehdä fiksuja päätöksiä. Joskus on saattanut mennä aika lailla pahastikin hatelikkoon. Vaan ainakin kerran olen osunut aprikoinnissani oikeaan. Toki pitää myöntää, että siinäkin päättelyssä on ollut osansa tuurilla, onnella, kohtalolla tai miksi häntä nyt tahtoo nimittääkin.

Puhun nyt siitä, kun suhteellisen nuorena opettajana sain valita vanhan ja uuden eläkejärjestelmän väliltä. Peruskoululainsäädännön mukaan opettajilla oli oikeus eräin edellytyksin valita ennen 1.7.1989 voimassa olleiden säädösten mukainen eläkeikä. Yhtenä edellytyksenä oli se, että henkilöllä on ollut 30.6.1989-1.7.1989 voimassa vähintään kuukauden yhtäjaksoinen valtion eläketurvan piiriin kuuluva palvelussuhde. Olen aloittanut vakituiset koulutyöt elokuun alusta 1988, joten kovin pian työuran alussa tuli vastaan tällainen kohtalon kysymys.

Muistan pohtineeni asiaa tarkkaan, sillä tuolloin tiedettiin sanoa varmuudella vain se, että eläkeikä jäädytetään tuon ajan sopimustasoon eli 60 vuoteen. Tiedettiin jo, että eläkeiät lähtevät nousuun ja niin arvailtiin käyvän myös eläketasoille. Sopimuksessa oli monenmoisia reunaehtoja – muun muassa sentyyppisiä, ettei systeemissä ole mahdollisuutta osa-aikaeläkkeeseen. Mistä pitkästi alle kolmikymppinen tietää ennustaa terveyttään ja työkykyään reilun kolmenkymmenen vuoden päähän? Muistan, että eniten minua huoletti se, että joudunkohan pakosta työskentelemään, vaikkei pääni ja kanttini kestäisi. Oikein soitin asian tiimoilta Valtion Konttoriin. Sieltä sanottiin, että sairauseläkkeelle pääsee aina. Se ratkaisi asian ja tälläsin nimeni paperiin, jonka sisällön silloin käsitin niin, että luovun mahdollisuudestani jonkin verran suurempaan eläkkeeseen, mutta pidän kiinni 60v eläkeiästä.

Pari viikkoa sitten asia aktivoitui mielessäni, kun uutta eläke-esitystä tuotiin rytinällä julkisuuteen. Tunnistauduin pankkitunnuksillani Kevan (kunnallinen eläkevakuuttaja) sivuille tarkistelemaan tietojani. Toden totta valtio on edelleen pitämässä kiinni sopimuksestamme. Olen pääsemässä vapaaherrattareksi kymmenen vuoden kuluttua. Hoksasin asian olevan tosi iso, sillä uuden lakiesityksen mukaan ikäisteni kuuluisi työskennellä 65-vuotiaiksi. Viisi vuotta elämästä on pitkä aika. Se on jopa niin pitkä aika, ettei siinä pieni eläkkeenlisä paljon paina.

En minä aio sitä viittä vuotta keinussa kädet ristissä istuskella. Luulenpa, että puuhaa piisaa ihan yltäkyllin. Rapakiven tontti ei tunnu tulevan lopullisen valmiiksi koskaan. Aina riittää maalattavaa, kohennettavaa, muokattavaa, uudistettavaa ja pian jo remontoitavaakin. Enköhän sitten ehdi ottamaan ihan omaakin aikaa; aikaa kuorolaululle ja kansalaisopiston harrastusryhmille. Luonnossa liikkumiseen käytän varmuudella nykyistä enemmän aikaa, erityisesti syksyisin. Lupaan nauttia mustikanpoiminnasta ja sienestyksestä vieläkin enemmän, kun pääsen sinne myös arkena enkä vain viikonloppuna. Hyvinkin voi olla, että mummotettaviakin on vuosikymmenen päästä jo enemmän kuin nyt. Ensimmäinen lapsenlapsi on sitten jo reipas koulutyttö, voi olla että mummon muskarissa ”taputapukakkaraa” taputtelee joku muu.

Olo on kuin entisellä lottovoitosta haaveilijalla: ”Mökki pitäs laittoo ja kiertee vähän mualimoo!”

Rahan tekeminen

Perheemme lempparilukemistossa Aku Ankassa yritetään aina silloin tällöin valmistaa kultaa. Silloin puhutaan alkemiasta ja kullantekijästä käytetään nimitystä alkemisti. Rahan tekemiselle ei taida olla muuta synonyymisanaa kuin ”tienaaminen”. Varsinaisesta rahan valmistamisesta vastaa meillä Suomen Rahapaja.

Vaan minulla on nyt sellainen kutina, että minä olen oivaltamassa rahan tekemisestä jotakin uutta.

Keväällä vaihdoin taas yhden kerran autoa. Tässä mustassa komistuksessa on kojelaudan paneeleihin kätkettynä lokero jos toinenkin. Alkuun tuntui, että painoipa etupaneelista mistä kohtaa hyvänsä, sieltä aukesi aina joku piilopaikka. On muotoiltu lokero aurinkolaseille, on piilo tupakansytyttimelle, jne. Yhden lokeron avatessani olin pudottaa silmäni; lokero oli nimittäin täpösen täynnä kolikoita! Ei tosin mitään kahden euron lantteja vaan viidenkymmenen, kahdenkymmenen, kymmenen ja viiden sentin kolikoita. Kumminkin yhteensä yli kympin arvosta.

Tyhmyyksissäni tyhjensin tietysti laatikon kokonaan ja lähdin riemusta hihkuen sisälle toimittamaan uutistani tiedoksi muulle perheelle. Myöhemmin oivalsin, että ilmeisesti lokeroon olisi pitänyt jättää ”siemenraha”. Ainakin yksi kolikko malliksi, jotta lisääntyminen olisi taas toiminut. Lokero nimittäin pysyi kesäajan jatkuvasti tyhjänä. Kun tämän syksyllä oivalsin, niin tuikkasin lokeroon siemenrahaksi taskunpohjalla pyörineen kymmensenttisen ja pihalta löytämäni viisisenttisen. Ja kas jo vain on lootaan taas kertynyt pieni pesämuna. Parin maitopurkin verran nyt ainakin. Voin nyt varmuudella kertoa, että autossani oleva lisälaite mitä ilmeisemmin tekee kolikkorahaa. Seuraavaksi aion koettaa euron ja kakkosen kolikoilla, jotta pääsisin hiukan isompien ostosten tekoon ja pääsisin asioimaan vaikka kirpparille.

Viikonloppuna huomasin itse omaavani harvinaisen taidon. Lompakossani oli kaksi seteliä, viisikymppinen ja kymppi. Hieraisin viisikymppistä peukalon ja etusormen välissä ja kuinka ollakaan se monistui kahdeksi! Olin taas asiasta niin tohkeissani, etten rohjennut käydä hieroskelemaan seteleitäni enempää ja tutkimaan kuinka moneksi yhden eurosetelin saa maagisella peukalo-etusormiotteella monistettua. Varmaan kaikkia seteleitä on hieromalla mahdollista tuplata tai kuka ties vaikka triplata.

Taas kerran toimin kuin mikäkin tyhmeliini ja jaan suuret keksinnöt kanssanne jo ennen patentointia.

Muoviton syyskuu

Minulla on taipumus innostua milloin mistäkin teemapäivästä, juhlaviikosta tai -kuukaudesta. Nykyinen mukaälykäs puhelimeni on tosi innostunut tiedottamaan näistä vaihtuvista teemoista ja juhlapäivistä. Niistä se typerys ilmoittelee pikemminkin Amerikan tahtiin. Mitä iloa minulle on tiedosta, milloin amerikkalaiset viettävät Thanksgiving dayta taikka Veterans Dayta?! No yhtä kaikki, koko syyskuun ajan puhelimeni muistutti muovittomasta syyskuusta.

Innostuin taas asiasta periaatteellisella tasolla kovastikin. Inhoan ajatusta, että maailman merillä lilluu jätelauttoja. Tyynenmeren jätemuovilauttakin on kuulemma Texasin kokoinen. Samanmoisia muovikasaumia lilluu lähempänäkin pikkuisen pienemmässä koossa. Maatumatonta muovia joutumassa valaiden ja hylkeiden vatsoihin.

Mitenpä osaltani toteutin muovitonta syyskuuta? Päätin, etten osta yhtään muovikassia ostoksilleni, vaan muistan tavallistakin tunnollisemmin ottaa kangaskassit ja pärekorin kauppareissulle mukaan. Huomasin pian ajatukseni heikon kohdan. Mistäs meille sitten tulee roskiskasseja, jos kukaan ei tuo kaupasta ostoskassia? Joudunko ostamaan roskakassirullan? Roskakassi on välttämättömyys. Meneehän meillä kompostorittomassa huushollissa sekajätteeseen myös perunankuoret ja suodatinpussit. Paperikassi hajoaisi ennen kuin roskis on saatu heivattua roskapönttöön asti. No, ehkäpä roskakasseja riittäisi kuukaudeksi...

Hedelmät ja vihannekset on varsin helppo punnita kaupan tarjoamissa ohuissa muovipusseissa. Vaa'atkin on varmasti taarattu tuon läpinäkyvän pussukan painolle. Jos ottaisin mukaan omat, vaikkapa virkatut hedelmäpussukat, en saisi koko määrää hedelmiä, vaan maksaisin kauppiaalle myös oman pussukkani painosta. No, banaaneja ei sentään tarvitse pussittaa. Luontoäidin oma pakkaus riittää. Sen nyt ainakin muistan.

Entäs sitten pakkausteollisuuden kukkaset, muovilaatikkoon ja jopa kaksinkertaiseen suojamuoviin pakatut lihatuotteet? Onko se nyt muovittomassa kuussa ostettava kaikki irtotavarana lihatiskiltä? Saako sieltä kaikkea sitä, mitä olen tottunut ostamaan? Onko muka jotenkin fiksumpaa ostaa arkkikaupalla kosteuskäsiteltyä paperia? Paljonko se eroaa muovista? Vai menenkö kauppaan omine Tupper-boxeineni? Hemmetti, ne nyt ainakin ovat muovia!

Hävettävän pieneksi ja vähäiseksi jäi siis osuuteni näissä talkoissa. Ostamatta jäi muutama muovikassi. Ovathan nekin toki toistaiseksi pois maailman meristä. Pidinkö hengissä muutaman päivän jotain Tyynenmeren kaskelottia?

Selityksen makua

Olen hyvä keksimään selityksiä ja puolusteluja. Niitä, mitä tarvitaan, kun selitellään itselle tai vaikka puolisolle, miksei jotain ole tullut tehtyä. Keksin noita aivan vaivattomasti ja enemmälti yrittämättä.

• Miksi ikkunat olivat taas koko kesän pesemättä? No, kun puoliso ei antanut rakentamisesta vapaata.
• Miksi en edistynyt mustikkametsään? Kas, kun pakastimessa oli monta kymmentä litraa entistäkin ja aina oli liian kuuma.
• Miksi en ole käynyt puolukassa? Työt ovat alkaneet eikä millään ehdi.
• Miksi en ole aloittanut syyssesongin lenkkeilyä? Ei ole aikaa, illat ovat täynnä kokouksia, palavereita ja kerhonpitoa. Sitä paitsi fibrokin riesoittelee.

Siinä ihan vain muutama hyvä ”excuse” eli selitys sille, miksi ei. Nuo selitykset ovat sellaisia, että niihin uskoo itse ihan täysin ja saapa niillä vakuutettua läheisetkin aika helposti. Eihän sitä nyt mitenkään kun on kuuma/kylmä/kiire/töitä/lomaa...

Ilmeisesti ihminen tarvitsee vain pienen potkun persukselle päästäkseen selityksensä yli. Potkun täytyy kuitenkin olla sen verran voimakas, että se sisuunnuttaa ”näyttämään”.

Sain sellaisen sisupotkun lenkkeilyn aloittamiseksi. Sain lempeät nuhteet työterveydestä. Nuhteita tuli kaikkien lenkkeilemättömyyttäni puolustelevien selitysten mitätöimiseksi. Lenkki ei nykyään kuulemma vaadikaan niin paljon aikaa. Päivän urheilusuorituksen voi kuulemma koota vaikka kolmesta 10 min. spurtista. Illan kokousmeno ei käy selitykseksi. Kokousreissulla voi tehdä lenkin jättämällä auton parkkiin kauemmaksi ja kävelemällä loppumatkan. Kokouksen jälkeenkään ei lenkistä voi fuskata, sillä pakkohan sinne autolle on kävellä kotiin mennäkseen. Näitä hyviä ohjeita oli paljon. Ymmärsin aika nopeasti, että nyt on kaikki ”excuset” käytetty ja on aika ryhtyä toimeen.

Olipa tehokkaat nuhteet, sillä jo samana iltapäivänä otin pahasti pölyttymään päässeet lenkkarit kenkähyllystä ja pinkaisin puolen tunnin lenkille. Mikä olikaan pinkaistessa, kun lenkkipolku alkaa lähes kirjaimellisesti ovelta. Lenkki ei ole jäänyt ainoaksi. Fibro ei kiukuttele yhtään sen enempää, ehkä pikemminkin päinvastoin.

Kylläpä vain nuhteillekin on tarve ja tilaus.

"Kolmen konstin timpermanni"

Erkki Liikasen laulelma Kolmen konstin timpermannista jostain hamasta 1970-luvulta alkoi soida päässäni, kun puoliskon viimeisin - vähintäänkin kolmitoiminen - innovaatio oli saatu käyttöön. Puolisko nimittäin rakensi köysiradan, jolla on ainakin kolme käyttötarkoitusta.

Köysirata ei ole pitkä, eikä se ole rinteessä, mutta se on silti tuiki tarpeellinen. Puolisko viritti talon ison kuistin ja puuliiterin välille vaijerin. Tuo väli on tosiaan ihan tasamaata eikä se ole juuri kymmentä metriä pidempi matka, vaan kolme tarvetta köysiradalle löytyi oitis.

Vaijerissa on rullasysteemi, johon on kiinnitetty ”roikutin”. Roikuttimeen saattaa näin kesäkelissä kiinnittää lapsenlapsen vauvakeinun. Puolivuotiaalle saa köysiradalla antaa turvalliset hurukyydit ja totuttaa näin tuleviin huvipuistoriemuihin. Koeajossa ukki lähetti vauvan talon kuistilta liiterin edessä odottavalle mummolle. Ja mummo palautti paketin paluumatkaan ”ilmaiselle menopaluulle”. ”Vastuulliset isovanhemmat...” mumisi kuulemma esikoinen touhun nähdessään. Vauvan äiti oli toki vieressä kameran kanssa dokumentoimassa hurjastelua, joten kaipa hän kantoi osan vastuusta.

Roikuttimeen voi yhtä lailla napsauttaa kiinni myös koiran hihnan. Silloin, kun keskimmäisen koirakaveri koirarouva vierailee meillä, saa Nelly hieman lisää liikkumatilaa, kun talon ja liiterin välinen vaijeri toimii juoksunaruna.

Talvioloissa tuohon samaan köysirataan on tarkoitus kytkeä mummon puukoppa. Pehmytkudosreuman kiduttamille käsivarsille on varsin iso helpotus, ettei puukoppaa tarvitse kantaa. Vielä sitä tämä mummo tässä voinnissa sinne liiteriin tallustaa ja puut koppaan lastaa, mutta se kuorman kantaminen on jo haaste. Takaisin kävellessä koppa kulkee jatkossa rinnalla kevyesti vaijerin varassa.

Toisaalta on myönnettävä, että tässä kohtaa köysiradassa on vielä pikkuisen parantelemisen varaakin. Kaveri keksi heti aivan huikean hyvän tuotekehittelyn paikan. Hän tuumasi nimittäin, että puoliskopa saakin seuraavaksi ruveta seuraamaan Tori.fi:tä ja hankkia sieltä köysirataan 2-paikkaisen tuolihissin. Sellainen varmaan löytyy joltakin lumettoman talven vuoksi lopettamaan joutuneelta laskettelurinteeltä. Siinä kelpaisi mummon mennä liiterille jalkojaan kastelematta. Toisella paikalla kulkisi puukoppa somasti vierellä. Menomatkassa tyhjänä ja palatessa täytenä.

Lämmityskauden alkua odotellessa.

Mr Murphy?

Meillä on kolme autoa ja kolme kuskia. Mustalla autolla ajelen minä. Sinisellä huristelee esikoinen ja punaista ohjustaa puolisko. Minun autoni on uusin ja luotettavin. Esikoisen autolla on ikää, mutta se on varmatoiminen kuin mikä. Puoliskon kulkupeli on sekin toki saatu kikkailtua läpi katsastuksesta, mutta eihän se mikään silmän ilo totta vie ole.

Olen esikoisen kanssa samalla työmaalla neljänä päivänä viikossa. Vain tiistaisin minä suunnistan koilliseen esikoisen huristellessa silloinkin yhteiselle työmaalle länteen.

Murphy-viikolla kaikki oli toisin.

Minun varman mustan autoni oikeanpuoleisesta eturenkaasta oli ilmaa hävinnyt jo muutaman viikon ajan. Olinhan osunut vanhan kaupungin kadulla reunakiveykseen. Ajaminen oli tuon vaivan kanssa vielä mahdollista kunhan vain muisti ajaa joka toinen aamu huoltoaseman kautta ja täyttää eturenkaan oikeaan lukemaan. Vaan nyt olikin vasen eturengas aivan lytty, lättänä, länä eli typösen tyhjä. Renkaassa oli naula. Ei sellainen tiivisterenkaallinen peltikattonaula, joita meidän pihalla saattaisi pyöriä, vaan pikemminkin huopakattonaula. Mistä kummemmasta lienen senkin renkaaseeni imuroinut. Joka tapauksessa autolla ei arvannut lähteä liikkeelle. Näytti aivan selvältä, että naula renkaassa ei kauas pääsisi.

Esikoisen sinisen auton viho viimeinen avain oli päättänyt piiloutua myötämöisin. Sitä ei löytynyt mistään. Koko kolmihenkinen Rapakiven sakki juoksi rinkiä torpassa ja torpan ulkopuolella. Ei missään. Ei kerta kaikkiaan missään. Ei vaikka pyykkikoppakin tyhjennettiin useaan kertaan.

Jopa nousi puoliskon punainen arvoon arvaamattomaan! Me, jotka emme suostuisi suurin surminkaan ajamaan punaisella, olimme yks kaks anelemassa autoa lainaksi. Puolisko malttoi pistää hymyn piiloon ja antoi laupiaasti autonsa käyttöömme. 75 kilometrin aamuinen työmatka oli vielä sulassa kelissä mahdollista taittaa karvan verran vajaassa tunnissa. Ensin esikoinen länteen ja sitten itse koilliseen.

Puolisko jätettiin huolehtimaan kahta autoa ajokuntoisiksi. Mustan hän saikin korjautettua, mutta sinisen avain oli ja pysyi hukassa. Vaikka edelleenkin toivomme, että siniseen löytyy avain jostain, päädyimme uuden avaimen tilaamiseen. Kyllä vara-avain olisi tarpeen. Avaimen tilaaminenkin oli helpommin sanottu kuin tehty. Veholle Helsinkiin paikan päälle avainta tilaamaan tuntui olevan turhan pitkä matka. Paikallinen lukkoliike ei pystynyt auttamaan, kun ei ollut jäljellä mallia, jonka mukaan uuden avaimen olisi voinut tehdä. Rekisteriote ja henkilötodistus matkassa oli suunnattava Kotkaan valtuutettuun huoltoliikkeeseen avaimentilausmatkalle. Viikon kuluttua olisi toiveessa saada sieltä uusi avain.

Kuntosali

Meillepä järjestyi aivan ilmainen kuntosalisessio.

Saimme luvan käydä tekemässä kaksi tuulenkaatoa polttopuiksi. Joku kesäinen myrsky – mitä niitä nyt oli Helenaa ja muita – oli kaatanut ison männyn ja kuusen. Tietenkin hankalassa maastossa mäen rinteessä itäuusmaalaisessa kivisessä metsässä. Luonnollisesti puut olivat kaatuneet ristikolleen ja jääneet oksistaan jumiin toisiinsa. Kun pääsimme paikalle, olin jo valmis peruuttamaan pois ja luopumaan ilmaisista puista. Sen verran toivottomalle se näytti. Vallankin, kun moottorisahamme on sähkötoiminen ja roikka tietysti aina rajallisen mittainen. No mukana toki oli trimmerin kanssa käytetty jatkoroikka, joten kyllähän sitä muutama kymmenen metriä oli.

Puolisko puolestaan asteli haasteen äärelle reippain mielin ja tekemisen meiningillä. ”Jos tuosta raivataan ensin enimpiä oksia, niin sitten jo päästään sahaamaan runkoa. Kylläpä tämä tästä hoituu”.

Kiskottiin saha ja sähköroikka tuulenkaadon äärelle ryteikköön. Sahattiin oksia, heiteltiin niitä kauemmas. Pian saatiinkin jo ensimmäinen pölkky rungosta irti. Pölkky kerrallaan mänty ja kuusi siirtyivät auton kyytiin. Kivikkoisessa maastossa pölkky sylissä käveleminen oli sekin aikamoista taiteilua. Toiselle kuormalle keksittiin helpotus. Auto jätettiin mäennyppylän alle ja pölkkyjä heiteltiin alamäkeen vierimään autoa kohti. Suurin osa vieri sinne minne oli tarkoitus. Yhtään ei tarvinnut palauttaa ajouran takaa ojasta. Kahdesta suuresta puusta kertyi kolme autokuormallista puuta.

Viimeistä kuormaa kotiinpäin luotsatessa intouduimme puoliskon kanssa pohtimaan saaliin arvoa. Tuumasimme, että ensi keväänä klapikoneella pilkkomisen jälkeen näistä kahdesta puusta pöyhtyy hyvinkin neljä heittokuutiota uuniin sopivaa pilkettä. Sekapuuklapien arvo näkyy lehti-ilmoituksissa olevan tätä nykyä osapuilleen 45 euroa/heittomotti. Siitähän neljällä kertoen kertyy jo kelpo summa. Lisäarvoksi laskimme ilman muuta kuntosalihyödyn. Eipä tarvinnut hankkia kuntosalikorttia ja nostella siellä hienhajussa puntteja ja heilutella koneavusteisesti lihaksia sieltä sun täältä. Kuntosalitreenin verran jumppaa tehtiin takuuvarmasti. Löydettiinpä aivan uusiakin lihasryhmiä, joihin treeni kohdistui. Niistä tietäisin kertoa parin päivän päästä tarkemmin.

Ja mikä vielä parasta tämä kuntosalitreeni tehtiin raittiissa ulkoilmassa elokuisessa auringonpaisteessa!

Satoraportti

Huomasin, että alkaa olla jokasyksyisen satoraportin aika. Tänä kesänä metsäpohjaisella kasvimaallani on kasvatettu perunaa lavankauluslaatikossa ja kesäkurpitsaa kompostissa sekä kirsikka- ja pensastomaatteja kasvihuoneessa.

Perunat sain laatikkoon multaan kesäkuun alussa. Pian ne nousivat taimelle ja lisäsin päälle multaa. Maalaistalon tyttönä tiesin vanhastaan, että peruna pitää mullata. Odotin kukkia, koska perimätiedon mukaan vasta sitten voi mennä juurelle kaivelemaan ja etsimään uusia perunoita. Kukkia ei näkynyt ja kohta kuulinkin, etteivät kaikki lajikkeet kuki lainkaan. Uteliaisuus sadosta alkoi jo poltella ja kaivauksille oli lähdettävä. Pieniä sileitä Siikli-perunoita valmistui neljä kukkaruukullista. Jouduin siis keksimään uuden mittayksikön, koska kappaleita oli tosi paljon, mutta kiloja ei paljon yli yhden. Useampi ruokaverollinen saatiin syötävää kuitenkin! Kokemusten perusteella perunanviljelyä jatketaan ilman muuta ja viljelyalaa lisätään ensi kesälle ainakin toisen lavankauluslaatikon verran.

Kesäkurpitsat ovat valmistaneet tänä kesänä ennätyssadon. Taas on kannattanut kuunnella fiksumpia kotitarveviljelijöitä ja ottaa heitä oppia. Kesäkurpitsalla ei voi olla liikaa voimaa. Viime kesänä menetin monta kurpitsaa, kun kärki vain kellastui ja alkoi mädäntyä kesken kypsymisen. Tänä vuonna hoksasin merkit ajoissa ja ruokin kesäkurpitsaviljelystäni kesken satokauden annoksella kanankakkarakeita. Tähän mennessä kolmesta taimesta on saatu satoa yhteensä 25 ½ kesäkurpitsaa. Tuo puolikas tuli siitä, että kaksi alkua kasvoi matkan varrella yhteen ja tilastoin valmiin hybridin puoleksitoista. Kahta kesäkurpitsaa ei enää ollut, mutta olipa selkeästi enemmän kuin yksi.

Tomaattiviidakossa satokausi on vasta alussa. Olen saanut tähän mennessä kuutisenkymmentä pikkuruista kirsikkatomaattia. Kaikki oikein syötävän söpöjä ja vietävän hyviä. Kypsymättä on vielä paljon paljon. Kasvihuoneen puolella harjoittelen edelleen tomaattien sitomista. Tiedän, että sidonta on tärkeää, mutten vieläkään onnistunut sitomaan kasveja niin hyvin, että ne painavan sadon valmistuessa pysyisivät pystyssä. Jopa pensastomaatit nojailevat kasvihuoneen ikkunalaseihin, kun raskaan tomaatit ovat keskittyneet pääasiassa juuri sinne ikkunan ja valon puolelle. Ensi vuonna sidon tomaatit ajoissa ja käytän rimatukia sekä trikoista matonkudetta. Rimat hoksasin jo, mutta harmaakaan villalanka ei ole tarpeeksi vahvaa. No, oppia ikä kaikki.

Kukkapuolella ei satoa saada juuri muista kuin pavuista. Ruusupavut ovat taas viihtyneet. Luulenpa, että se papu jota Jaakko ja pavunvarsi -sadussa kuvataan, on juuri ruusupapu. Minunkin papuni kiipeävät kuistin kattoon, eivätkä aina hoksaa lähteä seuraamaan narutukea, vaan papua saa kiskoa metrikaupalla alas vintistä.

Kukkapuolella oli alkuvaikeuksia. Taimet eivät onnistuneetkaan, mutta onneksi ystävä pelasti ja sain vahvoja hyviä papu- ja samettiruusutaimia. Miljoonakello ja samettiruusu viihtyvät meillä ja ne ovat nauttineet tästä kesästä selvästi aivan suunnattomasti. Kukkaloisto on komea.

Ensi kesälle en aio ottaa uusia lajikkeita vaan jatkan tutuilla hyöty- ja kukkakasveilla.

Loman loppu

On se vain huojentavaa, kun loma loppuu ja arki alkaa. Arki ja sen tuomat rutiinit tuntuvat jo ihan hyvältä ajatukselta.

Arjen tullen päivät ovat kuosissa, kun aamulla herätään kellon kanssa ja laittaudutaan liikkeelle lukujärjestyksen mukaan. Pitkät aamu-unet ovat taas historiaa, samoin yökukkuminen rompsun taikka tv:n äärellä. Univaikeudet ovat mennyttä. Uni tulee illalla takuuvarmasti ajoissa, kun päivissä on puuhaa ja touhua. Verenpainekin nousee varmuudella kesäajan hälyttävän alhaisista lukemista talviajan normiin eli lääkittävälle tasolle. Kaikki palautuu tuttuihin, totuttuihin uomiinsa. Hiljaista omin perhein vietettyä aikaa on jo ollut tarpeeksi, joten on mukava tavata kollegoita ja oppilaita. On kiinnostavaa kuulla kesäkuulumisia ja päivittää tärkeimpiä tapahtumia.

Eipä loman loppuessa ole lainkaan vähäinen asia sekään, että kaupunki ryhtyy taas tarjoamaan yhden päivittäisen aterian, joten vain se toinen täytyy keksiä itse. Hallitsemallani lyhyelläkin ruokalistalla siis pärjää taas. Ei haittaa, vaikka samat spagetit ja soosit toistuisivat noin joka seitsemäs ateriakerta – sehän on sentään vain kerran viikossa. Kesäloma-aikaan on perhe välistä valitellut pasta- ja kanaruokien taajaan toistuvaa tarjoilua. Onneksi kaupungin ruokahuollossa on vaihtelua, sama ruokalaji tulee vastaan vain joka kuudes viikko. Perhe ei ole myöskään oikein osannut arvostaa yhden lämpimän aterian taktiikkaani. Ruokanälkä olisi ollut kuulemma useamminkin. Teellä ja voileivällä ei ateriaa tunnu voivan korvata muut kuin minä. Selitykseni siitä, etten kykene samaan aikaan sekä maalaamaan että hämmentämään soosikattilaa, ei tunnu menevän perille. Luulevat varmaan, että ennakoimalla lounasruokailua edellisenä iltana siihenkin pystyisi. Höh - lomalla ei pysty!

Kesäloman loppuminen tuo taas uusia järjestelyitä kotosalla. Kesäajan perhe hajoaa ja Rapakiven torppaan jää vain kolmen hengen pikkuperhe. Kuopus on muuttanut opiskelupaikkakunnalle vaate- ja kenkäkasseineen. Eteisen kenkähyllyssä kuopuksen lähtö näkyy selvimmin. Neiti vei mennessään osapuilleen neljätoista paria kenkiään, joten hyllyille on mahdollista sovittaa nyt toistenkin jalkineita. Eteisen peilikaapista laskulaatikostani lähti hiusharja ja meikkipussi. Selkeytyi siis laskulaatikon funktio. Pesuhuoneen pikkulavuaari vapautui kuopuksen kosmetiikkatuotteiden säilytyksestä, joten siinä saattaa taas sopia pesaisemaan kätensä.

Aivan yhtä kivaa kuin keväällä on laulaa Suvivirttä ja aloittaa kesälomaa, on syksyllä veisata virttä 485 - ”Kun koulutyöni alkaa taas...” - ja solahtaa tuttuun turvalliseen arkeen.

Nuppi

”Nuppi, nuppi lipputangon nuppi...” renkutus alkoi soida päässäni. Puolisko löysi kesällä annetaan-ilmoitusosastolta tiedon, että Helsingistä saisi lipputangon – sen kun vain näkisi vaivan ja hakisi pois. Meillä on tuo perinteinen pihapiirin komistus ollutkin vielä puutteissa, joten sinnepä siis suuntasi hän. 10,7-metrinen lipputanko ”rälläkällä” kahteen osaan ja auton etuikkunasta sisään ja takaluukusta ulos. Olihan se omansorttisensa ”erikoiskuljetus”, mutta kotiin saakka tuli. Erikoisinta lipputangossa sentään oli sen tarina. Purkutalon naapurin setä oli kertonut, että lipputanko on silloin aikoinaan sotien jälkeen asuinaluetta rakennettaessa tehty pudonneen saksalaisen pommikoneen siiven alatukivarresta. Ilmanko siinä onkin jännittävät niittiliitokset jatkoskohdissa. Nupista ei kerrottu erikseen, joten se saattaa olla vaikka tehdastekoinen.

Vaan helle kai sekoittaa nuppini, sillä tosiaan tarkoitukseni oli kyllä kertoa siitä kesäloman ”nupiksi” aiotusta rengasmatkasta puoliskon kanssa.

Reissun pääkohteena piti olla huutokauppakeisarin huutokauppa Jyväskylän lähellä Hirvaskankaalla. Sellainen siellä järjestetään joka armas perjantai. Kuinka ollakaan juuri tänä perjantaina, jolloin olimme reissuun lähdössä, huutokauppaa ei ollutkaan. Lie keisarikin halunnut katselemaan Neste-rallia jollekin EK:lle. Vaan eiväthän köyhät yhden asian vuoksi lähde liikkeelle, niinpä reissuun oli varattu muutama muukin asia. Ne lukitsivat reissuviikonlopun juuri tähän, joten matkaan lähdettiin.

Ensimmäisenä päivänä huristeltiin Jyväskylään, jonne oli sovittu tavarantoimitus. Treffit Vaajakosken Abc:lle oli ajoitettu oikein ja matka pääsi juohevasti jatkumaan. Majoituspaikka Multialla löytyi vaivattomasti. Pikkuruinen kelomökki leirintäalueella oli söpöäkin söpömpi. Siitä oli vain lyhykäinen matka puoliskon koskikalastuskohteeseen. Hän pääsikin heti vuorokauden luvan illalla alkaessa heittelemään virveliään kolmen kosken kohteessa.

Seuraavana päivänä puolisko jatkoi virvelöintiä seitsemisen tuntia. Kirjallisesti laatimassaan matkaohjelmassa puolisko oli luvannut, että saan viettää päivän laavulla rompsua lukien. Aamusta taapersin pikkuruisen luontopolkureitin. Opin uutta majavien viisaudesta ja koskikarojen talvehtimisesta. Rompsu ja vararompsukin olivat päivän päätteeksi jo pitkällä, sillä lukemisen aikaa oli reilusti. Mutta yhtä kaikki – leppoisa päivä. Illan myötä autoilimme Ikaalisiin leirintäalueelle ja majoituimme ehkä Suomen pienimpään ja sievimpään höylähirsiseen leirintämökkiin.

Kolmantena päivänä osui ex tempore -ohjelmanumeroksemme Rompetori. Rompetorille oli kokoontunut reilut 50 myyjää, jotka myivät aittojensa aarteita kuka peräkärrystä kuka asuntovaunun vierelle levittämältään matolta. Rompettahan ihmisillä tunnetusti on nurkat väärällään. Toisen romu on toisen aarre, joten kauppa tuntui käyvän. Torilla vierähti varmasti reilu tunti ja ostoksiimme tyytyväisinä saatoimme jatkaa matkaa kodin suuntaan. Illansuussa pääsimme perille ja majoituimme höylähirsiseen kotitaloomme monta kokemusta rikkaampina ja onnistuneesta retkestämme kovin tyytyväisinä.

Ensi kesänä taidamme tehdä saman rengasmatkan uudelleen. Ehkäpä otamme matkaan peräkärryn ja pakkaamme siihen omat romppeemme ja lähdemme Rompetorille myyntimielessä.

Kesäretket

Meillä on ollut sangen puuhakas kesä. Puuhat ovat olleet todella mielekkäitä askareita omalla tontilla. Vaan ei kai sitä suomalainen olisi suomalainen, jollei aina tuolloin tällöin muistaisi vähän marista. Kesäkuussa marisin puoliskolle, että en ole saanut tehdä yhtään kesäreissua – aina vain tehdään töitä! Puoliskopa muistutteli asian todellista laitaa tähän tapaan:

”Äläs nyt! Juhannusaaton aattona käytiin tavaranvientireissulla Karkkilassa. Työasian jälkeen käytiin sentään pizzalla ja kirpparilla. Se oli kohta ”kesälomareissu”. Juhannuksen jälkeen käväistiin Virossa kattopeltitehtaalla ja rautakaupoissa, mutta syötiin Piritan satama-alueella rantaravintolassa ja piipahdettiin Piritan torilla ostamassa tuoreita mansikoita. Eikö siinä muka ollut kesälomareissua? Tavaranhakureissulla Emäsalossa ostettiin jätskit Tarmo-lähikaupasta – ihan kesäjuttu. Ja vielä oli kokonaisen illan retki Haminaan kesäteatteriin Akkarallia katsomaan. Kesäretki mikä kesäretki.”

Noin kun sen kertoo, niin monenmoista pientä ja mukavaahan sitä sentään sopi koleaan kesäkuuhunkin. Heinäkuussa en ole tohtinut marista lainkaan. Työn ja retkeilyn painotus tuntuu muuttuneen. Muuttunut on toki kelikin. Heinäkuun helteessä maalaaminen on ollut selkeästi enemmän lomatoimintaa kuin kesäkuun raekuuroissa kädet kohmeessa ruuvaaminen.

Heinäkuulle osui kolmekin kesälomapyrähdystä. Ensimmäinen suuntautui kotikonnuille Pohjois-Karjalaan veljen tyttären juhliin. Reissulla saimme yöpyä mökillä. Mökittömälle sellainen reissu on aina mukava. Rantasauna ja uintimahdollisuus ovat arjen luksusta. Heinäkuun ja koko kesän kohokohdaksi muotoutui Kuusamoon suuntautunut 200-vuotisjuhlaretki koulukavereitten kanssa. Siitä kerroinkin jo viimeksi.

Oikein ”nupiksi” tälle kesälle on vielä luvassa yksi retki. Se tehdään puoliskon kanssa kaksin. Reissuun on innoituksen antanut suosikkisarjamme tv:ssä. Olemme seuranneet talven ajan Suomen huutokauppakeisaria, kuunnelleet huutokauppiaan mukavaa murretta ja letkeää sanailua asiakkaiden kanssa. Aiomme loman lopulla retkeillä Hirvaskankaalle seuraamaan yhtä perjantaista huutokauppaa paikan päällä. Saattaa olla, että saamme myydyksi vaikkapa yhden venäläisen radion, jolla rahalla voimme sitten huutaa jotain meitä hieman enemmän ilahduttavaa rompetta.

Totta vie monenmoista mukavaa retkeilyä sitä sopi tähänkin rakentelupainotteiseen suveen!

200-vuotisjuhlat

Toinen teistä lukijoistani saattaa muistaa muutaman vuoden takaiset suunnitelmat siitä, kuinka puolen vuosisadan täyttymistä kohdallani juhlin. Kouluaikaisen ystäväporukan kanssa piti - sen suunnitelman mukaan - mennä peräti Balille. No, kerrankos ne suunnitelmat elävät, kehittyvät ja jalostuvat!

Yksi ystäväporukastamme on onnistunut hankkimaan mökin Rukalta ja sielläpäin osui olemaan balilaiset helteet, joten suuntasimme matkamme sinne. Reissun teemana oli 200-vuotisjuhla. Täyttäväthän kaikki neljä matkalaista vajaan vuoden sisällä viisikymmentä vuotta.

Juhlallisuudet olivat peräti nelipäiväiset, niin kuin nyt vaikka kuninkaallisilla. Näissä nelipäiväisissä juhlissa oli rento, reipas ja nuorekas tunnelma. Ja mikä ettei olisi ollut – olihan matkassa kolme tätiä ja vasta yksi mummo.

Menomatka tehtiin yhdellä yhteisellä autolla ja väki kokoontui kyytiin ajoreitin varresta. Päivän päätteeksi saavuttiinkin jo Rukan itäiselle rinteelle siniseen lomataloon.

Juhlallisuuksien pääohjelmanumero oli Pieni Karhunkierros, joka toteutettiin heti toisena matkapäivänä. Vaelluksella ihasteltiin ja ihmeteltiin kosket, siniset tunturit ja riippusillat. Matkan varrella evästeltiin silloin tällöin ja hörpättiin vettä aina tarpeen tullen. Reitin varrella kuvattiin kaverikuvat milloin kosken partaalla, milloin nuotiopaikalla. Vain yhden kerran tarvitsi mummon huutaa jyrkässä nousussa tädeille perään: ”Mummo hyytyy!” Muuten mentiin koko reitti ihan yhtä matkaa. Lenkkisauna ja juhlava ateria pippuripihveineen kruunasivat päivän.

Seuraavana päivänä tehtiin retki Posiolle, Pentikin syntysijoille. Katsastettiin keramiikkanäyttely, Pentikin kotimuseo, Maaseudun elämän museo ja Kansainvälinen kahvikuppinäyttely (joka ei toden totta ollut mikään ”airo- ja äyskärimuseo”). Pentik-mäellä ihasteltiin keramiikkaa ja sisustustarvikkeita myymälässä ja herkuteltiin kahvilassa itsensä Anun vieressä. No, Anu nyt oli patsas, mutta väliäkös sillä. Samalle päivälle oli Posion torille järjestetty Muikkumarkkinat, joiden tarjonnan tarkastimme ilman muuta. Suoritimme myös hieman laadunvalvontaa kriittisessä 27 asteen helteessä ja herkuttelimme voissa paistetuilla Kitkan neulamuikuilla. Friendsiet otettiin tällä kertaa lakkasuolla. Tosin lakat oli vienyt keväinen halla, mutta yhtä kaikki - suo oli paikallaan.

Illansuussa balilaiset lämpötilat olivat viilentyneet hieman ja lämpömittari näytti enää vaivaiset 24 astetta, joten lähdimme kiertämään Ruka-tunturia. Koska Rukalla oli samoina päivinä Finn 5 -suunnistuskisat, pääsimme mekin lenkkimme ohessa ”iltarasteille”. Löysimme kokonaista 11 rastia, mikä lienee varsin hyvä tulos sarjassamme Ladies 50 open.

Viimeinen juhlapäivämme sisälsi kotimatkan sekä sielunhoidollisen osuuden. Ihastelimme Hiljaista kansaa Suomussalmella. Toki otimme muutaman friendsienkin facebookiin laitettavaksi hiljaisten ja meidän vähemmän hiljaisten kansalaisten kesken. Vallan hiljennyimme Hiljaisen kansan pellon laitaan lettukahville. Hiljainen kansa puhutteli karjaislähtöisiä reipasotteisia rouvia aika lailla. Paltaniemen kuvakirkko 1700-luvun alkupuolelta oli vaikuttava nähtävyys. Keskeiset raamatunkertomukset löytyivät kuvina kirkon katosta. Kaunis vanha kirkko hiljensi tädit ja mummon hartaisiin mietteisiin.

Juhlamatkamme antoi paljon. Anti oli varmasti ainakin sama kuin viikon Balin matkan anti olisi ollut. Naurun tuomaa ikälisääkin saimme ainakin viisitoista vuotta! Kivistävät pohkeet kertovat siitä, että lihakset ovat tehneet töitä kiivetessään tunturin rinteitä ylös ja alas. Kahdeksansadanviidenkymmenenviiden kilometrin kotimatka taittui kahdessatoista tunnissa. Selkeästi lyhyemmässä ajassa kuin Balin lento.

Sairastupa

Alkajaisiksi kerron, että Riina-rukka tuntee Sote-uudistusta kovin huonosti. Hänen korviinsa kuulostaa sitä, että uudistuksen nimissä hoitoa viedään kauemmas potilaasta, keskitetään isompiin ja vaikeammin tavoitettaviin yksiköihin. Asiaa suoraan sanomatta potilasta ohjataan pärjäämään omillaan tai keskenään.

Riinan Rapakiven torpassa on juhannuksen maissa vietetty eräänlaista epävirallista Sote-uudistuksen pilottihanketta, tai vanhanaikaisemmin sanoen sairastupaa. Riinan kaatoi petiin korkea kuume, esikoisen hyydytti ukkovarpaan operointi ja puoliskon poskihammasta särki. Koko Rapakiven väki oli kertaheitolla sairastuvalla.

Terveyskeskuksen puhelinpalveluun rohkenin soittaa, kun kuumetta oli ollut kolme ja puoli vuorokautta. Helpotti, kun luvattiin, että kuumeen laskemista voi odotella kotosalla vielä vuorokauden, vasta sitten otettaisiin kokeita. Helpotus tuli siitä, ettei tarvinnut lähteä sängystä mihinkään. Ei minusta olisi ollut istuallaan vuoron odottajaksi.

Keskimmäisen varvasremontin autokuskiksi kykeni puolisko. Burana poskessa saa kai ajaa autoa? Toinen toistansa tukien ja vuorovedolla piti mennä muutenkin. Kuumeista huimasi herkästi, joten hän sai toisilta potilailta palveluna lääkkeet, juotavat, kännykän ja luettavat sohvalle asti. Tässä Sote-pilotissa oli onni matkassa ajoituksessa. Juhannukseksi oli ladattu kaapit täyteen evästä omia ja kyläileviä ruokailijoita varten. Niinpä ei haitannut, ettei kukaan kyennyt kauppaan asti. Mikrokokkitaidoillakin selviteltiin monta ateriaa.

Jo ennen Sotea, meillä Suomessa on käynnistetty lukuisia netin itsehoitohankkeita; terveysseisakkeita, nettilääkäreitä, terveysnettejä... Googlettamalla löytyy vielä paljon lisää mielenkiintoisia keskusteluita – alkaen nyt vaikkapa hampaan omatoimisesta poistamisesta. Rapakiven väki hallitsee nettinsä ja osaa käyttää näitäkin.

"Lomalle laske Luojani..."

Jotenkin tuohon tapaan tekisi mieli aloittaa iltarukous. Eipä silti, kalenterin mukaan kouluväki on jo lomilla, mutta totuushan on muuta. Loma ei ala koulun oven kiinni painamisesta.

Koulunpito on nykyään aikamoisen hektistä touhua. Se on kuin pingistä pelaisi. Tai oikeastaan kuin pelaisi mitä tahansa nopeatempoista syöttelypeliä. Teet avaussyötön ja pompautat pallon oppilaan puolelle. Saat palautteen välittömästi. Usein jopa aikamoisen kierteen kanssa. Koetat siinä sitten pompotella tunnin kerrallaan ja saada jonkun syötön ihan uppoamaan perille oppilaan opiksi ja pääomaksi.

Entisillä opeilla hommassa ei pärjää. Koko ajan on tarve uudistua ja oppia itsekin jotain. Vaikkapa uutta konstia opettamiseen tai uutta tutkittua tietoa lapsen kehityksestä. Koulunpitoon liittyvät lait ja säädökset uudistuvat ja päivittyvät – niihin pitää perehtyä.

Ovenripasuunnitelmalla ei tuntia pidetä. Opettajalla on oltava joka tunnille selkeä suunnitelma ja ohjenuora. Viimeistään välitunnilla on ehdittävä hakea havainnollistamisvälineet, varustaa tarvikkeet ja vaikkapa ottaa kopiot.

Tämän ajan koulu ei ole erillinen saareke, vaan se on mitä suuremmassa määrin ryhmätyön tekemisen paikka. Ohjaamme perheiden lapsia yhteistyössä perheiden kanssa. Wilmailemme vanhempien kanssa päivän mittaan moneen otteeseen. Kurkkaamme Wilmaan ensimmäistä kertaa aamulla ennen koulun alkua ja viimeistä kertaa koulupäivän jälkeen. Olemme palveluksessa aika monta tuntia vuorokaudesta.

Onko se sitten ihme, että kesäloman alkajaisiksi moni meistä näkee muutaman viikon kouluperäisiä painajaisia. Ensin niitä näkee joka yö, ja herää hikisenä ja tuskaisena. Sitten painajaisia näkee enää vain muutaman kerran viikossa ja juhannukseen tultaessa yöunet vihdoin muuttuvat rauhallisiksi.

Olen huomannut, että kollegoilla on erilaisia ratkaisuja töistä irti pääsemiseen ja lomalle laskeutumiseen. Joku viettää kesäkuussa hiljaisuuden retriittiä yksikseen vältellen ääniä ja sosiaalisia kontakteja. Niitäpä koulutalven mittaan on ollut aivan yltäkyllin. Moni varaa kesäkuun alkuun matkan ja siirtyy viikoksi tai pariksi toisiin ympyröihin. Uusissa maisemissa varmaan saa ajatukset pois arkikuvioista.

Minä olen saanut tänä alkukesänä ripustaa aivot narikkaan ja toimia puoliskon hanslankarina. Työtä on ollut riittävästi niin, että työstä on tullut ruumis raihnaiseksi ja terve väsymys. Mielekästä puuhaa omalla pihalla on ollut ihan pitkiksi päiviksi. Kolme ensimmäistä päivää soi päässäni korvamatona kuutosluokkalaisille laulettu kaunis ”Hyvää matkaa ja näkemiin sulle toivotan näin, hyvää matkaa ja näkemiin, siis näkemiin...” Sitten siirryin ajatuksissa selkeästi jo omaan lapsuuteeni, sillä seuraavina päivinä päässäni soi muinoinen pyhäkoululaulu ”Pienet rakentajat me, tiilen tiileen liitämme...” Siitäkin huolimatta, että puusta rakensimme. Alitajunta ei silti ole hellittänyt, työtyyppiset painajaiset jatkuvat.

”Lomalle laske, Luojani!”

Kännyköiden luvattu (?) maa

Minun perheessäni kaikki eivät osaa käyttää kännyköitään niin kuin minä toivoisin. Jaa - ja miksikö minun toiveillani muka olisi väliä? No siksi, että koko 5-henkisen perheen puhelinlaskun kooste tulee minulle. Ja eikö se tässäkin liene vähän siihen tapaan, että ”kenen leipää sen syöt, sen lauluja laulat”. Tai edellistä hieman mukaellen vaikka tähän tapaan: ”kenen laskuun soitat, sen mieliksi soitat”.

Heti alkuun on kyllä sanottava, ettei kukaan soittele maksullisiin ennustajapalveluihin eikä tilaile tavaroita tai palveluita kännykkälaskuunsa. Jokainen pysyy puhelinpakettinsa raameissa. Rahasta ei ole tällä kertaa kyse. Ongelmana on kai lähinnä se, mihin ja kenen tarpeeseen kukin puhelintaan käyttää.

Esikoinen viestii harvoin. Sehän on aika ymmärrettävää, kun asumme samassa huushollissa ja olemme töissäkin samassa paikassa. Suurimman osan asioista voi toimittaa ihan suusanallisesti. Esikoinen tietää, että aikatauluista myöhästymisistä on tärkeää ilmoittaa minulle. Olen nopea hätääntymään ja mielikuvitukseni ehtii jo puolessa tunnissa tuottaa vähintään puolen tusinaa erilaista vaihtoehtoa siitä, mitä hurjaa myöhästyjälle onkaan voinut tässä ajassa tapahtua. Koska meillä on samantyyppinen työ ymmärrämme toistemme viestit lähes puolesta sanasta. Esikoisen tiistainen viesti ”Tulen vaatekaupan kautta. Pöksyt pettivät pelissä.” kertoi minulle selkokielellä, mitä työmaalla oli tapahtunut ja että ruoalla ei ole kiire, koska kauppareissu ottaa oman aikansa.

Keskimmäinen käyttää puhelintaan tiedottamiseen ja neuvon kysymiseen. Kontakteja minun suuntaani on vauvaperheestä näin ollen useita päivässä. Puhelut tai viestit ovat lyhyitä täsmäkontakteja tyyliin: ”Vauva oppi kääntymään selältä kyljelle!” tai ”Raekuuro yllätti ja nyt on auton katto täynnä pieniä lommoja. Mitä teen?” Tykkään keskimmäisen viesteistä. Olen jatkuvasti tietoinen, että Haminassa ollaan hengissä ja terveenä. Pieniin kysymyksiin kykenen usein antamaan jonkin sortin toimintaohjeen. Ainakin keksin, minne voi soittaa ja kysyä jos ei minulta neuvoa löydykään.

Kuopus ei turhia soittele. Aina hän ei edes vastaa puhelimeensa. Myöhemmin saatu selitys voi olla ”Mä olin just syömässä.” tai ”Kirjoitin just yhtä esseetä.” Huonoja selityksiä minusta. Hätääntymistaipumukseeni viitaten minusta olisi parempi vastata edes sen verran, että sovittaisiin, koska voi soittaa. Vaan kun hätä on suuri, on se Helsingissä asuvan kuopuksenkin lähin apu Loviisassa asuva äiti. Eikö se siitä kerro, että varttia vaille 4 aamuyöllä tulee kännykkään aivan tuntemattomasta numerosta viesti: ”Voitko lukita mun liittymän, mun puhelin on pöllitty. Kiitos!” Hetken unenpöpperössä ihmettelyn jälkeen sitä tunnistaa kuopuksen kirjoitustyylin ja hoksaa senkin, että viesti tuli tietysti jonkun kaverin puhelimesta. Miten sitä nyt varastetusta luurista viestisikään! Mikäs siinä muu auttaa kuin kaivaa silmälasit ja etsiä Saunalahden asiakaspalvelun numero ja sulkea liittymä, ettei kukaan tuntematon vaan tilaa laskuuni taksia tai pizzaa tai ennustusta.

Vaan puolisko se on hankalista hankalin. Hän käyttää puhelinta reissun päällä ollessaankin toden totta vain omaan tarpeeseensa eikä lainkaan muista ajatella hätääntyvää eukkoaan kotosalla. Muutamankin huonounisen yön olen viettänyt sillä välin kun toinen on nukkunut sikiunta matkatöissä maailmalla. Puoliskoa ei toden totta saa kiinni silloin, kun minulla olisi hätä tai huoli, mutta yllättäen hän kyllä edellyttää (tai on tottunut liian hyvälle), että hänelle vastataan heti, kun hänellä on asiaa.

Kouluttaminen on siis kesken.

Eläintarina

Loviisan Sanomat on sikäli poikkeuksellinen lehti, että se kertoo usein myös eläintarinoita. Koiran tai kissan ihmeellisiä pelastumisia. Viimeisemmäksi lehti auttoi loukkaantuneen kissan kuvan jakamalla omaisia ehtimään mukaan kissarukan viimeisiin hetkiin. Lehden yleistä linjaa noudatellen kerron eläintarinan minäkin.

Iltapäivällä huomasin facebook-seinälläni kaverin ilmoituksen heidän koiransa karkaamisesta. Koira oli lähtenyt mökkimatkalta ukkosen säikäyttämänä livohkaan. Sivuutin uutisen, koska välimatkaa tapahtumapaikkaan oli sentään suunnilleen 15km.

                                                    

Illansuussa istuskelin kokouksessa ja sain sinne äänettömään kännykkääni toiselta kaverilta multimedia-viestin. Viestissä oli valokuva pienestä konttoripöydän jalkaan kiinnitetystä koirasta. Seuraava viesti kertoi, että kaveri oli löytänyt tämän pienen koiran työmaaltaan. Eläinrakkaana ihmisenä hän oli ottanut koiran talteen ja käynyt selvittämään omistajaa. Koska tämä kaveri ei ole paikkakuntalaisia, ei koiran omistajan selvittäminen ollutkaan ihan helppo nakki. Enhän minäkään heti hoksannut yhteyttä facebook-koiran ja tekstiviestikoiran välillä. Istuskelin kokouksen loppuun ja keskityin kokousasioihin.

Kotiin tultuani facebook-seinälläni luki, ettei koira ole löytynyt vieläkään. Etsintöjä oltiin siihen mennessä tehty jo seitsemän tuntia.

Soitin koiranlöytäjälle ja kysyin tarkennusta kännykuvaan. Voisiko koira olla tätä ja tätä rotua? Kuulemma voisi kyllä olla. Seuraava puhelu menikin jo koiransa kadottaneelle. Puhelinnumerojen välittämisen jälkeen sainkin jäädä kotiin seuraamaan facebookia. Toden totta - facebook-koira ja tekstiviestikoira olivat yksi ja sama koira. Koiran isäntä haki koiransa työmaan konttorilta, jossa löytäjä odotteli yhdessä karkulaisen kanssa vielä puoli kahdeksan tuntumassa. Aika monta tuntia oman työpäivän päättymisen jälkeen. Hänen ajatuksensa oli mennyt sitä rataa, ettei pientä koiraa voi jättää yksin kohtuuttoman pitkäksi aikaa, joten kaverina ja turvana pitää ihmisen olla.

Näin käsivälitteisen keskuksen ja mustan bakeliittipuhelimenkin hämärästi muistavana joutuu taas hämmästelemään, että on se vaan ihmeellistä tämä sähköinen tiedonvälitys! Voimme lähettää reaaliajassa kuvaa ja tekstiä. Olemme oppineet hyödyntämään uuden ajan systeemejä monessa asiassa. Sähköistä viestiä laajalle jakamalla löytävät nykyään koiratkin kotiin. Tässäkään tapauksessa koiran omistajat ja löytäjä eivät toisiaan tunteneet saati olleet kuunaan tavanneet.

Mummolassa

Olemme olleet jo 27 vuotta äidin ja isän rooleissa, joten uudet roolit ukkina ja mummona olivat oikein tervetulleet. Osittain jo puhummekin toisistamme ukkina ja mummona. Monessa toimimme kuin ukki ja mummo ainakin. Kaikki kömpelyydet ja näkemisen tai kuulemisen vaivat nyt ainakin laitetaan siihen piikkiin.

Omien lasten kanssa olemme pärjänneet vuorollamme yksinkin. Lapsenlapsen kanssa meitä täytyy joka tilanteessa olla kaksi. Jotenkin se vastuu vieraasta lapsesta on niin käsittämättömän paljon suurempi, että kahdet silmät korvat ja kädet ehdottomasti tarvitaan. Jos lapsenlapsen kanssa jää yksin, niin siinähän ei kykene samalla edes teekupillista juomaan saati pyykkikonetta täyttämään. Kaikki huomio ja aika menee pienestä huolehtimiseen ja pienen ihmisen alun seuraamiseen. Ilmeitä ja touhuja on niin paljon!

Hassua, miten paljon kaikkea on täytynyt hankkia jopa mummolaan, vaikkei lapsenlapsi sentään täällä asu. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana on käynyt ehkä kuusi kertaa ja ollut noilla käynneillään yön yli vain kolmesti. Mutta mummolassakin on lapsenlasta varten vaunut ja pinnasänky. Oli kaunis mobilekin pienen katseenvangitsijaksi, mutta se lähti perheen matkaan, koska sellaista ihanuutta ei ollut kuulemma kotonakaan.

Pinnasängyn kokoaminen oli hupaisaa. Mummon polvet ja lonkka olivat keväiseen tapaan pehmytkudosreuman runtelemat, jäykät ja kivuliaat. Sänkyä kootessa mummo jäi jotenkin loukkuun sängyn kehikon sisään. Sängyn paloja oli tarvinnut kannatella ja ruuvien kiertäjä oli tarvinnut tilan sängyn ulkopuolella. Miten raihnainen mummo pääsee pois pohjattomasta pinnasängystä. Vauhtitilaa ei ole korkeushyppysuoritusta varten ja lyhyillä säärillä ei noin vain reunan yli astuta. Ali oli ryömittävä, vaikka polveen ja lonkkaan kuinka sattui. Tuntui ihan mummolta.

Miksiköhän muuten aina puhutaan mummolasta eikä esim. ukkilasta? Meillä ukki oli ennen kolmen kuukauden vierastusvaihetta käynyt lapsenlapsen luona selkeästi kaksi ratkaisevaa visiittiä enemmän kuin mummo. Viime visiitillään lapsenlapsi vierasti mummoa, muttei ukkia. Voi miten surkeaa ja lohdutonta olikaan vierastusitku. Alahuuli alkoi väpättää silmälasipäisen mummon tullessa näkyviin. Parku alkoi saman tien. Siinä ei auttanut ruoka, ei keinutuoli, ei hyssytys – ei edes päivän kohokohdaksi tiedetty vannakylpy ankkojen kanssa. Kun mummo oli pelottava, niin mummohan sitten oli pelottava. Kahden ison itkun verran mummoa vierastettiin, kunnes hän sitten kai alkoi näyttää hämärästi tutulta. Vielä vaunu-unelta herätessä tosin tuli pieni alahuulen väpätys ikään kuin ilmaisemaan: ”äitiä odotin, mutta mummo tuli!”

Kaikki temput siinä vierastuskohdassa tosiaan kokeiltiin. Mummo otti jopa silmälasit päästä pois, ettei nyt ainakaan niitä tarvitsisi pienen kauhistella. Siinäpä sitten oltiinkin pulassa, kun samalla oltiin lasta pukemassa. Mummo ei nähnyt edes, oliko vaatteessa nappeja vai neppareita – saati että olisi nähnyt askarrella niitä kiinni. No, ukki apuun! Eipä nähnyt ukki vaatteessa kuulemma mitään kiinnipitimiä. Hän taivutteli vuorostaan taskustaan silmälasit nenälleen ja näki sitten pienen pienet helmenmuotoiset napit, jotka askarteli kiinni pikkuruisiin reikiin jättikokoisilla käsillään. Yhdessä selvittiin siitäkin.

Puuliiteri

Olemme nyt asuneet Rapakivessä kolme ja puoli vuotta. Tuona aikana uudisrakennus on saatettu valmiiksi ja sen ympärille on rakennettu talousrakennuksiakin. Viime syksynä talousrakennukset olivat vielä virtuaalirakennuksia, mutta talven aikana ne ovat muotoutuneet oikeiksi, käsin kosketeltaviksi rakenteiksi. Verstas ja aitta-varasto ovat vesikatetta ja pintamaalia vaille valmiit.

Vaikka emme ole saaneet noita kahtakaan aivan viimeistä piirtoa myöten valmiiksi, rakennamme jo uutta. Nyt on tekeillä kaikkien taiteen sääntöjen mukainen, tuulettuva rakoliiteri polttopuiden varastoimiseen.

Polttopuuvaraston saaminen Rapakiven tontille on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Liiteriä ei tunnuta saatavan onnistumaan millään. Siitä syystä talon katseilta piilossa oleva takakuisti on saanut palvella puuvarastona jo usean talven ajan. Ensimmäinen yritys puuvarastoksi tehtiin muokkaamalla puuseehen varatut kevythirret vinokattoiseksi vajaksi. Pikkuruinenhan se toki oli, mutta tyhjää parempi. Menneen talven aikana rakennetun aitta-varaston yhden, pikkuista vinokattoista vajaa suuremman, varastohuoneen piti olla nimeltään puuliiteri - mutta ei. ”Tuli liian hyvä”, sanoi puolisko. Tiiviiksi rakennettu huone sai uudelleennimeämisessä nimen ”kakkosvarasto”. Nyt kokoamme kierrätetyistä kyllästetyistä aitatolpista rakoliiteriä.

Vappupäivänä valmiina oli tanssilava. Siis pelkkä liiterin lattia korkeitten jalkojen varassa. Vappusää ei suosinut ulkotansseja, joten testaamatta jäi. Tuuletuksesta oli pidetty huolta ja tuuli sopii viheltämään liiterin alta. Parin päivän päästä seinien alkaessa vähitellen nousta, tuumasimme: ”kas jätetäänkö näin – tämähän olisi oiva pergola!” Ihan jo hätäännyin itsekin, että eikö vieläkään valmistu polttopuille kunnon suoja.

Vaan kyllä nyt täytyy saada liiteri valmiiksi. Liiterin vieressä odottaa monta kuutiota valmiiksi pilkottua polttopuuta. Kevätahavan olisi tarkoitus kuivata puita alkajaisiksi, liiterissä voisi tapahtua sitten vielä loppusilaus.

Tähän liiteriin sopii kymmenen kuutiometriä polttopuita. Se on osapuilleen kahden talven lämmityspuumäärä. Ostin itselleni iloksi klapikoneen, jolla saan klipsuteltua pöllit klapeiksi. Pianhan siihen joutuu tietenkin tekemään vierelle liiterin laajennuksen tai ainakin sen peltikatolla peitellyn pinon vajan seinustalle. Klapikoneella klipsuttelu on nimittäin ehdotonta lempparipuuhaani!

Oma tupa, oma lupa

Hoksasin tuossa pääsiäisen pyhinä hämmästellä, miten onkin mukavaa, että omassa tuvassaan saa tehdä omia ratkaisuja. Ei tarvitse kysyä lupaa isännöitsijältä, eikä vuokraisännältä.

Meidän perheessä kesäily on tärkeää. Kesäilyyn kuuluu muun muassa grillausta, marjastusta, kukka- ja hyötykasvikokeiluja sekä kalastusta. Noista kaikista tahtoo syntyä sotkua ja roiskeita. Grillivehkeiden pesua ei toden totta suoriteta valkoisessa keittiössä, vaan letkun kanssa vanhalla puisella pihapöydällä. Mehumaija pestään pesuhuoneessa ja Maijan pesun jälkeen suihkutetaan koko kylppäri. Taimihommia aloitellaan kevättalvella kodinhoitohuoneessa, mutta sielläkin pitää varoa valkoisia kaapistojen ovia. Kalanperkuulle ei ole oikein sopivaa paikkaa löydetty.

Nytpä meille löytyi 170-senttinen rosterinen tiskipöytä kahdella altaalla. Tuosta suunniteltiin tehtävän kesätiskipaikka noihin kaikkiin edellä mainittuihin sottapuuhiin. Tiskipöydän piti tulla ihan vain talon seinustalle. Tulovettä kaavailtiin letkusysteemillä toimivaksi. Käytetyn veden matkaa kaavailtiin keräilytankin kautta kasvimaalle meneväksi.

Kun puolisko teki kierroksen talon ympäri metrimitta käden jatkeena, oli suunnitelma jalostunut jo kovasti. Kas tiskipöytä sopiikin takakuistille katon alle suojaan. Tulovesi saataisiin kuulemma suoraan vesipostista ja poistovesikin olisi mahdollista yhdistää talon viemäriverkkoon. Pikkuisen minusta kuulosti utopialta tuo poistoletkun toimittaminen hirsiseinän läpi seinän takana olevaan kodinhoitohuoneen lattiakaivoon, mutta ei kun tuumasta toimeen.

Puolisko on tarkka poika mittaamisen kanssa. Kodinhoitohuoneen seinässä oli 10cm leveä kohta, johon poran piti osua. Silloin ei rikkoutuisi seinän laatoitus. Lisäksi pora ei saisi rynnistää liian pitkälle talon sisäpuolelle, jotteivät tulevat ja menevät kylmät ja kuumat vesiputket vaurioituisi. Teippi laitettiin merkiksi poraan siihen kohtaan, jonne terä voisi upota.

Minä istuin kodinhoitohuoneen oviaukossa sisäpuolella pelkääjän ja tarkkailijan paikalla. Puolisko porasi. Ensin lävistettiin hirsi, sitten villa ja lopuksi kipsi. Reiästä sujautettiin poistoletku näppärästi lämminvesivaraajan alla olevaan lattiakaivoon. Toden totta meillä on näppärä ja toimiva kesäpesupiste grilliritilöille, mehumaijalle, kalansaaliille ynnä muille roiskuville ja sottaaville pestäville.