Kännyköiden luvattu (?) maa

Minun perheessäni kaikki eivät osaa käyttää kännyköitään niin kuin minä toivoisin. Jaa - ja miksikö minun toiveillani muka olisi väliä? No siksi, että koko 5-henkisen perheen puhelinlaskun kooste tulee minulle. Ja eikö se tässäkin liene vähän siihen tapaan, että ”kenen leipää sen syöt, sen lauluja laulat”. Tai edellistä hieman mukaellen vaikka tähän tapaan: ”kenen laskuun soitat, sen mieliksi soitat”.

Heti alkuun on kyllä sanottava, ettei kukaan soittele maksullisiin ennustajapalveluihin eikä tilaile tavaroita tai palveluita kännykkälaskuunsa. Jokainen pysyy puhelinpakettinsa raameissa. Rahasta ei ole tällä kertaa kyse. Ongelmana on kai lähinnä se, mihin ja kenen tarpeeseen kukin puhelintaan käyttää.

Esikoinen viestii harvoin. Sehän on aika ymmärrettävää, kun asumme samassa huushollissa ja olemme töissäkin samassa paikassa. Suurimman osan asioista voi toimittaa ihan suusanallisesti. Esikoinen tietää, että aikatauluista myöhästymisistä on tärkeää ilmoittaa minulle. Olen nopea hätääntymään ja mielikuvitukseni ehtii jo puolessa tunnissa tuottaa vähintään puolen tusinaa erilaista vaihtoehtoa siitä, mitä hurjaa myöhästyjälle onkaan voinut tässä ajassa tapahtua. Koska meillä on samantyyppinen työ ymmärrämme toistemme viestit lähes puolesta sanasta. Esikoisen tiistainen viesti ”Tulen vaatekaupan kautta. Pöksyt pettivät pelissä.” kertoi minulle selkokielellä, mitä työmaalla oli tapahtunut ja että ruoalla ei ole kiire, koska kauppareissu ottaa oman aikansa.

Keskimmäinen käyttää puhelintaan tiedottamiseen ja neuvon kysymiseen. Kontakteja minun suuntaani on vauvaperheestä näin ollen useita päivässä. Puhelut tai viestit ovat lyhyitä täsmäkontakteja tyyliin: ”Vauva oppi kääntymään selältä kyljelle!” tai ”Raekuuro yllätti ja nyt on auton katto täynnä pieniä lommoja. Mitä teen?” Tykkään keskimmäisen viesteistä. Olen jatkuvasti tietoinen, että Haminassa ollaan hengissä ja terveenä. Pieniin kysymyksiin kykenen usein antamaan jonkin sortin toimintaohjeen. Ainakin keksin, minne voi soittaa ja kysyä jos ei minulta neuvoa löydykään.

Kuopus ei turhia soittele. Aina hän ei edes vastaa puhelimeensa. Myöhemmin saatu selitys voi olla ”Mä olin just syömässä.” tai ”Kirjoitin just yhtä esseetä.” Huonoja selityksiä minusta. Hätääntymistaipumukseeni viitaten minusta olisi parempi vastata edes sen verran, että sovittaisiin, koska voi soittaa. Vaan kun hätä on suuri, on se Helsingissä asuvan kuopuksenkin lähin apu Loviisassa asuva äiti. Eikö se siitä kerro, että varttia vaille 4 aamuyöllä tulee kännykkään aivan tuntemattomasta numerosta viesti: ”Voitko lukita mun liittymän, mun puhelin on pöllitty. Kiitos!” Hetken unenpöpperössä ihmettelyn jälkeen sitä tunnistaa kuopuksen kirjoitustyylin ja hoksaa senkin, että viesti tuli tietysti jonkun kaverin puhelimesta. Miten sitä nyt varastetusta luurista viestisikään! Mikäs siinä muu auttaa kuin kaivaa silmälasit ja etsiä Saunalahden asiakaspalvelun numero ja sulkea liittymä, ettei kukaan tuntematon vaan tilaa laskuuni taksia tai pizzaa tai ennustusta.

Vaan puolisko se on hankalista hankalin. Hän käyttää puhelinta reissun päällä ollessaankin toden totta vain omaan tarpeeseensa eikä lainkaan muista ajatella hätääntyvää eukkoaan kotosalla. Muutamankin huonounisen yön olen viettänyt sillä välin kun toinen on nukkunut sikiunta matkatöissä maailmalla. Puoliskoa ei toden totta saa kiinni silloin, kun minulla olisi hätä tai huoli, mutta yllättäen hän kyllä edellyttää (tai on tottunut liian hyvälle), että hänelle vastataan heti, kun hänellä on asiaa.

Kouluttaminen on siis kesken.

Eläintarina

Loviisan Sanomat on sikäli poikkeuksellinen lehti, että se kertoo usein myös eläintarinoita. Koiran tai kissan ihmeellisiä pelastumisia. Viimeisemmäksi lehti auttoi loukkaantuneen kissan kuvan jakamalla omaisia ehtimään mukaan kissarukan viimeisiin hetkiin. Lehden yleistä linjaa noudatellen kerron eläintarinan minäkin.

Iltapäivällä huomasin facebook-seinälläni kaverin ilmoituksen heidän koiransa karkaamisesta. Koira oli lähtenyt mökkimatkalta ukkosen säikäyttämänä livohkaan. Sivuutin uutisen, koska välimatkaa tapahtumapaikkaan oli sentään suunnilleen 15km.

                                                    

Illansuussa istuskelin kokouksessa ja sain sinne äänettömään kännykkääni toiselta kaverilta multimedia-viestin. Viestissä oli valokuva pienestä konttoripöydän jalkaan kiinnitetystä koirasta. Seuraava viesti kertoi, että kaveri oli löytänyt tämän pienen koiran työmaaltaan. Eläinrakkaana ihmisenä hän oli ottanut koiran talteen ja käynyt selvittämään omistajaa. Koska tämä kaveri ei ole paikkakuntalaisia, ei koiran omistajan selvittäminen ollutkaan ihan helppo nakki. Enhän minäkään heti hoksannut yhteyttä facebook-koiran ja tekstiviestikoiran välillä. Istuskelin kokouksen loppuun ja keskityin kokousasioihin.

Kotiin tultuani facebook-seinälläni luki, ettei koira ole löytynyt vieläkään. Etsintöjä oltiin siihen mennessä tehty jo seitsemän tuntia.

Soitin koiranlöytäjälle ja kysyin tarkennusta kännykuvaan. Voisiko koira olla tätä ja tätä rotua? Kuulemma voisi kyllä olla. Seuraava puhelu menikin jo koiransa kadottaneelle. Puhelinnumerojen välittämisen jälkeen sainkin jäädä kotiin seuraamaan facebookia. Toden totta - facebook-koira ja tekstiviestikoira olivat yksi ja sama koira. Koiran isäntä haki koiransa työmaan konttorilta, jossa löytäjä odotteli yhdessä karkulaisen kanssa vielä puoli kahdeksan tuntumassa. Aika monta tuntia oman työpäivän päättymisen jälkeen. Hänen ajatuksensa oli mennyt sitä rataa, ettei pientä koiraa voi jättää yksin kohtuuttoman pitkäksi aikaa, joten kaverina ja turvana pitää ihmisen olla.

Näin käsivälitteisen keskuksen ja mustan bakeliittipuhelimenkin hämärästi muistavana joutuu taas hämmästelemään, että on se vaan ihmeellistä tämä sähköinen tiedonvälitys! Voimme lähettää reaaliajassa kuvaa ja tekstiä. Olemme oppineet hyödyntämään uuden ajan systeemejä monessa asiassa. Sähköistä viestiä laajalle jakamalla löytävät nykyään koiratkin kotiin. Tässäkään tapauksessa koiran omistajat ja löytäjä eivät toisiaan tunteneet saati olleet kuunaan tavanneet.

Mummolassa

Olemme olleet jo 27 vuotta äidin ja isän rooleissa, joten uudet roolit ukkina ja mummona olivat oikein tervetulleet. Osittain jo puhummekin toisistamme ukkina ja mummona. Monessa toimimme kuin ukki ja mummo ainakin. Kaikki kömpelyydet ja näkemisen tai kuulemisen vaivat nyt ainakin laitetaan siihen piikkiin.

Omien lasten kanssa olemme pärjänneet vuorollamme yksinkin. Lapsenlapsen kanssa meitä täytyy joka tilanteessa olla kaksi. Jotenkin se vastuu vieraasta lapsesta on niin käsittämättömän paljon suurempi, että kahdet silmät korvat ja kädet ehdottomasti tarvitaan. Jos lapsenlapsen kanssa jää yksin, niin siinähän ei kykene samalla edes teekupillista juomaan saati pyykkikonetta täyttämään. Kaikki huomio ja aika menee pienestä huolehtimiseen ja pienen ihmisen alun seuraamiseen. Ilmeitä ja touhuja on niin paljon!

Hassua, miten paljon kaikkea on täytynyt hankkia jopa mummolaan, vaikkei lapsenlapsi sentään täällä asu. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana on käynyt ehkä kuusi kertaa ja ollut noilla käynneillään yön yli vain kolmesti. Mutta mummolassakin on lapsenlasta varten vaunut ja pinnasänky. Oli kaunis mobilekin pienen katseenvangitsijaksi, mutta se lähti perheen matkaan, koska sellaista ihanuutta ei ollut kuulemma kotonakaan.

Pinnasängyn kokoaminen oli hupaisaa. Mummon polvet ja lonkka olivat keväiseen tapaan pehmytkudosreuman runtelemat, jäykät ja kivuliaat. Sänkyä kootessa mummo jäi jotenkin loukkuun sängyn kehikon sisään. Sängyn paloja oli tarvinnut kannatella ja ruuvien kiertäjä oli tarvinnut tilan sängyn ulkopuolella. Miten raihnainen mummo pääsee pois pohjattomasta pinnasängystä. Vauhtitilaa ei ole korkeushyppysuoritusta varten ja lyhyillä säärillä ei noin vain reunan yli astuta. Ali oli ryömittävä, vaikka polveen ja lonkkaan kuinka sattui. Tuntui ihan mummolta.

Miksiköhän muuten aina puhutaan mummolasta eikä esim. ukkilasta? Meillä ukki oli ennen kolmen kuukauden vierastusvaihetta käynyt lapsenlapsen luona selkeästi kaksi ratkaisevaa visiittiä enemmän kuin mummo. Viime visiitillään lapsenlapsi vierasti mummoa, muttei ukkia. Voi miten surkeaa ja lohdutonta olikaan vierastusitku. Alahuuli alkoi väpättää silmälasipäisen mummon tullessa näkyviin. Parku alkoi saman tien. Siinä ei auttanut ruoka, ei keinutuoli, ei hyssytys – ei edes päivän kohokohdaksi tiedetty vannakylpy ankkojen kanssa. Kun mummo oli pelottava, niin mummohan sitten oli pelottava. Kahden ison itkun verran mummoa vierastettiin, kunnes hän sitten kai alkoi näyttää hämärästi tutulta. Vielä vaunu-unelta herätessä tosin tuli pieni alahuulen väpätys ikään kuin ilmaisemaan: ”äitiä odotin, mutta mummo tuli!”

Kaikki temput siinä vierastuskohdassa tosiaan kokeiltiin. Mummo otti jopa silmälasit päästä pois, ettei nyt ainakaan niitä tarvitsisi pienen kauhistella. Siinäpä sitten oltiinkin pulassa, kun samalla oltiin lasta pukemassa. Mummo ei nähnyt edes, oliko vaatteessa nappeja vai neppareita – saati että olisi nähnyt askarrella niitä kiinni. No, ukki apuun! Eipä nähnyt ukki vaatteessa kuulemma mitään kiinnipitimiä. Hän taivutteli vuorostaan taskustaan silmälasit nenälleen ja näki sitten pienen pienet helmenmuotoiset napit, jotka askarteli kiinni pikkuruisiin reikiin jättikokoisilla käsillään. Yhdessä selvittiin siitäkin.

Puuliiteri

Olemme nyt asuneet Rapakivessä kolme ja puoli vuotta. Tuona aikana uudisrakennus on saatettu valmiiksi ja sen ympärille on rakennettu talousrakennuksiakin. Viime syksynä talousrakennukset olivat vielä virtuaalirakennuksia, mutta talven aikana ne ovat muotoutuneet oikeiksi, käsin kosketeltaviksi rakenteiksi. Verstas ja aitta-varasto ovat vesikatetta ja pintamaalia vaille valmiit.

Vaikka emme ole saaneet noita kahtakaan aivan viimeistä piirtoa myöten valmiiksi, rakennamme jo uutta. Nyt on tekeillä kaikkien taiteen sääntöjen mukainen, tuulettuva rakoliiteri polttopuiden varastoimiseen.

Polttopuuvaraston saaminen Rapakiven tontille on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Liiteriä ei tunnuta saatavan onnistumaan millään. Siitä syystä talon katseilta piilossa oleva takakuisti on saanut palvella puuvarastona jo usean talven ajan. Ensimmäinen yritys puuvarastoksi tehtiin muokkaamalla puuseehen varatut kevythirret vinokattoiseksi vajaksi. Pikkuruinenhan se toki oli, mutta tyhjää parempi. Menneen talven aikana rakennetun aitta-varaston yhden, pikkuista vinokattoista vajaa suuremman, varastohuoneen piti olla nimeltään puuliiteri - mutta ei. ”Tuli liian hyvä”, sanoi puolisko. Tiiviiksi rakennettu huone sai uudelleennimeämisessä nimen ”kakkosvarasto”. Nyt kokoamme kierrätetyistä kyllästetyistä aitatolpista rakoliiteriä.

Vappupäivänä valmiina oli tanssilava. Siis pelkkä liiterin lattia korkeitten jalkojen varassa. Vappusää ei suosinut ulkotansseja, joten testaamatta jäi. Tuuletuksesta oli pidetty huolta ja tuuli sopii viheltämään liiterin alta. Parin päivän päästä seinien alkaessa vähitellen nousta, tuumasimme: ”kas jätetäänkö näin – tämähän olisi oiva pergola!” Ihan jo hätäännyin itsekin, että eikö vieläkään valmistu polttopuille kunnon suoja.

Vaan kyllä nyt täytyy saada liiteri valmiiksi. Liiterin vieressä odottaa monta kuutiota valmiiksi pilkottua polttopuuta. Kevätahavan olisi tarkoitus kuivata puita alkajaisiksi, liiterissä voisi tapahtua sitten vielä loppusilaus.

Tähän liiteriin sopii kymmenen kuutiometriä polttopuita. Se on osapuilleen kahden talven lämmityspuumäärä. Ostin itselleni iloksi klapikoneen, jolla saan klipsuteltua pöllit klapeiksi. Pianhan siihen joutuu tietenkin tekemään vierelle liiterin laajennuksen tai ainakin sen peltikatolla peitellyn pinon vajan seinustalle. Klapikoneella klipsuttelu on nimittäin ehdotonta lempparipuuhaani!

Oma tupa, oma lupa

Hoksasin tuossa pääsiäisen pyhinä hämmästellä, miten onkin mukavaa, että omassa tuvassaan saa tehdä omia ratkaisuja. Ei tarvitse kysyä lupaa isännöitsijältä, eikä vuokraisännältä.

Meidän perheessä kesäily on tärkeää. Kesäilyyn kuuluu muun muassa grillausta, marjastusta, kukka- ja hyötykasvikokeiluja sekä kalastusta. Noista kaikista tahtoo syntyä sotkua ja roiskeita. Grillivehkeiden pesua ei toden totta suoriteta valkoisessa keittiössä, vaan letkun kanssa vanhalla puisella pihapöydällä. Mehumaija pestään pesuhuoneessa ja Maijan pesun jälkeen suihkutetaan koko kylppäri. Taimihommia aloitellaan kevättalvella kodinhoitohuoneessa, mutta sielläkin pitää varoa valkoisia kaapistojen ovia. Kalanperkuulle ei ole oikein sopivaa paikkaa löydetty.

Nytpä meille löytyi 170-senttinen rosterinen tiskipöytä kahdella altaalla. Tuosta suunniteltiin tehtävän kesätiskipaikka noihin kaikkiin edellä mainittuihin sottapuuhiin. Tiskipöydän piti tulla ihan vain talon seinustalle. Tulovettä kaavailtiin letkusysteemillä toimivaksi. Käytetyn veden matkaa kaavailtiin keräilytankin kautta kasvimaalle meneväksi.

Kun puolisko teki kierroksen talon ympäri metrimitta käden jatkeena, oli suunnitelma jalostunut jo kovasti. Kas tiskipöytä sopiikin takakuistille katon alle suojaan. Tulovesi saataisiin kuulemma suoraan vesipostista ja poistovesikin olisi mahdollista yhdistää talon viemäriverkkoon. Pikkuisen minusta kuulosti utopialta tuo poistoletkun toimittaminen hirsiseinän läpi seinän takana olevaan kodinhoitohuoneen lattiakaivoon, mutta ei kun tuumasta toimeen.

Puolisko on tarkka poika mittaamisen kanssa. Kodinhoitohuoneen seinässä oli 10cm leveä kohta, johon poran piti osua. Silloin ei rikkoutuisi seinän laatoitus. Lisäksi pora ei saisi rynnistää liian pitkälle talon sisäpuolelle, jotteivät tulevat ja menevät kylmät ja kuumat vesiputket vaurioituisi. Teippi laitettiin merkiksi poraan siihen kohtaan, jonne terä voisi upota.

Minä istuin kodinhoitohuoneen oviaukossa sisäpuolella pelkääjän ja tarkkailijan paikalla. Puolisko porasi. Ensin lävistettiin hirsi, sitten villa ja lopuksi kipsi. Reiästä sujautettiin poistoletku näppärästi lämminvesivaraajan alla olevaan lattiakaivoon. Toden totta meillä on näppärä ja toimiva kesäpesupiste grilliritilöille, mehumaijalle, kalansaaliille ynnä muille roiskuville ja sottaaville pestäville.

Autokaupassa

1970-luvun Pohjois-Karjalassa oli maalaismiesten talvihuvia se, että lähdettiin miehissä läänin pääkaupunkiin, Joensuuhun, haastattamaan autokauppiaita. Ostamisen meininki saattoi olla yhdellä tai sitten ei edes sillä. Joutava talvipäivä kului lupsakkaasti autokauppiaita härnätessä. Luulin, että tuo kaupan teon tyyli jäi taakse jo neljäkymmentä vuotta sitten.

Minä olen tottunut market-meininkiin. Ihan sama olin sitten ostamassa maitoa, sukkahousuja, juhlamekkoa tahi autoa. Market-meiningillä tarkoitan sitä, että menen kauppaan ja ostan tarpeeseen. Kauppa pitää hoitua kertareissulla. Minulla on tarve sekä rahat tai pelivara luottokortin muodossa ja marketissa tarvitsemani hyödyke.

Taas iski se joka toisen kevään vakiovieras eli autokuume. Kuume paukahti äkkirysäyksellä ja kertaheitolla, kun piipahdin haminalaisessa autokaupassa keskimmäisen autonostoa siunaamassa.

Muodokas, kaunis ja kaikkeen käypäinen yleispätevä auto pitäisi saada. Mieluummin heti eikä sitten joskus. Vaihtariksi on tarjolla se kalliilla rahalla korjattu, muka seitsemän vuoden takuulla kulkeva, vähän ajettu pikkuauto.

Autoja ihailtiin yhtenä perjantaina. Kauppaan mentiin katsastetun vaihtarin kanssa seuraavana perjantaina. Kello mokoma teki lopun perjantai-iltaisesta kaupankäynnistä. Mutta eipä hätää. Lyötiin oikein kättä päälle ja sovittiin, että maanantaina kaupantekoa jatketaan. Kas viikonloppuna aarteeni oli myyty. Se kaunis ruosteenpunainen jokapaikan auto. Se, jolla olisi päässyt mustikkametsään ja keskelle kylää. Se, johon olisi ollut näppärä kiivetä, vaikka lonkkakin olisi vihoitellut. Se, johon sopisivat yhtä aikaa kerhokassit, työlaukut ja vielä kauppakassitkin.

Sittenpä viestiteltiin Autokauppiaan kanssa usean päivän ajan. Milloin äänen kanssa, milloin tekstarilla. Tiistai-iltana tuli tekstari: ”Kunhan saan autot kauppaan, päästään hieromaan kauppaa.” Hemmetti, vai vielä ”hieromaan!” Minähän en hiero kauppaa. Minä haen hyllystä – tai no tässä tapauksessa hallista.

Ja se onkin meikäläiselle jo kova juttu, että pääsee ostamaan autoa hallista eikä sieltä ”raatorivistä”. Kaipa sitä täytyy sitten mielikuvitella, että on saamassa tehdasuuden auton. Niitähän sitä kuulemma jonotetaan ja odotetaan joskus jopa kuukausikaupalla.

Mielikuvittelu ja mentaaliharjoittelu tuntui venyvän kohtuuttoman pitkäveteiseksi toiminnaksi. Kun rohkenin häiritä herra Autokauppiasta udellen, että joko pian päästään kauppasille, saattoi herra vastata sävyyn: ”Älkää soitelko meille, me soittelemme teille.” Luvattua puhelua ei sitten kuulunut, vaikka kuinka istuin kiirastorstainakin päätoimisesti puhelintani vahtimassa vielä klo 16-17. Palkkeja oli kapulassa koko ajan niin, että soinut se olisi, jos vain olisi siihen rimpauteltu. Pistin jo pääsiäislauantaina puoliskon asialle ja autokauppiaalle soittamaan. Tähän mennessä olin päätellyt automyyjäni sen sortin sovinistiksi, ettei hän keskustele autoasioista naisten kanssa. Siitäkään huolimatta, että nainen maksaa ja ajaa itse autoansa.

Osoitin itselleni täysin ennenkokematonta hermojen hallintaa ja itsehillintää. Odottelin toiveautoa herra Autokauppiaan liikkeeseen saapuvaksi täyden kuukauden verran. Sitten meni hermo. Aiemmin puhutut kuukausierät eivät nyt muka onnistuneetkaan. Alkoi tuntua, että kauppaa ”hierotaan” samaan tapaan ties kuinka monen kanssa ja minua pelataan ulos. Ihan sama!

Soitto toiseen autoliikkeeseen ja sopimus liikkeen nettisivulle vartti sitten tulleesta autosta. Kaupanhierontaan meni ehkä 7min. Sovittiin, että haku on huomenna. Kauppias lupasi pitää auton varattuna minulle. Näin on homman pelattava! Kuume sai lääkkeen.

Hurahdus

Me puoliskon kanssa olemme hurahtaneet. Onneksi molemmat samaan asiaan. Silloin sitä hurahdusta on helpompi toisenkin sietää. Olemme hurahtaneet kierrättämiseen. Olemme tehneet siitä uskonnollista hurmosta lähentelevän taidemuodon. Emme oikeastaan suostu ostamaan mitään uutena, vaan haluamme etsiä mieluummin käytetyn ja korjata, kunnostaa, tuunata ja fixata siitä itsellemme sopivan ja käypäisen.

Meillä on talven aikana rakennettu kierrätetyistä polyuretan-levyistä lämmintä verstaan seinää. Levyt on verhoiltu sisäpuolelta liikennemerkkivanerilla. Samasta liikennemerkkivanerista valmistuivat myös verstaan isot pariovet. Aitta-varaston kaapeiksi on kiertänyt parinkin 80-luvun keittiön kaappeja. Kauniita valkoisia melamiinikaappeja ruuvien, naulojen ja muiden härpäkkeiden pitopaikoiksi. Ulkoseinät rakennuksiin teimme toki uudesta panelista, mutta valitsimme ostopaikan tarkkaan ja hintatietoisesti.

Puuliiteri valmistuu meille kiertäneistä käytetyistä hirviaitatolpista. Niistä saattaa valmistua vielä parikeinu takapihalle ja pikkuruisista pätkistä on aikomus naputella pikkuruinen patio liiterin eteen.

Hurahduksemme on takuulla huvittanut ja ärsyttänytkin naapureita. Materiaalikasat ovat ajoittain olleet muuta kuin silmän ilo. Jokaisesta kasasta ei varmasti ole heti nähnyt, mitä fiksua tai edes asiallista tuosta saattaa saada aikaiseksi. Kaikkea on lisäksi pitänyt muotoilla sirkkelillä. Sen ääni ei totta vie ole kauneinta ja sulosointuisinta viikonloppumusiikkia. Vaan toisaalta onhan tämän hurahduksen seuraamisesta ehkä ollut ohjelmantynkää ja jutunjuurta.

Hurahduksen huipennus taisi sittenkin olla äitienpäivänä. Saimme tietää, että nyt saisi ilmaiseksi pienehkön määrän puolitoistametristä koivupuuta, kunhan haku vain tapahtuisi tänä nimenomaisena päivänä. Puut olivat työmaalla tiellä. Huomenissa olisi jo auttamattomasti myöhäistä. Peräkärryä ei ollut käytettävissä. Arvioimme pihassa nököttävät automme. Peugeot Partner nousi arvoon arvaamattomaan. Se ylennettiin kuorma-autoksi. Takapenkin pötkäyttäen Partneriin tuli juuri tuo 1,5m pitkä tila. Korkeuttahan mallissa oli yllin kyllin, joten siitäpä vain lastaamaan koivua kyytiin. Jouset olivat kovilla eikä kiihtyvyyskään ollut enää aivan huippua, kun huristelimme metsätien ja kotipihan väliä.

Anteeksi kaikille niskansa nyrjäyttäneille. Kyllä, kuljetimme autossa tosiaankin koivupöllejä.