Harrastuksena rautakaupat

Olen kantanut huonoa omaatuntoa osapuilleen koko kolmikymmenvuotisen avioliittoni ajan. Huono omatunto on tullut siitä, että nuorena vaimona taisin olla aika lailla aktiivisesti vaikuttamassa puoliskon luopumiseen rakkaista harrastuksistaan, metsästyksestä ja judosta. Minusta ne nyt vain veivät turkasen paljon aikaa. Judoharkat olivat kolmena iltana viikossa ja metsästys oli ohjelmanumerona kaksi pitkää viikonlopun päivää. Lisäksi molempiin harrastuksiin tuntui liittyvän paljon oheistoimintaa, yhdistysten kokouksia ja suunnittelupalavereita sekä saunailtoja. Nyt jo tohdin myöntää, että olin ihan rehellisen mustasukkainen noille harrastuksille ja niihin käytettävälle ajalle.

Nyt olen huomannut, että puolisko on löytänyt itselleen uuden ja aivan erilaisen harrastuksen. Tämän harrastuksen hyväksyn täysin. Puolisko harrastaa nimittäin rautakauppoja ja shoppailua niissä. Hänellä on erinomainen tuntuma monen maan rautakauppoihin ja niiden valikoimaan sekä erityisesti hintatasoon. Puoliskolta voi tarkistaa, mitä kannattaa ostaa ruotsalaisesta rautakaupasta, mikä taas on huomattavan halpaa virolaisessa rautakaupassa, mitä kannattaa lähteä hakemaan venäläisestä rautakaupasta. Jos jotain tuiki tarpeellista artikkelia ei noista löydy, niin se on sitten pakko ostaa Suomesta.

Syksyllisellä Puolan reissulla oli sovittu, että rautakauppoihin ei mennä. (Oho! Olenko sittenkin hiukan mustis tällekin harrastukselle?) Sopimus piti ja rautakauppoihin ei astuttu sisälle. Mitään ei mahtanut sille, että paikallisen Citymarketin parkkipaikan reunalle oli aseteltu suunnilleen sata metriä erilaisia toinen toistaan kauniimpia rautakaupan metalliaitaelementtejä. Pakkohan ne oli valokuvata. Vielä kotona niitä kuvia ihasteltiin aivan siinä missä suolakaivoskuvia ja muita nähtävyyksiä.

Helmikuussa poltteli jo vallan mahdottomasti. Niin oli pakettiauto varustettava Puolan rautakauppareissua varten. Via Balticaa mennä viiletti puolisko kohti Suvalkia, ensimmäistä Puolan puolella olevaa kaupunkia kohti. Ainoana asianaan päästä käymään sikäläisessä rautakaupassa. . Paluumatkassa saaliina oli pari metalliporttia ja muutama vedonparannin savupiipun päälle asennettavaksi.

Rautakauppakuume ei laantunut yhdellä visiitillä. Uusien aitaelementtikuvien innoittamana haluamme kotipihalle pikkuisen metalliaitaa. Olemme lähdössä uudelle rautakauppamatkalle Puolaan pääsiäisenä. Yhdessä.

Harrastuksen pitkäkestoinen vaikutus

Saan ohjata yhtä lasten harrasteryhmää. Koen tehtävän aikamoisen tärkeäksi. Ymmärrän nimittäin, että vaikka kyseessä onkin ”vain harrastus” se säilyy muistoissa tosi kauan.

Kun olin pieni enkä niin kovin urheilullinen tyttö Pohjois-Karjalassa, löytyi harrastuksikseni aivan luontevasti runonlausunta ja kuorolaulu. Kuorolausunnan valikoitumiseen harrastuksekseni saattoi toki vaikuttaa sekin, että ryhmä toimi kotikylällä ja ohjaaja oli vanhempieni tuttu. Tämän harrastuksen pariin pääsin jo kuusivuotiaana. Kuorolauluun innostuin yläkouluun päästyäni. Kuoro nimittäin toimi kirkonkylällä ja sinne yläkoululaisen oli helppo jäädä koulupäivän jälkeen. Kuorolaulua harrastivat vanhempanikin, joten mallia oli kuultu ja nähty. Kakkosbasson ja sopraanon tytär on altto.

Molemmat harrastusohjaajani olivat aivan huikeita persoonia. Lausuntaryhmän ohjaaja Aira - maalaistalon emäntä, kunnanvaltuutettu ja neljän lapsen äiti – löysi jostain ajan Kantelettaren runojen sovittamiseen ja ohjaamiseen vilkkaalle ja varsin isolle tyttöjoukolle. Kuoronjohtaja Teuvo puolestaan oli luokanopettaja, säveltäjä, paikallislehden pakinoitsija, neljän lapsen isä ja taisipa hän ajoittain johtaa Koulukuoromme lisäksi myös Mieskuoroa. Miten he oikein ehtivät?!

Joskus saatoimme toki kummankin kohdalla aistia jotain kiireentuntua tai taiteilijatemperamenttia, mutta uskomattoman hienosti molemmat lapsijoukkojaan luotsasivat. Nyt aikuisina olemme tuon ajan kavereiden kanssa miettineet, tokko Aira ja Teuvo saivat omistautumisestaan edes palkkiota saati palkkaa. Tuskin saivat kilometrikorvauksiakaan, vaikka harjoitusillat olivat viikoittaisia ja keikkaa tehtiin lähelle ja kauas. Osallistuimmehan molemmilla kokoonpanoilla paitsi oman pitäjän juhliin ja tapahtumiin, myös henkisiin kilpailuihin ympäri Suomea.

Nyt aikuisena on hoksannut hämmästellä sitäkin, miten on maailma muuttunut ryhmäreissaamisen suhteen. Tänä päivänä mietitään, montako aikuista (miestä/naista) täytyy mitäkin lapsimäärää kohden olla, kuka lapsia voi kuljettaa – miten lapset on vakuutettu. Jokainen lapsi varustetaan nykyisin omalla kännykällä, turvallisuutta taataan monin tavoin. 1970- ja 80-lukujen taitteessa Peugeotin takapaksiin istutettiin monta lasta kansallispuvut päällä ja supikkaat jalassa selkä menosuuntaan ja suunnattiin lausuntakeikalle. Kun kuoro lähti bussimatkalle kesällä 1982 Saksaan ja Itävaltaan, matkaamme lähti kuoronjohtaja Teuvo, autoemäntä Riitta ja bussinkuljettaja Martti. Kenelläkään ei ollut kännykkää, eihän sitä ollut vielä keksittykään. Matkahuollon pihassa sanottiin vanhemmille heipat, hypättiin bussiin ja ajettiin Helsinkiin. Itämeri ylitettiin Finnjetillä, autobahneilla ajeltiin reissaten Hampurit ja Wienit. Reilun viikon päästä palattiin takaisin. Ei kai kotopuolessa kukaan mitään väliaikatietoja ollut kaivannutkaan. Lujasti luottivat vanhemmat matkavastaaviimme. Eikä toki ollut mitään syytä olla luottamatta!

Mitä noista harrastuksista sitten jäi elämän eväiksi? Aivan varmasti runonlausunnasta jäi rakkaus suomen kieleen ja kulttuuriin. Rakastuin ikihyviksi riimittelyn riemuun. Kuorolaulusta jäi luottamus omaan ”instrumenttiin”- äänelläänhän lintukin laulaa. Molemmat harrastukset opettivat sosiaalisuutta, ohjasivat tiimityöntekijäksi. Harrastusten kautta pääsin myös näkemään maailmaa. Ei sen ajan maalaisperheistä reissattu Särkänniemessä tai Lapin lumilla – puhumattakaan viikon kesämatkasta Keski-Eurooppaan!

Voi, jospa jotain pientä pilkahdusta elämän reissureppuun kykenisi tämäkin kerhotäti jättämään!