torstai 25. kesäkuuta 2015

Puutteet plussaksi



Joskus sitä miettii, että olisihan se mukavaa, jos omistaisi kesämökin sisäsuomalaisen puhtaan ja kalaisan järven rannalla, Kesälahden Pyhäjärvellä tai vaikka Saimaalla.  Hetken voi lillua ihanassa haaveessa, mutta aika nopeasti sitä käy miettimään realiteetteja.

Mökille tulisi matkaa helposti liki kolmesataa kilometriä, jos mökkipaikkaa noilla alussa mainituilla spekseillä etsisi.  Ei siellä iltaseltaan piipahtaisi, ei edes joka viikonloppu.  Koko kesäksi ei mökille voisi muuttaa, vaikka lomaa piisaakin, sillä myös talvikoti kaipaa pihanhoitajaa ja peräänkatsojaa.

Haarukoitiin mökin omistamisen kustannuksia.  Saatiin pikkuisen realiteettilisää, kun kaveri jakoi naamakirjassa ilmoitusta, jossa myytiin Saimaan saaressa olevaa kuusikymmentäluvulla rakennettua mökkipaikkaa.  Hinta ei ollut 4000m2:n Saimaa-paikasta kovin paha, vajaat 80000.  Tosin vene pitäisi hankkia, sillä vesimatkaa saareen oli joku sata metriä.  Kuvien perusteella mökissä ja varmaan myös saunarakennuksessa olisi aika lailla kunnostettavaa, ennen kuin nuo sinänsä riittävät, tilavat ja toimivat neliöt viehättäisivät silmää.  Säästettyä rahaa sukanvarressa ei ole, joten hankintahinta pitäisi lainata pankista.  500kuussa ei taitaisi riittää lainan hoitamiseen ja jollainhan sitä remonttiakin pitäisi voida tehdä... 

Mikäpä se olisi meillä mökin todellinen käyttö?  Tulisiko siellä lopulta käytyä enempää kuin kolmesti kesässä?  Keväällä käytäisiin tietysti siistimässä paikat.  Pestäisiin ikkunat ja sauna, pilkottaisiin tuulenkaadot polttopuiksi, haravoitaisiin lähitienoot ja putsattaisiin ranta jäiden tuomista kortteista ja irtonaisista laitureista.  Juhannuksena mökille tulisivat tietysti kaikki.  Ainakin koko perhe, jos ei kavereitakin.  Saunottaisiin, kalastettaisiin ja otettaisiin aurinkoa - tai pidettäisiin sadetta.  Silloin kokattaisiin isolle porukalle grillillä ja muurikalla.  Ehkä opeteltaisiin tekemään rosvopaistia ja loimulohta.  Syksyllä koulun alkaessa käytäisiin sitten peittelemässä savupiippu ja grilli. Siirrettäisiin riippumatot talvisuojaan, nostettaisiin laituri kuiville, katsottaisiin, ettei rannalle jää tuoleja tai muita veden taikka jäiden vietäväksi. Vene soudettaisiin mantereen puolelle ja nostettaisiin kuivalle maalle. 

Talvella mökistä olisi pelkkää huolta ja harmia.  Jouduttaisiin seuraamaan täkäläisen ilmanalan liikkeiden lisäksi myös Itä-Suomen säätä ja pelättäisiin talvimyrskyjä.  Saattaisipa olla, että jouduttaisiin - käymään kerran taikka kaksi tarkastamassa, ettei vain ole pihamänty pyllähtänyt myräkän voimasta torpan päälle ja rikkonut paikkoja.

Siis kerta kaikkiaan huolta ja harmia taitaisi omistusmökki tuottaa.  Vuokramökkikö sitten ratkaisuksi?  Vuokramökin eduksi voi lukea sen, että mökin voi halutessaan vuokrata samasta kivasta paikasta tai vaikka joka kerta eri paikasta, jos siltä tuntuu.  Kustannukset mökin vuokraamisesta ovat kertaluonteisia, eivätkä ympärivuotisia.  Joo-o, muun vuotta voi elellä kesämökittömänä ja huolettomana, kesän akuuttiin mökkitarpeeseen voi vuokrata mieleisensä ja kukkaronmukaisen mökin.

Yllättävän nopsaan sitä hoksaa, että kotitalo on sellaista mallia, että kuistilla tai pihakeinussa istuessaan voi kuvitella olevansa mökillä. Eikä tarvitse olla edes erityisen vilkkaalla mielikuvituksella varustettu.  Ulkoseinän hirsivuoraus ja mäntymetsäinen maisema antavat vapauden tuollaisiin ajatuksiin.  Sisällä kyllä tietää olevansa selkeästi "talvitalossa", cyproc-levyseinien sisäpuolella.  Kotipihalla on yhtä ja toista puuhaa.  Miten sitä toisen puuhalandian edes jaksaisi? 

Olihan sentään hyvä, että asia selvisi mielikuvaharjoituksen avulla!

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Työperäistä







Olen ennenkin kertonut, että varmaankin työtalven nollaamiseksi näen kesäkuussa työperäisiä painajaisia ennen kuin mieli asettuu lomalle. Hetken jo luulin, että tänä kesänä olisi toisin. Ennen juhannusta olin nimittäin nähnyt vain yhden painajaisen, joka sekin oli hyvin kevyttä kamaa.

Tuossa unessa olin Pyhtäällä pitämässä askartelukerhoa. Pyhtää oli unen tuoma uusi aluevaltaus työkenttääni, enkä kerhotätinä ole ennen askartelua ohjannutkaan - teatteria vain. Unessa kerhossani oli meneillään jos jonkinmoista puuhaa ja askaretta. Ohjattavia oli joka puolella ympärilläni, jonoa avuntarvitsijoista oli edessä ja takana. Sain touhuilla oikein tosissaan yrittäessäni auttaa jokaista pientä askartelijaa. Olin muka sopinut lähteväni haminalaisen ystäväni kanssa näihin samoihin aikoihin Karhulaan uimahalliin, mutta kerhossa oli niin kovin kiireistä, että en ehtinyt edes soittaa ja pahoitella päällekkäisyyttä. Aamulla herätessäni hoksasin, ettei vahinkoa todellisuudessa ollut tapahtunutkaan ja saatoin relata.

Juhannuksen jälkeen kolahti sitten kunnolla. Heräsin painajaisesta aikaisin aamulla, enkä enää saanut uudelleen unen päästä kiinni.

Opetin unessa uskontoa pikkukoululla. Kyseessä oli kevään viimeinen oppitunti ja olin tavoistani poiketen mennyt tunnille aika lailla suunnittelematta. Selasin oppikirjaa ja etsin kappaletta, jonka voisimme vielä lukaista. Meno luokkatilassa oli hektistä. Oppilaita tuolla tunnilla oli monelta luokka-asteelta, eikä kaikilla ollut edes samoja kappaleita oppikirjoissaan. Sivua 92, jonka olin hätäpäissäni valinnut tunnin aiheeksi, ei lopulta löytynyt kuin yhden oppilaan kirjasta. Siksi toiseksi tuo näppärä esiteini ilmoitti näsäviisaasti, että minun pitäisi tietää, että tälle vuodelle kuuluivat vain kappaleet sivuun 90 asti. Luokan etuosassa oli joku kerho-ohjaaja muokkaamassa oppilaalle tähden esiintymisasua - ihan siinä muun toiminnan ohessa. Kesken kaiken ilmaantui seinän takaa yhden oppilaan toimintaa seuraamassa ollut yhteistyötahon asiantuntija. Juuri, kun itsekin kuulin, että ääneni oli hiukkasen kireänkuuloinen luokassa yltyvän metelin vuoksi. Hänen ohjeensa oli, että tunnin loppuun kannattaisi järjestää jotain toiminnallista, sillä hänen asiakkaansa turhautuu helposti tyhjäkäyntitilanteissa. Sinnikkäästi yritin jatkaa oppitunnin viemistä eteenpäin, vaikka vastustavia tekijöitä oli monta. Hiki oli pinnassa.

Ehkä se chenilleaamutakki, joka illalla tuntui hyvältä ja tarpeelliselta, oli sittenkin liikaa paksun täkin alla nukkuessa. Ehkä hiki johtui kumminkin varustuksesta, mutta mieli kehitteli kuumalle ja tukalalle ololle omat selitykset.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Palveluasenne


Rehellisesti kerron heti alkajaisiksi, että minulla ei ole kaupallisia opintoja ja oppini taloudesta on kantapään kautta opittua. Silti luulen, että minulla voisi olla aiheesta jotain sanottavaa. Eilisen jälkeen olen aivan vakuuttunut siitä, että meidän suomalaisten on otettava lamasta jotain ihan omalle kontollemme - emme voi vain syyttää maailmantaloutta ja yleistä kurjuutta.

Olimme juhannusviikolla kesäisellä asioimisreissulla Pohjois-Pohjanmaalla Sievissä. Matkaa oli jotakuinkin tarkalleen 500km per sivu. Olimme lähtiessä pähkäilleet, että yötsimme asian Sievissä hoidettuamme paluumatkalla jossain sopivassa paikassa - kyllähän kesäisessä Suomessa mökkikyliä riittää. Helpommin sanottu kuin tehty!

Asiointipaikan isäntä neuvoi pari lähintä mökkikylää ja me lähdimme niitä kohti hyvillä mielin, hiukan ennen kello iltakuutta. Ensimmäinen paikka oli iso ja komea. Mökkejä ja vaunupaikkoja oli vaikka kuinka paljon. Tanssilavakin siellä oli ja juhannukselle luvassa artisteja parille kolmelle päivää. Reseptionin ovi kuitenkin oli lukossa. Pikkuruinen, pelkästään suomeksi kirjoitettu lappu kertoi reseptionin menevän kiinni klo 18, jonka jälkeen voi kilautella oheiseen puhelinnumeroon. Kilauttelin sinnikkäänä tyttönä peräti viisi kertaa. Viimeisen kerran 18.25. Aina samalla tuloksella; "tavoittelemanne henkilö puhuu juuri nyt toista puhelua..."

Lähdimme etsimään sitä seuraavaa lomakylää. Aikanaan tiellä tulikin vastaan leirintäalueesta kertova viitta. Sillä kohtaa, missä sitten olisi pitänyt olla kääntymiskyltti, olikin kyltin päälle ruuvattu ruskea vanerilevy. Ilmeisesti tälle sesongille ei vielä oltu avattu, tokko avattaisikaan.

No, kesäinen ilta oli valoisa ja jaksoimme jatkaa matkaa. Koko ajanhan huomiselle ajateltu ajo oli lyhenemään päin, joten posottelimme ihan tyytyväisinä etelän suuntaan.

Jonkun taajaman kohdalla vinkattiin edullisesta hotellista. Taas oli puhelinnumeroita ovessa. Kukaan ei vastannut soittoon, mutta kohta haukkui ovella jo kovasti räksyttävä pienehkö koira. Koiran perässä kömpi isäntäkin. Kovasti tuntui hämmästyvän yösijan kyselijöitä. "Poikia on tulossa, mutta vielähän tänne sopii." Päätimme jatkaa matkaa. Vaikutti siltä, että hotelli halusi satsata työmaaporukoihin, heitä kai ne "pojat" olivat.

Menomatkassa olimme ihailleet vaaleanpunaista sympaattisen näköistä bed&breakfast-paikkaa. Päätimme ajaa sinne saakka. Tieltä oli viitoitus kohteeseen. Loppumatka piti tosin ajella kevyenliikenteenväylää. Niin hassusti oli talo liikennejärjestelyjen muuttuessa jäänyt mottiin. Tottuneesti kävin jo ovella soittelemaan, ovihan oli lukossa, totta kai. Taaskaan ei puhelimeen vastattu, mutta kulman takaa toisesta ovesta tuli ulos mies saunapuhtaana, housujaan nostellen. "Jaa, onhan meillä tilaa. Yöpaikka maksaa meillä 70ja aamupalan kanssa 80." Jokin ärsytti. Ehkä se oli se, että peti ja puuro -paikassa ilmoitettiin erikseen aamupalan arvo tai sitten se oli se, että oli aivan liian selvää, ettei ketään odotettu tulevaksi.

Jatkoimme matkaa. Viitasaarella oli taas kyltti leirintäalueelle. Matkaa tieltä sivuun vain 700m. Päätimme jaksaa käydä katsastamassa vielä tämän. Voi mikä iloinen yllätys olikaan avoin ovi ja valaistu vastaanottotila. Tämän paikan ikääntynyt omistajatäti kertoi juoksevansa kolme kännykkää taskuissa ympäri aluetta ja koettavansa ehtiä vastata jokaiseen soittoon. Äkkiäkös olimme saaneet pikkuruisen mökin yösijaksi. Täti huolehti kaikesta; "Onkos teillä lakanat, entäs pyyhkeet? Mites makkarat? Ja laittakaa sitten vaan lisää lämpöä patteriin, kun on niin kylymä!" Voi että siellä lämpimässä, hyvin hengittävässä hirsimökissä palveluhenkisten ihmisten vieraana nukutti hyvin! Aamulla täti vielä kyseli, miten tarjettiin ja huolehti "Ajelkaahan nyt turvallisesti sinne Loviisaan!"


Ja mitäkö tällä pitkällä esimerkilläni halusin kertoa? No ainakin sen, että palveluhenkeä ei ole puhelinnumero ovessa, sitä on elävä asialleen omistautunut ihminen. Jos tieltä on viitta majapaikkaan, ei sen omistajan sovi hämmästyksestä leukaansa pudottaa vieraan tullessa ovelle. Jos kotimainen matkailija kokee tulleensa tylysti, ellei suorastaan kaltoin kohdelluksi, niin mitä mahtaa miettiä ulkomainen turisti? Leviääkö meistä maailmalle ylimielinen ja palveluhaluton kuva? Kertovatko eurooppalaiset karavaanarit kohta, ettei niille suomalaisille edes raha kelpaa? 

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Koettelemus




Kylläpä alkoi kesäloma kovalla koettelemuksella.  Ensimmäisenä loma-aamuna putosi kännykkä korvan ja olkapään välistä kiveen.  Puhuin, niin kuin tavallista, luuri korvan ja olkapään väliin nipistettynä ja kävelin samalla ympäri pihaa ruukkuistutuksiani kastelemassa.  Yks kaks ote herposi ja luuri solahti korvalta ja osui punaiseen graniittiin - sellaiseen, jota tällä mäellä kasvaa ihan luonnonvaraisena.

Puhelun sai puhua loppuun, mutta kosketusnäyttö ei reagoinut minkäänmoiseen hipaisuun.  Tein nokialaisten normipalautuksen, eli sammutin ja uudelleenkäynnistin.  Tai siis yritin tuota temppua.  Mitään ei tapahtunut.  Puhelin oli aivan menneen talven Lumia.  Tietokoneella sain onneksi tilattua uuden puhelimen, jonka luvattiin tulevan 1-2 vuorokaudessa pakettiautomaattiin.

Ne pari puhelimetonta päivää olivat tavallaan mahdollisia siinä loman alun epäsosiaalisessa turjotusvaiheessa.  Tämmöinen yltiösosiaalista ihmistyötä tekevä henkilö on nimittäin loman alussa aina siinä pisteessä,  ettei jaksa seurustella ja haluaakin viettää jonkinmoista erakkoaikaa.  Pakotettuna se ei kuitenkaan ole millään muotoa miellyttävää.

Sitten tuli uusi puhelin.  Entinen mikroksi leikattu sim-kortti ei kelvannut uudelle Lumialle. Radiohiljaisuuteen uhkasi tulla vielä jatkoa sim-kortin odottelusta.  Ei -se pari vuorokautta lisää olisi jo kidutusta! Autoilu Kotkaan auttoi saamaan sim-kortin sydämeksi puhelimeen.  Numeroiden kopiointi vanhalta similtä, olisi sekin mielellään tehty palvelevassa puhelinpuodissa.  Mutta kas eiväthän numerot siellä majailleet, vaan Microsoft-tilillä, jonka tunnukset olisi pitänyt muistaa. 

Ja kun et muista, niin minkäs teet?!  Laitat naamakirjaan viestin tähän tapaan: "Kaikki te, jotka odotatte minun joskus soittavan tai tekstaavan, laittakaapa puhelinnumeronne yksityisviestillä."  Kelpo kokoelma numeroita kertyi tuollakin keinolla, mutta kovin tuntui entiseen verrattuna lyhykäiseltä tuo puhelinluetteloni kännykän sivulla.   Niinpä aina, kun saan puhelun tuntemattomasta numerosta, koetan olla ajattelematta sitä totuttua ajatusta: "puhelinmyyjä!"  Nykyisin vastaan jokaiseen puheluun asiallisesti koko nimelläni - niillekin, jotka odottaisivat jotain iloisempaa tahi persoonallisempaa tervehdystä.

Viikonlopun alla sain tekstarin, jossa minua kutsuttiin kaveriksi retkelle.  Osasin toki päätellä, että joku hyvä tuttavani on kyseessä, mutta aivan satavarma en uskaltanut olla siitä, kuka retkeä ehdottaa.  Nolona laitoin vastausviestin, jossa selitin tilanteeni ja utelin kuka retkelle kutsuu.  Onneksi kaveri ei tuosta loukkaantunut vaan retki saatiin sovittua ja toteutettuakin.

Reilu viikko on nyt sitten opeteltu yhteistyötä tämän Microsoft-puhelimen kanssa.  Alkukankeutta on vielä.  Tämä luuri vaatisi soittajan sormet, että sillä ulottuisi tekstaamaan entiseen tapaan.  Se entinen tapahan oli tietysti se, että puhelin on oikeassa kourassa ja oikea peukalo tekstaa.  Tässä kapulassa ei oikea peukalo millään tavoita a:ta kirjaimiston vasemmasta reunasta.  A:n tarvitsee muuten yllättävän usein ja jos sen korvaa tavan takaa s:llä, johon peukku jotenkuten ulottuu, tulee tekstistä siansaksaa. Onhan se aika kömpelöä sitoa molemmat kädet tekstarin lähettämiseen, vasen pitelemään luuria ja oikea tökkimään.  Pyöreä poskeni osuu aina tuolloin tällöin puhelimen mykistysnäppäimelle tai onnistuu jopa katkaisemaan puhelun.  Nämäkin ovat uusia vaikeuksia, joita ei entisen, sen menneen talven Lumian, kanssa ollut.

Mitä tästä opimme.  Toimivasta, käteenkäyvästä  ja tutusta puhelimesta kannattaa pitää huolta!