keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

NIMBY

"Not in my backyard" sanoo amerikkalainen tarkoittaessaan sitä, että voi hyväksyä jonkin asian, kunhan se nyt vain ei tule hänen omalle takapihalleen. Yleensä tietysti puhe on jonkun ikävän asian, vaikkapa kaatopaikan, tulosta lähiseudulle. Jokainen ymmärtää, että jossain sellaisenkin on oltava, mutta mieluummin kauempana kuin oman tontin tuntumassa. Hoksaamme heti monta todellista ja luuloteltua haittaa ja nousemme äänekkääseen vastarintaan ja barrikadeille puolustamaan omaa takapihaamme hajuhaitoilta, tontin arvon alennukselta ynnä muulta.

Minä rohkenen tässä sanoa, että hyväksyn tuon Hästholmenin ydinvoimalan, joka käytännössä on meidän jokaisen loviisalaisen takapihalla. Hyväksyn sen, koska ymmärrän, että tarvitsemme sähköä ja sitä on monin verroin turvallisempaa tuottaa avoimin kortein pelaavassa laitoksessa omalla takapihallamme kuin ostaa sitä naapurimaasta sikäläisissä laitoksissa ja sikäläisen valvontakulttuurin alla tuotettuna. Tämä monen mielestä "iso paha" on minusta siis pienempi paha kuin naapurimaan "Iso Paha".

Viime vuosina on puhuttu paljon thaimaalaisten marjanpoimijoiden tulosta Suomeen marjanpoimintaan. Olen ajatellut huolettomasti: ”Siitä vaan - kyllä meillä näitä metsiä ja salomaita riittää.” Lähinnä olen ollut huolissani siitä, että saavatko pitkämatkalaiset tarpeeksi tienestiä, että reissu oikeasti kannattaa ja ettei vaan kukaan suomalainen vedä välistä ja käytä nöyriä ja ahkeria työntekijöitä hyväkseen.

Nyt huomasin siilipiikkieni nousevan pystyyn. Thai-poimija oli löytänyt minun mustikkamaani! Asia ei ollutkaan minulle enää aivan se ja sama. Joku oli tullut "takapihalleni". Siihen lähimetsään, jota en tokikaan omista, mutta johon jokamiehen oikeudella saan mennä. Ulkomaiset poimijat eivät haitanneet minua lainkaan niin kauan kun pysyttelivät kaukana minun marjamailtani. Nytpä jurppi jo jonkin verran. Sainhan koluta marjamaan laitamia ja noukkia marjan kerrallaan, että jotakin kippooni saisin. Ja piti muka olla hyvä mustikkavuosi!

Toisaalta taas heräsi huoli välistä vetämisestä. Mikä oli se mies, joka autollaan kävi hakemassa poimijan ämpärit? Oliko se huolekas aviomies vai poimijan työnantaja? Epäreilua toimintaa en sitäkään haluaisi "takapihallani" tapahtuvan.

Jokaisessa ihmisessä istuu varmasti tämä omaa takapihaa turvaava ajattelumalli. Se vain aktivoituu erilaisissa asioissa.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kesätyösää


Olen aina sanonut, että kun ihmisellä on koko kesä lomaa, niin ei ole kanttia valittaa säistä. Varmuudella sitä aurinkoakin kohdalle osuu, jos on osuakseen.

Aivan loistavaa, että se suihkuvirtaus on virtaillut eteläisessä Euroopassa ja tämän pohjoiseurooppalaisen maan säätilat ovat olleet viileät ja työntekoa auringonoton sijaan suosivat.

Alkukesän turjotusjakson jälkeen sain kuin sainkin aikaiseksi tarttua vähintäänkin vastenmieliseen puuhaan eli kaappien siivoukseen. Ja voi, miten hyvä mieli siitä puuhasta tuli! Mitä siitä, että roskisfirma laskuttaa extraa niistä muutamasta jätesäkistä, jotka ronttasin roskiskoppiin täynnä komeroiden ylijäämätavaraa. Ja mitä kummempaa rompetta kaapeistani löytyikään! Minkä ihmeen takia olin tallettanut neljä kännykän pahvilaatikkoa, kahdeksat kännykkään liitettävät korvakuulokkeet, saati laatikollisen kuplamuovia? Kuivaruokakaapin suurin yllätys oli simauutepaketti, jonka viimeinen käyttöpäivä oli vuodelta 2007. Miten se on mahdollista, kun olemme muuttanneet taloon vasta vuonna 2010. Liinavaatekaapit olivat nekin vuoden 2010 järjestyksessä, joten siellä pystyi jo tekemään löytöjä. Vähintäänkin pääsi toteamaan, että jollei jotain ole tarvittu viiteen vuoteen, tuskin tarvitaan seuraavaan viiteen taikka viiteentoistakaan vuoteeen.

Talvella oli kesää varten laadittu jonkinmoista tehtävälistaa. Ainakin oli löyhästi kaavailtu, mitä saatettaisiin saada aikaiseksi, jos säät suosivat. Viime kesänä nurmikon ja sepelin välisen rajauksen uusiminen jäi etupihan jälkeen kesken, kun todettiin ettei homma meiltä kahdelta verenpaineiselta kerta kaikkiaan vain onnistu 30 asteen helteessä. Nyt ei ole ollut huolta helleheikotuksesta. On saatu valmiiksi viime kesänä kesken jääneet projektit, toteutettu talvella tälle kesälle kaavaillut askareet ja yllätetty itsemme muutamalla ihan ylimääräiselläkin puuhalla.

Yksi näistä itsemme yllättämisistä oli pieni lohkaisu ensi kesän maalausurakasta. Päätimme maalata talosta itäpäädyn jo tänä kesänä. Ei pelkästään sen vuoksi, että yksi seinä olisi pois ensi kesän töistä, vaan sen vuoksi, että seinään kiinnitettiin kiinteät hyllyt ja tausta oli fiksua maalata ensin. Noille hyllyille saatiin siististi aseteltua puoliskon "romppeita", niitä jotka vastoin kuvitelmiani eivät olekaan kaatopaikkarojua vaan arvotavaraa. Teräs- ja alumiiniputkia sekä pienen lautatarhan verran puutavaraa tulevia projekteja varten.

Kesän hauskin, vaikkakin suuruudellaan yllättänyt, projekti taisi olla puuliiterin viherkatto. Viherkaton oikeaoppiseen rakentamiseen tarvittiin monen monta erilaista materiaalikerrosta. Hintaa tuolle suunnilleen kymmenen neliömetrin katolle tuli enemmän kuin muiden rakennusten peltikattoneliöille konsanaan, mutta väliäkös sillä, kun katosta tuli hauska. Viherrystä on varmuudella luvassa, sillä katolle on kylvetty ruohon ja kukkien siemeniä sekä istutettu kasvihuoneessa kasvatetut metsämansikan taimet. Säännöllinen sekä perusteellinen kastelu on ollut taattu.

Voiko olla muuta kuin tyytyväinen ja onnellinen?! Loistokesä!

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Hiljaista ihmettelyä



Olemme puoliskon kanssa saaneet seurata lapsenlapsen kasvua aika läheltä. Viime aikoina olemme ihmetelleet, kuinka rauhallisesti Piltti tutkii asioita ja miten hän malttaakin jäädä seuraamaan ja havainnoimaan jotain asiaa aivan kiireettömästi. Osuimme näkemään, kuinka lapsenlapsi istahti nurmikolle turvallisen välimatkan päähän seuraamaan pihakoristeeksi hankitun tuulimyllyn siipien pyörimistä. Aikansa asiaa ihmeteltyään hän jatkoi muihin puuhiin. Samoin Piltti istuskeli uimarannalla hiekassa ja katseli järvelle. Ilme näytti siltä kuin hän olisi pohdiskellut järven olevan aikamoisen iso kylpyamme ja hänen lienee viisaampi pysytellä kuivilla.

Lasten kohdalla mietitään usein, kehen lapsi on tullut tuon taikka tuon tapansa ja taipumuksensa suhteen. Piltin molemmat vanhemmat ovat olleet lapsena vilkkaita ja ehtiväisiä. Samoin vilkkaita ja eläväisiä ovat kaikki hänen isovanhempansakin. Vaan ovatko sittenkään olleet lapsina?

Puolisko on tainnut lapsena olla harkitsevainen tarkkailija. Hän muistaa itsekin istuneensa ja ihmetelleensä asioiden toimintaa. Hän sanoo seuranneensa vierestä vanhempien töitä ja isompien sisarusten tekemisiä pohtien "ai noin se siis toimii!" Puolisko on kertomansa mukaan istunut pikkupoikana ladon takana ja purkanut vanhaa separaattoria ruuvi ruuvilta ja mutteri mutterilta. Aikaa ja kärsivällisyyttä,sekä pitkäjännitteisyyttä on siis ollut.

Minä taas olen vanhempieni kertoman mukaan ollut varsinainen rämäpää. Olenhan lasketellut kolmipyörälläni talon kivirappusista alas ja suoraan pihamaalle. Vanhempieni häälahja-astiat olen tutkinut niin perusteellisesti, ettei niistä tutkimusteni jälkeen ole kovin paljon jäljellä ollutkaan.

Vaan muistan minäkin pari kertaa olleeni aivan paikoillani. Ensimmäinen muistikuvani on kesältä 1967, jolloin olen ollut vajaa kolmivuotias. Olin juossut jalkapohjani naulaan navetan rakennustyömaalla. Jalka oli kääritty siteeseen. Muistan istuneeni talon ulkokuistilla jalka ojennettuna penkille. Katselin siitä kylätien asvaltointia. Tämä on aivan selkeästi oma muistikuvani, eikä minulle kerrottu tapahtuma.

Toisen kerran olin varmuudella aloillani seuraavana kesänä heinäntekoaikaan. Kuivaa heinää purettiin traktorin kuormasta navetanvintille. Siellä heinäkasalla olin keikkumassa tietysti minäkin. Olinpa sitten pudota pylllähtänyt heinäkasalta alas navetanvintin betonilattiaan. Luonnollisesti pää edellä. Muistikuvani mukaan makasin sitten tuvan sängyllä valkoinen vaippaharso kasvoillani. Harso oli laitettu estämään kärpäsiä hyppimästä naamalla.

On se vaan hyvä, ettei Piltti ole tullut ainakaan tässä asiassa mummoonsa!