Haave

Minulla on haave. Pitkän tähtäimen haave. Sellainen, joka ulottuu kauemmas kuin ensi viikonloppuun, tulevaan syyslomaan tai ensi kesään. Haave siintelee jossain kymmenen vuoden päässä. Minun, lyhytjännitteisen ihmisen, vinkkelistä katsoen siis kaukana horisontissa.

Haaveilen perustavani eläkäpäivieni iloksi toiminimen. Nimi on jo valmiina. Älkää nyt vaan kumpikaan lukijoistani ehättäkö nimeä rekisteröimään! Toiminimeni tulee nähkääs olemaan Rapakiven Romu, Retro ja Rustiikki.

Nyt kun haave on julkaistu ja pian lehteen painettu, siitä tulee unelma, jota kohti alan työskennellä.

Minulla on siis kymmenen vuotta aikaa miettiä toiminimelleni toimintaa ja sisältöä.

Kyseessä on varmaan monialayritys, joka jollain tapaa hakeutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Alan tähän ikään tultuani jo tuntea itseäni sen verran, että tiedän tarvitsevani paljon sosiaalisia kontakteja. En oikein viihdy yksinäni ja puoliskon kanssa sujuu vuosikymmenten kokemuksella sen verran luonnikkaasti, ettei sanoja paljon tarvita, kun ajatuksetkin tuntuvat kulkevan monesti samaan tahtiin. Tarinatuokiota, päivittelyjä ja pohdintoja on mukava käydä vähän vieraampien kanssa.

Rapakiven Romun tiimoilta tuntuisi luontevalta ostaa ja myydä kierrätystavaraa. Se mikä on toiselle romu, saattaa toiselle olla kallisarvoinen ja kauan haeskeltu aarre. Rapakiven Romun tiimoilta voisi saada omiakin nurkkia siistittyä.

Retroilu puolestaan voisi olla melkein mitä vain menneisiin vuosikymmeniin liittyvää kaihoilua, menneen muistelua ja menneen elävänä pitämistä. Ties vaikka kaivaisin muistojen arkistoista vanhan harrastukseni runonlausunnan, suurennuttaisin kansallispukuni nykymitoilleni ja ryhtyisin hyppäämään kyläjuhlilla ja kissanristiäisissä lausumassa Kantelettaren runoja. Mustikanpoimintakin alkaa olla monelle niin eksoottista touhua, että se saattaisi kymmenen vuoden kuluttua kuulua jo retroiluun. Villasukan kutominen on jo nyt ihan mummopuuhaa. Jospa järjestäisin retroilun tiimoilta mustikkaretkiä ja villasukanneulontapäiviä!?

Rustiikki saattaisi kalskahtaa korvissani puodilta tai kahvilalta - kenties niiden yhdistelmältä. Rustiikki-puodissani voisin myyskennellä vaikka kuopuksen keramiikkaa ja omia väkerryksiäni (niitä villasukkia, sytykeruusuja ja jotain muita kierrätysvärkkäyksiä). Aamuvarhaisella päivän puuhia odotellessa leipoisin puodin nurkassa olevaan kahvilaan mustikkapiirakkaa ja suppilopiirakkaa. Höpöttelisin ja rupattelisin päivät pitkät kahvilavieraitteni kanssa.

No niin! Siinäpä se on hahmotelma liiketoimintasuunnitelmaksi!

Opiksi ja ojennukseksi

Matkailu avartaa ja reissussa rähjääntyy, sanotaan. Tuntuupa olevan niinkin, että reissussa välistä vähän rähjätäänkin.

Liettuassa kerätään henkilöautoa raskaammilta kulkupeleiltä tietullia. Tietulli maksetaan ostamalla kioskista 6€ tarra tuulilasiin. Tuolla tarralla on sitten hankittu oikeus käyttää Liettuan teitä vuorokauden ajan. Reissuautomme oli pakettiauto ja siihen olisi siis tarvittu tarra. Joku oli sanonut, että tarra tarvitaan vain, jos on lastia. Niinpä emme hankkineet tarraa menomatkassa. Väärin luultu.

Voi sentään! Rajapoliisi pisti sireenit päälle ja ajatti meidät tien sivuun. 300€ sakkolapulla uhkailu alkoi hirmuisen rähjäämisen säestyksellä. Siinä mollattiin jo kielitaitoamme ja uhattiin soitolla Suomen konsulaattiin. "Eihän tämä ole minun virheeni. Tämä on teidän virhe! Kyllä Suomessakin poliisi sakottaa, jos minä teen siellä virheen..." Turhaa oli marinamme sakon suhteettomuudesta. "Ajokortti! Passi! Rekisteriote!" Auton takakulmalla käytyjen neuvottelujen jälkeen summa pieneni huomattavasti ja matkamme saattoi taas jatkua. Varma en uskalla olla, menikö raha tietullikassaan, vaiko poliisi taskuun.

Paljon vähemmän rähjäsi puolalainen nopeusvalvontaa tekevä poliisinainen, joka ohjasi meidät tien sivuun ylinopeussakkoa varten. Emme käyneet hämmästelemään ääneen sitä, että vain meidät poimittiin jonosta, jossa ajoimme aivan muun liikenteen kanssa samaan tahtiin jonon keskivaiheilla. Ehkä ne oli ne Suomi-rekkarit, joiden takia poimittiin. No, maksettiin sitten Puolaankin pikkuisen tietullia.

Puolisko oli sitä mieltä, että sakkoja on turha surra. Opiksi ovat.

Puoliskon päiväunet puolestaan koituivat minulle opiksi suurkaupunkiliikenteessä ajamisesta. Olimme tulossa Gdanskiin ja puolisko veteli päivänokosiaan repsikan paikalla. Siinä vaiheessa, kun tultiin keskikaistaa kaupunkiin, puolisko viimein heräsi. Halusin vaihtaa kuskia, mutta iltapäivän kello neljän ruuhkassa se oli helpommin sanottu kuin tehty. Jos olisimme jotenkin päässeet keskikaistalta huoltamon pihaan kuljettajaa vaihtamaan, takaisin tielle pääsy olisi ollut sula mahdottomuus.

Navigaattorin Mielikki opasti kaistojen vaihdossa; "viiden sadan metrin jälkeen, pysy vasemmalle kaistalla." Kerrankin en kinannut Mielikin kanssa oikeakielisyydestä, vaan tottelin ihan suosiolla. Puoliskon täydentävät ohjeet olivat tarpeellisia nekin. Neljä kaistaa rinnatusten samaan suuntaan menossa ja kaikki kaistat koko ajan täpösen täynnä. Matka eteni Golfin keulan verran kerrallaan ja matka kaupungin halki kesti täyden tunnin. Kun sitten pääsimme perille Sopotista varaamamme hotellin eteen, olivat jalkani aivan hyytelönä jännityksestä. Melkein teki mieli tukeutua vastaanottotiskin reunaan. Olihan ajotunti!

Puolan kielen lukemista pitää selvästikin vielä pikkuisen harjoitella. Tilasin Gdanskissa kanavan varressa meille lounaaksi keittoa. Listalla oli selvästi kaksi keittovaihtoehtoa. Tilasin puoliskolle sen pikkuisen kalliimman ja ajattelin itse pärjääväni sillä halvemmalla sopalla, jota kuvittelin minestroneksi. Aikanaan keitot tulivat pöytään. Puolisko sai jotain kinkkusuikalekeittoa kauniisti kukan terälehdillä somistetulla lautasella. Minulle tuli samoin kukin koristeltu lautanen, mutta lautasellani oli tuoremasikkasosetta ja jäätelöpallo. Mikä jottei lomalla voisi syödä lounaaksi jäätelöä ja mansikkasosetta!?

Oppia ikä kaikki!

Matkaihmettelyjä

Lähdettiinpä puoliskon kanssa kaksin autoreissulle. Ensimmäinen ihmetys oli se, että kovasti ovat reissut muuttuneet siitä, kun lapset olivat matkassa. Muistan täälläkin kertoneeni niistä joskus kaikkea muuta kuin iloisista Itä-Suomen reissuista aikana, jolloin äidin matkustuspaikka mietittiin sitä mukaa, että paikalta piti pystyä toimimaan mahdollisimman hyvin erotuomarin tehtävissä. Hankaluuksia oli silloin myös auto-ohjelman ja -viihdykkeen järjestämisessä. Sama musiikki ei miellyttänyt kaikkia, äidiltä loppuivat laulut ja ääni jo Imatran kohdilla. Niin ja karkin korvikkeena tarjoillut rusinat - ne nyt oli syöty jo viimeistään Luumäeltä kuutostielle käännyttäessä. Nyt kun liikutaan kaksin, on potentiaalisia kiukuttelijoita vain yksi. Jos kuljettaja muistaa toppuuttaa tarpeeksi usein teehuoneen kohdalla, olen minä loppujen lopuksi aika mukava matkakaveri. Ajokilometrejä Baltiaan ja Puolaan suuntautuneella yhdeksän vuorokauden reissullamme kertyi kotipihasta kotipihaan mitaten tarkalleen 3135.

Toisena matkapäivänä ajelimme Koillis-Virossa, Narvassa, ja suuntasimme sieltä Peipsijärven rantaa seuraillen Viron eteläiselle rajalle, Valgaan.

Narva oli valittu reissukohteeksemme siksi, että puolisko teki Narvajoen Venäjänpuoleiselle raja-asemalle aidat silloin, kun Viro itsenäistyi Venäjästä. Nyt kävimme katsastamassa Viron suunnasta, miltä rajalla näyttää.

Narvajoki on ollut rajapaikka iät ja ajat. Siitä kertomassa on joen itätörmällä Venäjän puolella nk. Iivanan linna ja länsitörmällä Viron puolella Hermannin linna, eli Narvan linna. Linnat ovat katselleet toisiaan joen yli jo tuhatkunta vuotta. Aina ei rajalla ole ollut yhtä rauhallista kuin tänä päivänä. Puolisko nimittäin kertoi, että aitatolppien poteroita kaivaessa rantapenkereestä löytyi sekä nuolen kärkiä että pääkalloja.

Viron ja Venäjän raja kulkee joessa. Sillalle ei ole asiaa ilman passia ja viisumia. Koska minulla ei ole Venäjän viisumia, tyydyimme katselemaan paikkoja Vironpuoleiselta rannalta. Aidat olivat ehjät ja ryhdikkäät. Se oli tärkeä todeta. Olisimme halunneet vierailla Hermannin linnassa. Etsimme tietä linnalle useammasta suunnasta, kunnes oivalsimme, että toden totta - linnahan on tulliaitauksen sisäpuolella! Kaipa sinne olisi päässyt sisään jonottamatta tullijonossa, mutta luovutimme, koska aikaa etsintään oli jo tuhrautunut niin paljon.

Joka tapauksessa tällä Viron ja Venäjän välisellä rajalla oli voimassa juhlallset muodollisuudet. Passi, viisumi, raja-aita, tullimiehet, jonotuskäytäntö ja niin edelleen. Rajan eri puolilla puhutaan eri kieltä ja käytetään eri valuuttaa.

Ajelimme Peipsijärven rantaa etelään. Ostimme rannalla myyjältä tuoretta, vastasavustettua siikaa ja söimme retkilounaan. Illalla tulimme Valgan rajakylään.

Valga kirjoitetaan Viron puolella g:llä ja Latvian puolella k:lla. Kaupunki on Neuvostoliiton aikana ollut yksi ja sama. Maiden irrottautuessa Neuvostoliitosta ja itsenäistyessä kaupunki jaettiin kahtia ja välille pystytettiin rajalinja. Nyt EU:n myötä tuo rajalinja on purettu pois, tulliasemat ovat jääneet tyhjilleen ja tie kulkee tyhjien tullikoppien vierestä.

Muuten ei tällä rajalla tietäisi maasta toiseen siirtyneensäkään, mutta navigaattori toivotti tervetulleeksi Latviaan ja kertasi Latviassa voimassa olevat ajonopeudet ja liikenteessä sallitun promillemäärän. Totesimme, että päivän ajot on ajettu ja kävimme etsimään majapaikkaa. Pian löytyikin mukava ja viihtyisä kotimajoitus, Armas Majutus. Saimme huoneen ja lähdimme ruokailemaan saman kadun varrella olevaan ravintola-Lilliin. Ravintolan kassakuittia katsellessani ihmettelin, miksi latvialaisravintolan sähköpostiosoite päättyy .ee? "Niin ja puhelinnumerokin muuten alkaa +372!" Kaivomme esille majoituspaikkamme käyntikortin. Sama juttu. Tuumasimme, että kysyenhän tuo selviää. Majoituspaikan emäntä vahvisti, että olimme taas Virossa.

Tällä rajalla oli siis kovin vapaamuotoista. Kaupunkilaisille itselleen on varmaan selvää, millä kadulla ollaan Virossa ja millä Latviassa, näin vieraalle asia jäi aivan mysteeriksi. Autojen rekisteritunnuksista saattoi koettaa päätellä, että kadut joilla enemmistönä olivat EST-tunnuksiset autot olivat Viroa ja kadut, joilla oli enemmän LV-tunnuksia olivat Latviaa. Sama euro toimi valuuttana koko kaupungissa.

Kovin on erilaista Vironkin rajoilla ilmansuunnasta riippuen. Samahan se on meillä idän ja lännen rajoja verrattaessa.