Ajan ilmiö

Tämän ajan ihmisellä on yksinkertaisesti aivan liikaa tavaraa.  Ehkä me olemme perineet pula-aikaa eläneiden aiempien sukupolvien hamstraamisen tarpeen jo äidinmaidossa.  Hamstraamme ymmärtämättä miksi.  Emme myöskään osaa laittaa ylimääräistä tavaraa pois, koska ajattelemme, että saatamme tarvita sitä joskus myöhemmin.  Monesti hamstraamallamme tavaralla ei ole mitään muuta arvoa kuin tunnearvo.

Meillä hamstrataan monenmoista tavaraa.  Puolisko haalii tavaran sieltä ja toisen täältä - muka  erinäisiin projekteihinsa.  Kaikki projektit eivät edes käynnisty, saati valmistu, säällisessä ajassa.  Silti projektin osasia säilötään vuodesta toiseen.  Ihan vain esimerkkinä kerron meidän aitassamme majailevista kahdesta paisuntasäiliöstä, punaisesta ja sinisestä.  Siellä ne ovat tilaa viemässä jo toista vuotta.  Tarkoitus on rakentaa niistä vitsikäs veturin näköinen grilli, jonka malli on nähty muinoin facebookissa.  Tekisi mieleni sanoa: "näkispä vaan!"  Mutta eipä minulla oikein ole kanttia.  Hamsteri olen itsekin.

Minä hamstraan parin pakastimellisen täyden ruokaa, käsittämättömät määrät astioita ja kerrotaan nyt sitten vaikkapa vielä tämäkin - kaappikaupalla liinavaatteita.  Kaikkihan ovat tarpeellisia asioita, mutta miksi varastoida kotona puolen vuoden ruokia, kun kaupat tunnetusti myyvät evästä nykyään paitsi arkena myös pyhänä.  Miksi omistaa astiat kolmenkymmenen hengen ruokkimista ja kahvittamista varten, kun pääasiassa meitä asustaa tässä kolme henkeä.  Jossain kerrottiin, että kukaan ei tarvitse kuin kahdet lakanat - toiset käytössä ja toiset pesussa tai kaapissa käyttöä odottamassa.  Lakanoitakin meillä olisi konaiselle armeijajoukkueelle.  

Alan ymmärtää meille Suomeenkin syntynyttä uutta ammattikuntaa, kodin ammattimaisia raivaajia.  Jonkun on uskallettava päättää, ettei tätä tai tuota tarvita.  Jonkun on otettava ohjat käsiinsä, jos hamsteri-ihminen meinaa hukkua tavaroihinsa.

Loviisan seudulla toimii nyt uskomattoman hauska ja hyödyllinen facebook-haaste.  Ensimmäisellä kuukauden kestävällä jaksolla haasteen puuhanainen tsemppasi seuraajajoukkoaan karsimaan kodistaan kolmenkymmenen päivän aikana 30 tavaraa kunakin päivänä.  Homma ei ollut hallitsematonta, niin että kukin olisi itse päättänyt, mitä huushollistaan poistaa.  Joka päivä pureuduttiin ylläpitäjän ohjeen mukaan johonkin tiettyyn kaappiin tai hyllyyn, josta tuo määrä tavaroita piti karsia.  Seurasin haastetta mielenkiinnolla, mutten vielä saanut tartutuksi toimeen.  Nyt raivaushaaste on uudella kierroksella.  Nyt tehdään lyhyempi, parin viikon mittainen raivaus.  Tavoitteena on poistaa kotoa joka päivä viisitoista tavaraa.  Olenkin saanut siivottua pesuhuoneen pullohyllyt ja poistanut 15 risaa tai muuten tarpeetonta koriste-esinettä koriste-esineiden kaapista.  Hienoa, ettei vielä tarvinnutkaan tilata ammattiraivaajaa, vaan tsempparin tuella kykenen siihen itsekin!

Kulttuurishokki

Meillä kotopuolessa Pohjois-Karjalassa lähes jokaisessa talossa oli tapana pitää ovia lukitsematta ainakin, jos oltiin kotosalla.  Oli ihan tavanomaista, että joku sukulainen tai naapuri piipahti ohikulkumatkallaan taloon sen kummemmin ennakkoon ilmoittelematta. Riitti, kun huikkasi tervehdyksen ovelta.  Kahvipannua lennätettiin hellalle saman tien ja vierasta yllyteltiin käymään peremmälle.  Pian jo vaihdettiin kuulumisia leppoisasti kahvikupin ääressä turisten.  Niin ja sitä vierasvaraa - sitähän totta kai piti aina olla!

Lyhemmille päiväkahvivisiiteille naapuriin lähtiessä riitti, kun laittoi katuharjan nojaamaan oveen poissaolon merkiksi. Jos lähdettiin kauemmas pois, laitettiin ovi toki lukkoon, mutta silloinkin avain piilotettiin kaikkien tietämään piiloon kynnysmaton alle.  Luottamus ihmisiin oli kovassa kurssissa.  Ajateltiin varmaan niinkin, että jos joku harjasta huolimatta tulee sisälle, on hänellä varmaan asiaa ja hän voi odotella talonväkeä sisällä lämpimässä vaikkapa keinutuolissa keinutellen.  Ei ollut mitään syytä pelätä, että taloon tulisi joku, jolla olisi jotain ikävää tai pahaa mielessään.

Kaksikymmentäkolme vuotta Itäisellä Uudellamaalla ovat ainakin osittain vieroittaneet minut kotipuolen tavoista.  Olen oppinut pitämään kotiani "linnanani”.  Linnaani ei ole kenellä tahansa  asiaa - siitäkään huolimatta, että ulko-ovi on pohjoiskarjalaisittain kotona ollessamme lukitsematta.  

Muutaman kerran olemme jo saaneet tuta typerän karjalaisuutemme.  Ammoin vuosia sitten meille tulla porskutti sisään aamuyöllä klo 5.30 romukauppias Jäkärä. Hän oli käynyt meillä ennenkin ja osasi marssia makuuhuoneemme ovelle.  "Vieläkö täällä nukutaan!?" oli sellainen hihkaisu, jolla ei sinä aamuna aamukahvia herunut.  Puoliskolle uhosin, että seuraavan kerran otan tuon romukauppiaan vastaan puukauhan kanssa.  En ole tarvinnut tarttua aseisiin, ei ole miestä näkynyt.

Kuopus taisi viettää kolmetoistavuotissynttäreitään, kun meidät vanhemmat oli lähetetty pois kotoa tyttöjen kakku- ja leffakutsujen tieltä.  Kaipa se pimeänä tammikuisena iltana tyttöporukalla kotona oleminen oli aika jännää.  Yllätysvieras iskän keksijätuttavan muodossa riitti säikäyttämään sankarin sekä vieraat niin, että siitä riittää puhuttavaa vielä seitsemän vuoden jälkeenkin.  Keksijäkin vain tuli tottumaansa tapaan kaikessa rauhassa tupaan asti ja kävi sitten kyselemään isäntää.

Näiden sattumusten jälkeen meillä vielä on ollut rohkeutta pitää ovet lukitsematta, kun olemme itse sisällä.  Mutta viime perjantain kahden samana päivänä sattuneen tapauksen jälkeen ryhdyn itäuusmaalaiseksi ja pidän oven säpissä yötä päivää.

Olin kotona viettämässä potilaspäivää.  Liikuin lähinnä sohvan ja sängyn väliä - ja luonnollisesti asunani oli yöpaita.   Aamupäivällä kilahti ovikello.  Hörpin hunajalla höystettyä teekupillistani ruokailuhuoneen pöydän ääressä, enkä ollut salamana ovella.  Sisään tuli Leevi-kissa, joka ei tosiaankaan ylety soittamaan ovikelloa eikä osaa avata ulko-ovea.  Samaan aikaan kuului pieni kopsahduskin.  Hiihtelin sitten villasukissani ovelle.  Kas postiljooni oli tuonut kotiin toimitettavan paketin sisälle asti.  Okei, aika hyvää palvelua!?  Iltapäivällä olin jo saanut vaatetta päälleni ja minulla oli ystävä tervehdyskäynnillä. Istuimme taas teellä saman ruokailuhuoneen pöydän ääressä, kun eteisestä kuului miehen ääni: "Mie tulin!"  Hilpaisin saman tien kurkkaamaan, kuka se "mie" on, kun ei ihan omien miesten ääniksi tunnistanut.  Mies oli jo riisunut kenkänsä eteiseen ja esittäytyi lappalaiseksi kauppamies Nurmeksi.  Nimen olin toki kuullut, mutten ollut miestä kuunaan tavannut.  Siksi tuntuikin erikoiselta, että hän alkoi tivata yhtä sun toista.  Häkellyin niin, että unohdin karjalaiset syntyjuureni tyystin tarkkaan ja kokonaan.  Minunhan olisi tietenkin kuulunut toivottaa pitkän matkan  vieras lämpimästi tervetulleeksi, hakea emäntäkin autosta sisään lämpimään, keitellä kahvia ja kehottaa vieraita rauhassa istumaan puoliskoa odottelemaan.  Uusmaalaiseksi oppineena otin puhelinkontaktin puoliskoon ja ojensin luurin vieraalle.  Ymmärsivät sopia tapaamisen läheiselle huoltsikalle.