tiistai 27. joulukuuta 2016

Keräilen

"Mä keräilen..." sanoi Piltti, kun lappoi yhteisellä kirppariretkellämme palloja ostoskärryyn. Vesimelonin näköinen pallo nakattiin kärryyn ja perään vielä punainen. Mitä siihen olisi vastaanpanemista mummollakaan - samoja keräilijöitä kun ollaan!  Se, että jotain juttua keräilee, oikeuttaa joskus hassut tai turhantuntuisetkin hankinnat. Onhan Piltillä palloja entuudestaankin. Isoja ja pieniä, pehmeitä ja kovia, potkittavia ja heiteltäviä, yksivärisiä ja värikkäitä... Mutta kun 2,5-vuotias keräilee, se on aikamoisen osuvasti ja nasevasti sanottu. Keräilijämummo ostaa keräilijä-Piltille pallon aivan aikailematta.

Kerronpa samaan syssyyn parista omasta keräilykohteestani. Saimme häälahjaksi viime vuosisadalla, tarkemmin sanottuna juhannusaattona vuonna 1985 alun yhteen keräilykohteeseemme, nimittäin Kerman Saven Heinä-astioihin. Saimme varmaan kuusi kahvikuppia ja kuusi lautasta. Sitten saimme luullakseni tupaantuliaislahjaksi saman vuoden joulukuussa jokusen kulhon. Jykevä kivitavara kestää aikaa, käyttöä ja katseita. Minusta sarja on edelleenkin ajaton ja monikäyttöinen, se sopii niin arkeen kuin juhlaan. Olen hankkinut vuosien saatossa täydennystä sarjaani milloin tehtaanmyymälöistä, milloin kirpputoreilta.  Kokoelmani on tällä hetkellä melko varmasti Suomen suurin - ainakin tällä puolen Heinäveden. Astioita on nyt niin paljon, että puolisko pelkää astiakaappien putoavan astioiden painosta alas seinältä.  Hän onkin määrännyt minut osittaiseen hankintakieltoon. Se tarkoittaa sitä, että minulla lupa hankkia vain sellaisia astioita, joita ei entuudestaan ole. Tottahan se on, että kolmekymmentäyksi kahvikuppia ja kahdeksan teekuppia lautasineen riittävät aika pitkälle. Myönnän, että kolme kalavuokaa riittää jo keskikokoisiin pitoihinkin. Kolme pyöreää ja kaksi sydämenmuotoista piirasvuokaa mahdollistavat hyvinkin sen, että mustikkapiirakan ja suppilopiirakan voi leipoa samana päivänä. Kannuja on niitäkin joka lähtöön, vaikka useinmiten tulee laitettua pöytään törpösti kaupan maitopurkki.  Yleensä olen varsin hintatietoinen ja ostan vain Sulo Vilenin tapaan, kun halvalla saan.  Kerran sentään riehaannuin ja maksoin peräti kaksitoista euroa sarjaan kuuluvasta kastikekulhosta. Totesin, että kaipa suppilosoosi siitä tarjoiltuna maistuu vielä tavallistakin paremmalta.

Joskus keräily lähtee liikkeelle hyvin pienestä. Pari vuotta sitten löysin kirpputorilta valkoisen talonmuotoisen kynttilälyhdyn. Ihastuin siihen oitis. Viime joulun jälkeen löytyi niin ikään kirpparilta isompi talolyhty ja niin oli keräily alkanut. Kuluneen syksyn mittaan löytyi enemmälti etsiskelemättä vielä kolme taloa lisää. Taloista sain sommiteltua työpöydälleni jouluasetelman. Suurin lyhtytaloista on kirkko ja seuraava on koulu. Ne sijaitsevat pöydän ylätasolla. Alemmalle tasolle sijoittuvat kauniiseen riviin kolme pientä asuintaloa. Vaikka sommitelma on jo tällaisenaankin kaunis, en ole ollenkaan varma, että se olisi valmis.

"Mä keräilen..."

perjantai 9. joulukuuta 2016

Harmaanuttujen hallitus

Aina silloin tällöin joku kysyy, miten ja mistä juttujeni aiheet löytyvät. Onneksi sentään vielä sen verran ympärilläni tapahtuu, että jutun juurta saa, kun laittaa sopivasti sävytetyt silmälasit päähänsä. Työskentelytapani on sellainen, että illalla unta odotellessa en laskekaan lampaita, vaan pyörittelen mielessäni jotain jutun aihetta. Joskus tarina etenee vain kolmen lauseen verran ja uni jo voittaa, joskus ehdin kirjoittaa tarinan mielessäni parikin kertaa. Varsinainen koneellinen kirjoitustyö onkin sitten nopea hoitaa joskus joutavana valveillaolon hetkenä.

Olen usein joulun alla leikitellyt "yhden kirjaimen pakinoilla". Kukaan ei anna minulle kirjainta, enkä etene mitenkään järjestyksessä. Joku kirjain sattuu vain puhuttelemaan muita enemmän ja siitä juttu sitten lähtee. Kirjainpakinat ovat siitä hauskoja, etten tiedä aloittaessani itsekään, mistä jutussa on kyse - kirjain kirjaimellisesti vie mukanaan. En aikoinaan aloittaessani tiennyt ollenkaan, mitä Tahvo- ja Tilda-tonttu talossaan tuumailivat. Yllätyin kovasti siitäkin, miten kirkollinen juttu tuli Suomenkylässä asuvista ja sauvakävelyä harrastavista siskoksista. Samoin en tänä syksynä osannut ollenkaan aavistaa, mistä huolehtivat hämärissä hiippailevat harmaanuttuiset hiippalakit:


Harmaanuttujen hallitus

Hiutaleet hyörivät hiljalleen Heimonpäivän himertyvässä hämärässä. Harmaiden hirsiseinien hämyssä hipsuttelivat huomaamattomat harmaanuttuiset hiippalakit. He hiiviskelivät hämärissä hiippalakkien hallituksen hätäistuntoon. Hyvinvointi huoletti harmaanuttuja.

Heilläpä hyvinkin oli hyvinvoinnista huomioita. Hellahuoneet, hirsitöllit ja herraskartanot oli havainnoitu huolella. "Huolten harmaannuttamia ovat henkilöt havaintojeni mukaan", huohotti harmaapartainen havainnoija, Hannes. "Heillä on hätä ja huoli huomisen hapankorpuista ja hiivaleivästä - hilloista ja homejuustosta ei hirvitä haaveillakaan!" "Huudellaanko hätiin Hoodia? Haetaanko hätäapua Hurstilta?" heitti heti hiukan holtittomasti Helmeri.

"Huolet on herrasväelläkin", hihkui Hermanni. "Huolet harmaannuttavat herrojakin. Hunsvotit huristavat Hondillaan ja Huyndaillaan Hankoon ja Helsinkiin huolehtimatta huomisesta. HEX-indeksi on huojentunut, hallitus huononsi hankintamenettelyä, hankkeet huonontuvat huomattavasti. Herraskaisten hyvinvointi on heikkenemässä." "Helpottaisiko herrasväen hartioiden hautominen hieskoivuvastalla, huojentaisivatko hengelliset hymnit henkistä hätää?"

"Hämäläistä huttua, hellää huolenpitoa ja hengenravintoa hellahuoneiden ja herraskartanoiden haltijoille. Huolet helpottavat huomattavasti ja huomaamatta!" hahmoteltiin hyvinvointisuunnitelmaan.

Harmaanuttuiset hiippalakit hilpaisivat hämäränhyssyssä huomaamattomasti huoneisiinsa hyristen hyväntuulisina, hyvän hyvinvointisuunnitelman huojentamina.

Hiutaleet hyörivät hiljalleen...

maanantai 28. marraskuuta 2016

Köyhän ei kannnata

Huoli pois, kyseessä ei ole dementia - ainakaan pelkästään - vaikka taas tiskikoneongelmista aion pakista.  Viime talvinen tiskikoneen korjailu vei kyllä "ajasta toiseen", mutta ei kovin pitkälle.  "Köyhän ei kannata ostaa halpaa" -sanonta tuli taas yhden kerran todistettua. Sininen pesuvati piti ottaa esille ja aloittaa vastenmielinen käsitiski, joka modernissa yhden altaan huushollissa vaatii avukseen pesuvadin.

Puoliskolla osui olemaan "kauppalanko", joka myy kuljetusvaurioisia koneita.  Tietenkin kyseltiin ensimmäiseksi sieltä, mutta eipä tietenkään juuri nyt osunut olemaan yhtään sopivasti kalusteen sisään piiloon jäävästi takaa taikka sivusta kolhittua valkoista 60-senttistä konetta. Ehdottelivat, että kannattaisi jäädä odottelemaan, jos vaikka tulisi. Mutta kuka sitä nyt voisi tiskikonetta kovin monta viikkoa jonottaa.  Varsinkin kun ollaan Suomessa eikä Venäjällä, jossa legendojen mukaan autoa taikka televisiota saatettiin odottaa vuosikymmenkin. Olen kyllä kuullut että kärsimällä saa kirkkaamman kruunun, mutta hitsi vie en kärsi liottaa atooppisia käsiäni Fairy-vedessä monta kertaa päivässä.

Soitto Harrastehalliin saattaisi auttaa, tuumattiin. Helpommin sanottu kuin tehty sekin. Eräänä maanantaiaamuna kuuntelin töihin lähtöä tehdessäni vartin verran pimpelipompelia, kunnes sain kuulla, ettei postimyynnistä tiedetä, löytyisikö haluttu kone saman firman varastomyymälästä, josta sen voisi käväistä itse hakemassa. Aika mopot ovat ison firman järjestelmät. Muilla postimyyntiä ja kauppatoimintaa harjoittavilla firmoilla näkyy jopa asiakkaalle kappalemäärät, montako kutakin tuotetta missäkin myyntipisteessä on. No sainhan vartin odottelulla suoran numeron, johon saisin soittaa kymmenen jälkeen. 35 minuuttia odottelin linjalla pimpelipompelia kuunnellen, enkä vain  päässyt perille. Puhelu pompsahti tämän tuosta keskukseen ja aina arvailtiin "palvelutapahtuman" olevan kesken, myyjät eivät ehdi vastaamaan puhelimeen. Sitten taisi jo koittaa keskusneidin ruokatunti ja vuoroon tuli toinen keskusääni. Kysyin, että mahtaako siellä ihan oikeasti olla joku töissä, kun 35 min. odottelun jälkeenkään ei kukaan vastaa?  Ystävällinen keskus lupasi ottaa kauppaan yhteyttä infopisteen kautta ja välittää asiani. Tunnin kuluttua sieltä jo soitettiinkin takaisin ja kerrottiin, ettei konetta ole varastomyymälässä, mutta se saadaan sinne tilattua.

Henkisesti jo hiukan helpotti, kun tiskari on luvassa 2-4 päivän kuluttua.  Vaan tiukassa on edullinen tiskikone tässä maassa. Varsinkin kun ei ole haluja hankkia uutta "Wiherpuulia", joka havaintojemme mukaan kestää kuukauden verran yli viiden vuoden takuuajan.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Alasajo

Luulenpa, että tällainen 50+ -iässä oleva täti-ihminen saa jo vähän muistella.  Kaihoilen niitä vanhoja hyviä aikoja. Siis aikoja ennen Suomen alasajon alkua.

Muistelen lämmöllä 1980-lukua, jolloin terveydenhoito oli kaikkien saavutettavissa. Terveyskeskus oli joka kunnassa ja se oli auki ympäri vuorokauden. Korvakipuisen tai kuumekouristuksen saaneen lapsen kanssa ei tarvinnut odottaa aamua, vaan lähilääkäriin pääsi yölläkin. Muistan myös semmoisen Kela-kukkasen, että alle 1-vuotiaan lapsen sairaalareissuille Kela maksoi taksikyydin. Sen turvin olen minäkin esikoisen kanssa huristellut taksilla sadan kilometrin sairaalamatkaa Pohjois-Karjalassa Kesälahdelta Joensuuhun ja takaisin. Nythän terveyskeskukset palvelevat vain virka-aikana ja akuuttia yöllistä lääkäriapua saat hakea aika kaukaa, päivystävästä keskussairaalasta. Pienen vaivan takia ei tietenkään kannata lähteä ja tarkkaan pitää miettiä sekin paljonko reissu todellisuudessa tulee maksamaan - autokuluineen kaikkineen. Nykyään keskussairaaloista laitetaan kovin sairaatkin ihmiset kotimatkalle kimppatakseilla kylien kautta kierrellen. Pahoin pelkään, että hoitoverkon verkonsilmästä putoaa tätä nykyä aika moni jo pelkästään pitkien matkojen vuoksi.

Entäs sitten tämä pankkitoiminta. Ennen pankkeja oli vähän joka kylällä. Pankit palvelivat puoli kymmenestä viiteen. Ottivat vastaan talletuksia, hoitivat asiakkaiden laskujen maksua, jakoivat  tiskiltä käteistä rahaa. Takasaleissa neuvoteltiin lainoista ja muista isommista pankkiasioista. Vakuutuksia myivät erilliset vakuutuslaitokset. Pankit olivat oikeasti palvelupankkeja ja pankkeja pidettiin luotettavina paikkoina. Muistanpa että 1980-luvulla pankin kesätyöntekijänä ollessani tiskille tuli iäkäs täti Valittujen Palojen kirjeen kanssa. Muistattehan ne kirjeet, joissa piti liimata tarra tähän ja laittaa rasti tuohon, joissa voi pelkästään osallistua houkuttelevaan arvontaan tai sitten tilata myös Valittujen Palojen vuosikerran. Täti sanoi: "Voisittako työ laittoo tämän silleen, jotta mie osallistun vuan siihen arvontaan? Mie en halluu tilata mittään." Mikäs siinä. Laitettiin tarra oikeaan ruutuun ja livautettiin arvontalipuke oikeanväriseen kuoreen. Kyllä se oli pankkipalvelua. Silloin. Nythän työssäkäyvä ei juuri onnistu pankkivirkailijaa tavoittamaan ja tarkkaa on sekin, mitä palvelua sieltä saa, monenko aikaan ja miltä tiskiltä.

Ja vielä on pauhattava postista. 1980-luvulla posti oli joka kylällä. Sieltä haettiin paketit. Ne Kalle Anttilan lähettämät ja muut. Postista lähetettiin kirjeet, kortit ja paketit perheenjäsenille ja sukulaisille. Kortteja läheteltiin paitsi jouluna myös pääsiäisenä, nimipäivän seutuun ja varsinkin syntymäpäiväksi. Sitten ruvettiin suhauttelemaan tekstiviestejä ja sähköposteja, vilauttelemaan facebook-viestejä ja what's appeja. Posteja ei enää tarvittu joka kylälle. Postiverkkoa harvennettiin. Jopa Loviisan kaunis ja perinteikäs postitalo tyhjeni ja postin toiminnot siirrettiin nolosti R-kioskille.  Kalle Anttila myi firmansa, joka sitten uuden omistajan hoteissa jo pian kaatui. Postin pakettivirta väheni. Firmat haluaisivat lähettää laskunsa sähköpostiin tai vielä mieluummin jonnekin Oma Elisa- tai If-palvelusivuille. Laskutkaan eivät enää kulje kirjekuoressa  postin kantamina.  Kun postivirta vähenee, postin palveluita ajetaan alas yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Tätä en sentään olisi uskonut: paperiset sanomalehdet uhkaavat loppua. Ei ole enää kaukana se aika, että musteentuoksuisen, käsissä kivasti kahisevan lehden sijasta saamme vain selailla nettilehteä tabletilla.  8.12. alkaen Loviisan Sanomat siirtyy meidänkin taajamassa päiväkantoon. Sehän tarkoittaa sitä, etten enää voikaan hilpaista yöpaidassa ja isännän isoissa huopavuorisaappaissa postilaatikolle aamukahviseuraa hakemaan, vaan joudun zoomailemaan aviisia aamusilmille aivan liian kirkkaalta tablettinäytöltä. Paperinen lehti tulee postilaatikkoon sitten vasta iltapäivällä sen erikseen paperisena pyydetyn Elisan laskun kanssa.  

Harmi!

tiistai 8. marraskuuta 2016

Terveysasiaa

Minä olen tämmöinen perusterve ihminen. Itäsuomalaista maatiaisrotua, lyhytjalkainen  ja vahvaselkäinen. Vankka ja topakka. No, ymmärrätte varmasti, kun käytän puoliskon neljännesvuosisata sitten kaikessa rakkaudessa lanseeraamaa ilmaisua; "anatomisesti oikeinmuotoiltu kottikärryntyöntäjä". En paljon sairastele, enkä juuri kuulostele itseäni ja oloani. Enkä varsinkaan googlettele mahdollisia oireitani. Porskutan vain menemään.

Vaan sittenpä kävi niin, että reilu viikko sitten jotain napsahti päässäni. Ihan korvissani kuulin sen  napsahduksen. Paikallistin tuon äänen ja tuntumuksen jonnekin silmän taakse. Puolisko ei kuitenkaan nähnyt silmässä verenpurkaumaa, vaikka kuinka kieroon yritin katsella. Päänsärky alkoi saman tien. Sellainen toispuoleinen ja jännän paikallinen, ei kuitenkaan sietämättömän kova. Kipua oli myös silmässä, silloin kun vasenta silmää käänsi tai pää painui kumaraan asentoon.

Verenpainettahan minulla on semmoisen yhden aamullisen tabletin verran. Olen koettanut ottaa lääkkeet varsin tunnollisesti, joten rohkenin toivoa, ettei kyse olisi aivoverisuonen katkeamisesta. Googlettamaan en tietenkään lähtenyt. Sehän ei ole tapoinani ja ties mitä kauhuskenaarioita tuo retki googlettimen ihmeelliseen maailmaan olisikaan avannut. Aamulla soittelin terveydenhoitajalle, joka sanoikin minulle juuri ne oikeat sanat: "Kun tuo puhe kumminkin kulkee entiseen malliin, niin luultavasti kyseessä ei ole mikään neurologinen asia. Päänsärkyä kannattaa kuitenkin seurata ja varata lääkäriaika."

Seurailin päänsärkyä arkiviikon. Se pysyi paikallisena ja toispuoleisena, eikä äitynyt mitenkään erityisen kovaksi. Särky oli kuitenkin olemassa heti herätessä ja vielä illan myöhällä nukkumaan mennessä. Rohkenen veikata, että on se saattanut jäytää yölläkin, mutta enhän minä nukkuessani mitään kuule, näe enkä tunne.

Viidentenä päivänä olin jo ihan vain tällä kasvatustieteiden tutkinnollani tullut siihen johtopäätökseen, ettei toispuoleinen päänsärky voine johtua sen enempää siitä verenpaineesta tai  pehmytkudosreumasta kuin päänahkan psoriasiksesta. En osannut yhdistää sitä myöskään maitoallergiaan enkä refluksitautiin. Päättelin, ettei se siis voine liittyä myöskään epäonnistuneen sappileikkauksen jälkitilaan, eikä minulla perusterveellä ihmisellä muita lääkärin toteamia tauteja ole. Tämän päättelyketjun jälkeen tilasin ajan lääkärille.

Sain lääkärireissullani aivan erinomaista huolenpitoa.  Neurologiset testit tehtiin ja sellaiset päänsäryn syyt suljettiin pois. Lääkärin täsmäkysymysten kautta ja niskan huolellisen kopeloinnin jälkeen tultiin siihen yhteiseen ymmärrykseen (siis lääkäri ja minä) että neulomisesta aiheutunut tiukemmanpuoleinen niskajumihan se tätä mummoa vaivaa.

Jo vain troppireseptiä apteekkiin ja puikot hetkeksi telakalle. Villasukkatehtaalla on nyt YT:t.

                                                                

maanantai 31. lokakuuta 2016

Villasukka



Iltaa täältä takkatulen ja kynttilän valon ääreltä, kulmasohvan nurkasta.  Tehtailen täällä iltapuhteinani "Seiskaveikasta" villasukkia ja pohdiskelen siinä samalla villasukan syvintä olemusta ja vaikutusta vaikkapa elämänlaatuun.

Ruotsin akatemia voisi mielestäni antaa Nobelin palkinnon sille henkilölle, joka keksi villasukan ohjeen. Vähän voisi tietysti olla selviteltävää, ennen kuin keksijä löytyisi, mutta ihan sama jakaisiko  palkinnon rauhan vaiko lääketieteen puolelta. Molemmilla sektoreilla on villasukan keksijällä - ja villasukalla - ansioita.

Joustinneule, kantalappu, kantapään käännös, kantakavennukset, terä ja kärkikavennukset. Niistähän sukka koostuu.  Sukan neulomisen vaikutus maailmanrauhaan on nähtävissä monella tapaa. Väitän että perheen tasolla neulominen toimii monen pienen riidanpoikasen ukkosenjohdattimena. Neulomisen rytmi ja jatkuvuus purkaa kiukunpoikasia ja tyynnyttää mieltä. Isommassa viitekehyksessä voisi nähdä niinkin, etteivät sotilaamme olisi talvi- ja jatkosodissa tarjenneet tapella maamme puolesta ilman kotipuolesta lähetettyjä villasukkia. Ja taas kotipuolessa sukkaa neulovat naiset olivat varmasti neuloessaan tyynempiä mieleltään kuin jos olisivat vain peloissaan syöneet kynsiään.  Nobelin arvoista.

Lääkinnällisiä vaikutuksia ei kukaan varmasti tohdi kiistää. Vetoisten lattioiden taloissa villasukat ovat normaali varuste. Ne ehkäisevät ennakolta pieniä nuhakuumeita. Jos lentsu on jo päässyt iskemään, toimivat villasukat takuuvarmana ensihoitona. Tiedän terveyskeskuksessa neuvotun buustaamaan villasukan tehoa vielä sukkiin laitetuilla valkosipulinkynsillä. Joten eipä koululääketiedekään villasukkaa väheksy.  Ja kuten edellä todettua, edistää neulominen mielenrauhaa vähintään siinä missä zen-värittely.  Tutkijat ovat havainneet neulomisen myös torjuvan muistisairauksi, vähentävän stressiä ja alentavan sykettä. Nobelin väärtiä elämänlaadun kohennusta varmasti.

Neulominen on myös omanlaistaan taideterapiaa. Joku osaa sommitella kauniista langoista yhdistellen ja sekoitellen tosi kauniita värimaailmoita. Meille vähemmän lahjakkaille sommittelijoille on tarjolla toinen toistaan hauskempia pätkävärjättyjä lankoja.  Aina kun ostan uuden "Seiskaveikan" odotan malttamattomana, millainen kuviosarja pätkävärjätystä langasta lähtee rakentumaan. Tänä syksynä olen suoltanut sukiksi "Nostalgiaa", "Polarista" ja "Polkaa". Viehättäviä viluvarpaan lämmittimiä on tullut kaikista.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Matkamummo

Lapsuudenkodissani meillä asui kolme sukupolvea saman katon alla ja ihan samassa ruokakunnassa. Isän äiti edusti vanhinta sukupolvea, vanhempani keskimmäistä ja minä veljeni kanssa nuorinta sukupolvea. Meille lapsille tällainen asuminen oli turvallista ja mukavaa. Emme olleet koskaan keskenämme, aina oli aikuisia ympärillä. Silloinkin, kun vanhemmat lähtivät navettatöille taikka harrastuksiinsa, meillä oli lempeä mummo turvaamassa oloamme.

Äidilleni tuo asumismuoto ei varmaan aina ollut yhtä mieluisaa. Olihan saman kattilan äärellä kaksi emäntäihmistä hämmentämässä. Luulen, että tuosta anopin ja miniän saman katon alla asumisesta johtui se, ettei äitini koskaan ole halunnut tulla minulle lastenhoitoavuksi. Välimatkan vuoksi meillä olisi pitänyt asua vaikkapa koko vesirokon ajan ja sitä äiti ei halunnut. Sitä paitsi on myönnettävä, että minä olen tosi huono ottamaan apua vastaan. Koen typerästi aina, että minun pitää selviytyä itse perheestäni ja tehtävistäni.

Lapsuuteni suurperheestä minulla on lapsen vinkkelistä pelkkiä hyviä muistoja. Mummo paistoi meille lapsille lettuja vanhempien kuoroiltoina. Mummolle saattoi jättää illalla toiveen aamupalasta ja varmasti oli keitetty kananmuna tai kaurapuuro odottamassa kouluunlähtijää. Mummo jaksoi neuvoa villasukan kantapään tekemistä kerta toisensa jälkeen. Hermostumatta.

Mietin näitä nyt, kun haen omaa rooliani Piltin ja Pirpanan mummona. Pienten perhe asuu nyt kaukana. Pelkkä piipahdus ei kolmensadan kilometrin välimatkan vuoksi ole oikein toimiva. Kun menen, niin olen perheessä muutaman vuorokauden. Miten olla avuksi sopivasti, muttei liikaa? Mitä saan mummona tehdä, ettei sitä koeta varpaille astumiseksi? Miten antaa perheelle omaa tilaa ja rauhaa?

Piltin ja Pirpanan äiti on minua huomattavasti joustavampi ja sallivampi. Hän ymmärtää, että asioita voi tehdä monella tapaa ja silti yhtä hyvin. Hän osaa ottaa avun vastaan. Tytär kiittelee kauniisti ja hätäilee, ettei mummoa nyt vaan tullut käytettyä liikaa hyväksi. Voi, sellaisesta tulee niin hyvä mieli. Kiitos riittää hyvinkin ja on mukava, että on saanut ja voinut olla avuksi.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Tiedonkeruu



Isoveli valvoo ja tietää meistä enemmän kuin osaamme ikinä arvatakaan.  

Senhän olemme varmaan jo jokainen oivaltaneet, että naamakirja tyrkkää tilausmainosta heti, kun tekstiruutuun kirjoittaa jotain. Siis tähän tapaan: Kirjoitat sanan pellava ja jo sinulla onkin sivubannerissa kolme täsmämainosta pellavavaatteiden postimyyntifirmoilta.

Mitä ilmeisemmin facebook myy keräämiään tietoja eteenpäin firmoille. Tämä varmistui minulle viimeistään tänään. Olin saanut kaksi mainoskirjettä sähköpostiini. Toisen Huuto.netiltä ja toisen pihatavaraa myyvältä Smartialta. Huutokauppa-sivusto kyseli haaveilenko vaaleanpunaisesta moottorisahasta.  Mistä ne olisivat salaisimman haaveeni tienneet, ellei fb olisi kertonut heille, että tämän tuosta se täti kirjoittelee polttopuuhommista ja onpa tuo kertonut vaaleanpunaiset työkalut sisältävästä työkalupakistaankin.  Yksi mainosviesti olisi voinut mennä sattuman piikkiin, mutta kaksi samana päivänä ei enää millään. Smartia tarjoili autotalliin nosto-ovea. Sellainenkin meillä tarvittaisiin. Puoliskon omatekemät verstaan ovet vaihdettaisiin mielellään komeaan nosto-oveen. Kaiken lisäksi syystarjous olikin vallan räväkkä, kesän hinnoista oli tultu alaspäin jo kokonaista 230€. Harmi vaan, että Smartia ei ollut vakoillut oviaukon kokoa aivan oikein. Korkeutta puuttui 60 senttimetriä.

Kauppaketjujen haluja kerätä vielä aiempaa tarkempia kuluttajakäyttäytymisen tietoja on kyseenalaistettu kovasti. Johan kauppiaat nykyiselläänkin tietävät, mitä kanta-asiakaskorttia käyttävillä asiakkailla on tapana ostaa. Latasin puhelimeeni S- ja K-ketjun appsit. Kas kummaa, K-ketjussa tiedettiin tarjoilla minulle kolmea käyttämääni K-kauppaa aukiolotietoineen ja muine mainoksineen. Tarjouksetkin olivat sen tyypin tavaraa, joita minulla kuulemma on tapana ostella, jauhelihaa ja suolakurkkuja muun muassa. Tottahan se on, että turha on naudan entrecotea tälle emännälle tarjoilla.

Väärintulkinnan vaara tässä tietojen kalastelussa on mitä ilmeisin. Nyanssit puuttuvat.  Keruukoneille ei ole osattu ohjelmoida huumorintajua. Olenpa kuullut tapahtuneen sellaistakin, että itäsuomalainen mies, jolla on venäläissyntyinen vaimo ja yritys Venäjän puolella, on saanut viiden vuoden maahantulokiellon jaettuaan naamakirjassa jonkun leikkimielisen venäläisvitsin. Maahantulokiellosta ei tokikaan oltu ilmoitettu kirjeellä eikä sähköpostilla, ei edes puhelimella. Asia oli paljastunut rajalla. Syytä ei kerrottu edes siinä. Aikanaan, eri tahoiltu kyseltyään, mies oli saanut selityksen tapahtuneelle; "venäläisvastainen ajattelu".

maanantai 3. lokakuuta 2016

Petkunterän akatemia



Monenmoisia kouluja sitä Suomessa on.  Parannellun peruskoulun ja lukion lisäksi meillä toimii vauvasta vaariin ohjaavia kansalaisopistoja.  Meillä toimii kansanopistoja vaikkapa välivuositarpeisiin ja ammattiopistoja, ammattikorkeakouluja ja yliopistoja ammatin hankkimiseksi. Meillä on erilaisia harrastuksiin painottuvia kouluja, kuten musiikkiopistoja ja tanssiopistoja.  Puolueillakin on omat opistonsa, joissa taidetaan hioa paitsi oppeja myös fraseologiaa.  Varmasti jäi paljon koulumuotoja mainitsematta.  Sivistysvaltio Suomessa uskotaan kouluihin ja koulutukseen. Hyvä niin.

Kuunnellessani perheemme nuoremman polven kokemuksia, jäin miettimään, missä on se akatemia, joka kouluttaa vuokraisäntiä?  Kerta toisensa jälkeen heille osuu keljuja ja ketkuja vuokraisäntiä.  Saanen näistä tässä pakista, koska kokemukset ovat lehden levikkialueen ulkopuolelta.

Ensimmäinen kysymys nuorella lapsiperheellä on tietenkin, onko vuokralle tarjolla oleva talo terve.  Ainahan vuokraisäntä vakuuttaa, että terve on! "Jos joku muuta väittää, niin ne ovat vain pahoja puheita ja juoruja." Eräässä tällaisessa mukaterveessä hometalossa asuessaan toinen aikuisista sairastui astmaan ja vauva sairasti jatkuvasti.  Naapurit tiesivät sitten kyllä jälkeenpäin kertoa, että homeen takiahan ne edellisetkin vuokralaiset lähtivät.  Kuka lähtee asuntoa vuokratessaan naapurikierrokselle kyselemään, pitävätkö vuokraisännän mainoslauseet paikkaansa? Eikö pitäisi voida luottaa vuokranantajan sanaan?  Mitään korjauksia ei tuossa talossa asumisen aikana tehty. Ei niitä välttämättömiäkään.  Vettä tuli sateella sisään.  "Kuivaa vaan", neuvoi vuokraisäntä. Terveystarkastaja laittoi asunnon lopulta asumiskieltoon ja oikein hyvä niin.

Viimeisimmässä muutossa tuntuivat takaiskut kompastelevan toisiinsa.  Muuttopäivänä oli tarkoitus laittaa talkooväelle ruokaa.  Kas liesi ei toiminut ollenkaan.  Aika retrohan se kuvasta päätellen olikin.  Sitä kelta-ruskeaa mallistoa 1970-luvun alusta -jollei jo edelliseltä vuosikyömmeneltä.  No, grilli muuttokuormasta esiin ja nakit kattilaan grillin sivupolttimelle kiehumaan.  Yhden levyn taktiikalla perunat joutuivat vasta iltapalalle, mutta kerrankos sitä sattuu...  Kolme ensimmäistä päivää menikin sitten sujuvasti grillin varassa, kun vuokraisännällä oli kiireitä - uistelua ja verkkokalastusta.

Illalla nukkumaan käydessä huomasivat, että asunnossa ei fixausmaalauksen jälkeen ole lainkaan verhotankoja.  Asia otettiin puheeksi vuokraisännän kanssa.  "Mikäs siinä, tilatkaa." Paikallisesta kaupasta verhotankojen ääreltä varmistussoittoa soitettaessa vuokraisäntä onkin sitä mieltä, että hän antoi toki luvan verhotankojen asentamiseen, muttei luvannut niitä maksaa.  "No, verhot halutaan ja tangot ostetaan", tuumasivat nuoret.  Myöhemmin vuokraisäntä oli saanut jostain lisäoppia ja lupasi, että verhotangot saa vähentää seuraavasta vuokrasta.  Kyllähän ne kiinteistöön kuuluvat.

Kolmantena asumispäivänä pesuhuonekerroksen lattialle nousi kerros viemäritavaraa.  Ihan sitä itseänsä.  Näin vain valokuvan ja yököttelin jo pelkän kuvan nähdessäni.  Puolitoista vuorokautta piti hajussa odottaa pumppuauton tuloa.  Epäilys ei kohdistunut pumppuautofirman toimintaan vaan siihen, soittiko vuokraisäntä loka-auton heti niin kuin lupasi.

Siinä tilanteessa, että perheessä on kahden ja puolen vuoden ikäinen vilkas piipero ja uusi vauva tulossa lähiviikkoina, jo nämä vastukset tuntuivat kohtuuttomilta.  Mutta kaikkea ei oltu vielä nähty ja lisää oli tulossa.

Ensimmäisen asumiskuukauden aikana saatiin laskea yhden käden sormin ne päivät, jolloin talossa ei käynyt putkimies, sähkömies eikä edes pumppuauto. Tuo pumppuautokin kävi kokonaista kolme kertaa, vaikkei sitä jokaiseen vedennousuun tilattukaan. Yhteen alakerran kumilasta- ja  kloorivesisiivoukseen ehdin minäkin paikalle uuden vauvan tapaamiseen tarkoitetulla  mummoilureissullani.  

Kuukausi riitti. Onni onnettomuudessa oli nuorten asiallisesti maksama kotivakuutus, joka paitsi lupasi korvata alakerran tulvissa menetettyä tavaraa, myös lupasi avustaa muuttokustannuksissa uuden kodin löydyttyä. Onnea olivat myös ihanat pohjoiskarjalaiset ihmiset, jotka avuliaasti jakoivat sosiaalisessa mediassa hätähuutoamme uuden asunnon löytämiseksi ja auttoivat kaikin puolin muutenkin.

Miten kukaan kehtaa tarjota pitkästä matkasta muuttaville vuokralle asuntoa, jonka talotekniikka on kaikin puolin rikki ja epäkunnossa?  Miten kukaan kehtaa vielä väittää, ettei mitään ongelmaa ole, vaikka aivan varmasti tiesi ongelmat? Kuultiinhan taas, että aikamoisen äkkilähdön tekivät ne edellisetkin vuokralaiset. Miten tohtii syytellä vastamuuttaneita asukkaita toistuvista viemäritukoksista vielä kolmannella pumppuautoreissulla?

Missä on se Petkunterän akatemia, joka kouluttaa ketkuja vuokraisäntiä?

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Sisustusjuttu



Luin taas yhden kerran naistenlehden sisustusjuttua ja ärsyynnyin. En ymmärrä, miksi on tärkeätä kertoa, mistä jokin huonekalu taikka esine on hankittu tai kuka sen esineen on suunnitellut. Haluavatko asukkaat brassailla hienoilla esineillään ja kalliilla hankinnoillaan?  Vai sponsoroivatko  huonekalukauppiaat ja design-merkit lehtijuttuja? Kovin harvoin nimittäin kerrotaan, että tämä taikka tuo esine on peräisin sukulaisten pois heittämistä romuista tai koottu omin kätösin kotoa löytyneistä jämätarvikkeista. Tai jos kerrotaan, niin kyseessä on ihan toisentyyppinen lehti ja vaihtoehtoisen elämänmuodon tarina.

Kävin taas kerran miettimään asiaa omalle kohdalleni. Millaisen sisustusjutun toimittaja tekisi Rapakiven torpasta. Hienoille design-tuotteille ja nimekkäille taidemaalareille ei juttua voisi rakentaa. Opaalinvalkoista Aalto-vaasia kummempia design-tuotteita meiltä ei löydy. Meillä ei myöskään ole lähdetty skandinaaviselle kaikenkattavan valkoisen sisustuksen linjalle, vaan kotia on väritetty omaa silmää miellyttävin sävyin. Kivoja kuvia saisi toki zoomaamalla pieniin yksityiskohtiin siellä täällä, mutta kokonaiskuva saattaa vaikuttaa riemunkirjavalta. Näin ainakin tuntui kokevan eräs valkoiseen viehättynyt sukulaisnainen ensivisiitillään.

Toisaalta, tv:n sisustusohjelmista olen kuullut sanan "kerrostuneisuus".  Sillä tarkoitetaan käsittääkseni sitä, että eri aikoina hankitut tavarat luovat kotiin mielenkiintoa. Samalla kauppareissulla huonekaluliikkeestä hankitut tavarat eivät samalla lailla luo kodin tuntua ja tunnelmaa. Joku esine, jolla on oma tarinansa luo särmää ja tekee kodista kotoisan.

Jos olisin tekemässä sisustusjuttua Rapakivestä, nappaisin ensimmäisen kuvan suvun kehdosta, joka on saanut paikan olohuoneestamme. Satoja vuosia vanha puinen kehto, jonka puolipyöreiden jalasten alle on jouduttu muutamaan kertaan laittamaan lisäpuutakin, on oikeasti mielenkiintoinen esine ja ansaitsee paikan olohuoneessa eikä kesäkukkien paikkana.  Seuraavaan kuvaan pääsisivät kauniit Uukuniemellä Niukkalan puutyössä tehdyt mäntyiset huonekalut vuodelta 1985. Vanhan mallin mukaan tehty kaunis astiakaappi, eteisen sivusta levitettävä puusohva ja vauvan hoitopöytä tehtiin mittatilaustyönä ensimmäiseen kotiimme. Niille on sen jälkeen löytynyt paikka jokaisessa kodissamme. Kolmanteen kuvaan pääsisi aivan itseoikeutetusti työpöytäni. Puolisko rakensi sen minulle tähän taloon. Pöydän materiaaleina ovat hirsi ja lasi. Pöytä sopii paikkaansa ja on samaan aikaan tukeva ja ilmava. Mallisuojaahan sille pitäsi hakea, niin innovatiivinen ratkaisu se on.  Vielä kuvaisin jokusen palstahankintani, vaikkapa sen kauniin jo hiukan kulahtaneen pajuarkun, jolla sain somistettua vierashuonetta. Pikkurahan facebook-palstoilta on meille löydetty monta veikeää esinettä.  Kun esine on oikealla paikallaan, ei sen suunnittelija taikka ostopaikka kiinnosta ketään, sanon minä!     

                          



sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Neuloosi



Olen jo nuorella iällä, ja aika lailla huomaamattani, sairastunut krooniseen neuloosiin. Neuloosilla tarkoitetaan intohimoista neulomista.

Muistan toki ensimmäisen isomman neulomiskokemukseni. Siihen maailman aikaan villasukka oli alakoulun neulomistyö ja sehän se varmaan laukaisi tämän elinikäisen neuloosin.  Sukat neulottiin 1970-luvulla jämälangoista.  (Kas kummaa, silloinkin oli koulupuolella taloudellisesti tiukkaa ja määrärahoista säästettin.) Opettaja nimesi minun sukkani punatulkkusukiksi - olihan niissä leveät raidat vihreää, ruskeaa ja punaista. Ensimmäinen sukka olisi sopinut vaikka kipsijalan lämmikkeeksi, se toinen muistutti jo paremmin paljasjalan sukkaa.

Lukiolaisena,1980-luvun alussa, neulominen taisi olla jonkinlaisessa nosteessa.  Muistan nimittäin, että istuimme välitunneilla lukion käytävillä rivissä ja neuloimme. Jokainen neuloi omanlaistaan neuletta. Kuka neuloi kirjoneuleista  villatakkia, kuka poikaystävän kuvioneuleista slipoveria. Tietenkin neulomassa olivat tuohon maailman aikaan  vain tytöt. Muistan, että jotkut ojentelivat käytäville pitkiä sääriään niin, että opettajamme ja luokkatoverimme joutuivat siellä käytävillä luokkiin  suunnistaessaan harppomaan kinttujen ja koipien yli. Minun pätkäsääriäni ei tietenkään kenenkään tarvinnut väistellä.

Yliopisto-opiskelijana 1980-luvun lopulla muistan neuloosin oireilleen pahemmin vain esikoisen odottamisen aikaan. Asuin sinä talvena alivuokralaisasunnossa körttitädin luona. Istuin illat hiljaa huoneessani ja neuloin lila-valkoraitaisen villapuvun (paidan, housut, pipon, sukat ja tumput) sekä kastemekon, jonka laaja pitsineuleinen helmaosa kelpaisi hyvinkin lyhyenpuoleiseksi hunnuksi jollekin tämän ajan  morsiamelle.

Elämän ruuhkavuosissa, 1990-2000 -luvuilla, ei syntynyt sen enempää kuvio- kuin kirjoneuleitakaan. Neuloosi paheni taas siinä kohtaa, kun lapset rupesivat yksi toisensa perästä lähtemään maailmalle. Yhden talven aikana, "tyhjän pesän syndroomaa" sairastaessani, istuin sohvan nurkkaan kuopan ja neuloin ainakin viisitoista sukkaparia joululahjoina jaettavaksi.

Nyt neuloosi on taas aivan uudella "levelillä". Kesän tilaustöiden, toukkapussien ja taskullisten kaulahuivien jälkeen, on tullut uusia tilauksia. "Haluuko mummo neuloa? Piltti tarvii "napaset" ja kaulahuivin." Voi että, miten mielellään mummo jättää senhetkisen bambupuikoilla meneillään olevan revontulilanka-sukan huilille ja siirtyy tekemään tilaustyötä! Jos kerta Piltti tarvii "napaset", niin mummohan tekee. Ihan sama, vaikka ensimmäisistä tuleekin kokoa 6v. Otetaan uusiksi ja saadaan aikaan koko 2,5v.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Sadonkorjuuaikaan



Olen pitänyt tapoinani raportoida syksyllä satokauden tuloksista. Teille molemmille lukijoilleni on jo varmasti käynyt selväksi, että en todellakaan ole mikään viherpeukalo. Keväistä intoa on aina hurjasti enemmän kuin tarvittavaa taitoa ja osaamista.

Viime syksynä tyhjensin kasvihuoneestani kiinteät multalaatikot ja päätin uudistaa hommaa. Tänä kesänä kasvattelinkin sitten kasvihuoneessani tomaatteja trendikkäissä kasvusäkeissä.  Se ei ollut onnistunut kokeilu. Tomaateilla oli aivan liian matalasti multaa eikä säkkiin kasteleminenkaan oikein onnistunut. Matala multapatja olisi tainnut tarvita minua paljon ahkerampaa kastelijaa. Ensi kesänä laitan kasvihuoneeseen varmaan vain pöydän ja tuolin lukupaikaksi ja kasvatan ehkä muutamaa kirsikkatomaattia isoissa syvissä ämpäreissä.

Kasvihuoneen kulmalle laitettu kylpyamme sen sijaan osoittautui mainioksi perunapelloksi. Lämmin uusi multa valurautaisessa kylpyammeessa oli mitä parhain Siiklin kasvualusta. Viidestätoista perunasta tuli monen ruokaveron kesäperunat. Mikä hauskinta, tulin harjoitelleeksi uuden opetussuunnitelman mukaista "ilmiöpohjaista opetusta". Kuskasimmehan Piltin kanssa vappuna multaa ammeeseen, istutimme sinne yhdessä siemenperunat äitienpäivänä ja kiskoimme varsista ruokaperunoita heinäkuussa. Ilmiö, mikä ilmiö! Ruoan tie tuli tuli tutkittua.

Kiinalainen kohopenkkini tuotti runsaasti kesäkurpitsoita. Suuren suuriksihan ne eivät toki ehtineet, niin malttamattomia syöjiä me olemme. Saattoi penkissä tietysti olla jonkinasteinen voimanpuutoskin - mene ja tiedä! Lavankauluslaatikossa on vielä osa porkkanoista nostamatta. Lienenkö ostanut jotain mutanttisiemeniä vai mistä mahtoi johtua se, että tosi monet porkkanoista kasvattivat ylimääräisiä haaroja. Näytti aivan siltä, että porkkanoilla olisi ollut "vartalon" lisäksi kädet ja jalat.

Kukkapuolella meni sentään sikäli hyvin, että sain pidettyä hengissä kaikki hankintani. Aion ottaa talveksi sisälle muutaman pelargonin, maljaköynnöksen ja monta murattia. Vuoden takainen muratti viihtyi viime talven luokassani ja on rehottanut nyt kesän kukkapenkissä. Ei kai siinä auta muu kuin siirtää hänet entistä isompaan ruukkuun ja ottaa taas talveksi koululle.  Muutama tämänkesäinen murattihankinta saa samoin lähteä oppimaan.

torstai 1. syyskuuta 2016

Kulttuurishokki


Sattui niin hassun hauskasti, että meidän perheen molemmat täällä etelässä syntyneet nuoret naiset muuttivat samana elokuun lopun viikonloppuna Itä-Suomeen Pohjois-Karjalaan, isiensä ja äitiensä syntysijoille.  Piltin perheen muutto johtui puhtaasti työperäisistä syistä.  Kauan kaivattua ja hartaasti haettua työtä löytyi vihdoin Kesälahdelta.  Kuopus puolestaan sai opiskelupaikan Itä-Suomen yliopistosta "Joen kaupungista", Joensuusta.  Kuopus joutuu kuitenkin odottelemaan asuntoa vielä pari viikkoa, joten hän majoittuu siirtymävaiheen ajan sisarensa perheessä.  

Pohjois-Karjala ei nuorille naisille ole sentään aivan uppo-outo ja vieras, onhan siellä nyt sentään sukuloitu.  Opiskelukaupungin valinnassa saattoi olla jopa jotain sellaistakin ajatusta, että paikka kiinnosti mukavan murteen vuoksi. Viikon ajan perheemme What's app-ryhmä on kilissyt lystikkäitä viestejä idän suunnalta.  

Muuttomatkalla autossa kuutostiellä pohjoisen suuntaan kuunneltiin kuulemma Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjalaa ja nostatettiin tunnelmaa muuttokuorman tyhjentämistä varten.  

Seuraava viesti kuului sanasta sanaan näin: "Täällon ihanat metsät! Ei kiviä niin kuin etelässä."  Iloitsimme puoliskon kanssa monestakin syystä. Olemme sittenkin tainneet onnistua välittämään jälkikasvullemme metsästä iloitsemisen taidon.  Marjastajia eivät nuoret naiset ainakaan vielä ole, mutta sienihulluus on metsäilyn laji sekin.  Voiko ihmisellä olla syyskesällä suurempaa ilon aihetta kuin se, että kanttarellimetsä alkaa aivan uuden kodin rappusilta?  Tuskin!  Kanttarelleja on Kesälahden  tasaisilla ja helppokulkuisilla kankailla niin paljon, että sieltä luvattiin jo sieniä meillekin. Ja sen täytyy todellakin olla paljon sen!

Entäs ne ihmiset!?  Huomaavat kuulemma kaupassa uudet ihmiset.  Tulevat tarinalle, jututtavat, kyselevät - rupattelevat!  Sellaistakin tavatonta siellä kuulemma tapahtuu, että toivottavat aamulla bussipysäkille tullessaan hyvät huomenet toisille kyydin odottajille. Ja tämä siis jo aamulla ennen seitsemää, jolloin täällä päin oltaisiin vielä aivan "jäässä" ja jähmeinä, nukuksissa.  Kylien kierros bussilla opiskelupaikkakunnalle ei käy pitkästyttäväksi, kun - vastoin kaikkea sitä mihin täällä on totuttu - bussissa istutaan vierekkäin elävän ihmisen eikä oman kassin kanssa.  Sitä paitsi se ihminen haluaa jutella.  Saattaapa aloittaa vaikka niinkin synnyistä syvistä kuin uskonnollisen vakaumuksen kyselystä.  

Hilpeintä oli minusta ehkä sittenkin tämä.  Pohjoiskarjalaisen bussin maksupääte ei tunnistanut Aktia-pankin pankkikorttia.  Ehkä sille oli ohjelmoitu vain Osuuspankin ja Nordean systeemit.  Mutta eipä hätää, ratkaisukeskeinen bussikuski otti opiskelijaneitosen kyytiin ja ajoi lähimmälle "seinälle", josta opiskelija saattoi nostaa käteistä ja maksaa sitten matkansa selvällä eurovaluutalla.

maanantai 8. elokuuta 2016

Partikkelifiltteri





Varmaan ainakin toinen teistä lukijoistani on jo ehtinyt luulla minun lopettaneen kokonaan autoilun, kun en ole aikoihin kirjoittanut autosta enkä autoilusta.  Autoillut toki olen, mutta VW Passat on kuljettanut paikasta toiseen luotettavasti, eikä sanomista – saati kirjoittamista – ole ollut.  Ennen kuin nyt.

Olimme lähdössä Sopotista kotiinpäin, kun auton kojetauluun syttyi ensimmäinen varoitusvalo. Semmoinen keltainen vilkkuva kiemura.  Auto ja ohjekirja puhuvat pelkkää saksaa, joka taas minulla on vähäisen käytön vuoksi päässyt pahasti ruostumaan.  Ohjekirjan tavaaminen kävi hitaasti.  Pikkuisen tarvittiin kysellä käännösapua tekstarilla kotipuolestakin. Pian syttyi seuraava keltainen varoitusvalo ja jo tuli ruudullekin tekstiä; ”Partikkelfilter…”  Kas tuttuja sanoja!  Partikkelin tiedän, sehän on sanaluokka ja filtteri taitaa olla suodatin.  Tilanne oli kuin yhdyssanojen oppitunnilla, jossa kerron oppilaille, että ”yhdyssanassa kahdesta yksinäänkin merkitsevästä sanasta tulee yhteen laitettuna aivan uutta asiaa tarkoittava sana”.  Partikkelifiltteri on varmaan jotain muuta kuin tutut sanan puolikkaat, sillä miksikä taipumattomia partikkelisanoja olisi tarve suodattaa.

Ajoimme lähimmälle rasvanäppihuoltamolle, josta löytyikin sujuvasti englanninkielentaitoinen korjaaja.  Partikkelifiltteri oli hänelle aivan tuttu asia.  Hän selitti sen olevan vähän kuin katalysaattori, joka kerää polttonesteestä partikkeleita.  Ajaa ei saa, jottei moottori vaurioidu.  Osa on kallis ja hommaan menee päivä.  Kannattaisi kuulemma hankkia hotellihuone tältä kylältä, Nowy Dor Gdanskista.  Voivottelimme aikataulukiireitämme.  Ystävällinen korjaamopäällikkö lupasi ottaa automme työn alle samana päivänä, jo parin tunnin päästä.

Odotellessa pinkaisimme läheiselle torille, josta kokemuksemme mukaan tekee hyviä ja edullisia hankintoja.  Niin nytkin.  Vaatteita ja parit kengät saimme hankittua senkin varalta, että reissuun tosiaan tulisi remontin takia lisäpäivä.

Kolme aikaan auto pääsi kiinni tietokoneeseen ja minä tuoreeltaan pakinankirjoitukseen korjaamon aurinkoiselle pihalle.  Onneksi oli kynä ja vihko matkassa!

Illan vilakalla, pari tuntia korjaamon virallisen sulkemisajan jälkeen, korjaajat tulivat kaksissa miehin kertomaan, että yhtä putken pätkää puuttuu ja tosiaan joudumme odottamaan aamuun.