Autoilupäivä

Kaikin päivin ei autoilu ole aivan helppoa ja sujuvaa.  Toisinaan haasteita osuu kohdalle enemmän kuin toivoisi tai jaksaisi.  Sellainen haastepäivä taisi sattua eräälle nuorelle autoilijalle hiihtolomaviikon ylenpalttisen lumisena maanantaina.

Aamulla piti päästä pihasta liikkeelle.  Ensin täytyi koettaa lapioida reitti tielle.  Auton takana oli ylitsepääsemättömän paksu aurausvalli.  Puolen tunnin reippaan lapioinnin jälkeen saattoi jo käydä yrittelemään auton kolosta pois peruuttamista.  Vaan ei, matala auto jäi mahastaan kiinni ja niin piti tilata apuvoimia auton tielle työntämiseen.  Tästä aiheutui ketjureaktio.  Apumies puolestaan joutui tilaamaan apua kotiinsa, ettei pienen lapsen tarvinnut jäädä yksin odottamaan.  Auto saatiin liikkeelle.  Kilometrin matka menikin ihan hyvin, kunnes piti kääntyä pihaan.  Ja voi ei, auto jäi taas pohjasta kiinni.  Pihateitä ei oltu vielä ehditty aurata, eikä kokemusta talviautoilusta ollut niin paljoa, että olisi ollut uskallusta ottaa vauhtia ja koettaa ajaa vauhdin turvin lumiselle pihalle.  Seuraava apumies sai ajaa auton pihalle.

Illalla työpäivän jälkeen piti tietysti seikkailla takaisin.  Tiet olivat auramiesten nopean auraamisen jäljiltä kesäistä kapeammat ja vallit estivät näkyvyyttä.  Pihaan tulemista helpottaakseen autoilija päätti käydä kääntämässä auton tien päässä olevalla kääntöpaikalla.  Näin pihaan kääntymiseen olisi enemmän tilaa.  Kääntöpaikka on monesti myös lasten leikkipaikka.  Autoilija teki oikean valinnan ja väisti lapsia.  Sillonpa ei talvikelissä ollutkaan enää tilaa auton kääntämiseen peruuttamatta.  Ja voih!  Auton etupuskuri osui naapurin postilaatikkoon pudottaen sen telineestään.  Laatikko jäi ehjäksi ja teline pystyyn, joten kovin hassusti ei sittenkään käynyt, vaikka autoilijan ylpeys sai kolauksen. Viesti naapuriin ja akkuporakäteen ja tämä harmi tuli korjattua.

Vielä oli jäljellä auton taivuttelu sille varattuun kapeaan koloon aidan ja roskamökin väliin.  Siihen samalle paikalle, josta se aamulla oli saatu vaivoin peruutettua pois.  Hankaluutta ja haastetta parkkeeramiseen lisäämässä oli sekin, että takana on tilaa vain tien leveyden verran ennen naapurin portinpylvästä ja postilaatikkoriviä.  Jonkin aikaa meni yritellessä.  Eteen ja taakse sai ottaa muutamankin kerran, ennen kuin auto suostui paikalleen asettumaan.  Roskamökki sai takapuskurista pikkutällin alakulmaan ja nököttää nyt alistuneen näköisenä odottamassa kesää ja korjausta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.  Ihmisille ei käynyt mitään.  Tapauksen opetus oli se, että talviajoa kannattaa hieman harjoitella ennen sitä ihan pahinta mahdollista keliä. 

Kaapo

Toisinaan odotukset ovat pitkiä, joskus vähän lyhempiä.  Joulun alla saimme tietää, että kuopuksen perheeseen "on tulossa pieniä", niin kuin kotipuolessa Pohjois-Karjalassa oli tapana sanoa.  Adoptoitavaa vauvaa oli käyty tapaamassa ja tämä oli luvassa tulla uuteen kotiinsa tammikuun lopulla, kunhan kaikki olisi kunnossa.  Vastaanottavassa kodissa tehtiin monenmoisia hankintoja.  Varattiin leikkipuuhaa ja varusteita, ruokaakin.  Kodissa jouduttiin luonnollisesti tekemään tilaa tulokkaalle ja järjestelemään paikkoja uusiksi.

Tammikuun lopulla adoptio sitten toteutui.  Pieni pääsi uuteen kotiinsa totuttelemaan uusiin ympyröihinsä.  Adoptiovanhemmat saivat kaikkien vanhempien tapaan tuntumaa levottomista öistä, ruokailun haasteista ja siisteyskasvatuksen opettelusta.

Muutaman päivän kotoilun jälkeen kutsuttiin jo isovanhempia nimiäisiin.  Nimestä tuntui vielä nimen antamisen päivänä olevan pientä epävarmuutta.  Taon ja Kaapon välillä arvuuteltiin vielä hetkeä ennen nimenantoa.  Molempien mummojen myötävaikutuksella päädyttiin lopulta Kaapoon.

Viikon päästä oli jo tunnistettu uusia tarpeita.  Hurautimme taas Keravalle.  Menimme tällä kertaa pakettiautolla, jotta parvekkeen muutostöihin tarvittavat tarvikkeet saatiin vietyä mukana.  Sillä välin, kun ukki ja nuori adoptioisä rakensivat viidennen kerroksen parveketta turvallisemmaksi, teimme me adoptioäidin kanssa lähikirpputoreilla hankintoja pienelle.

Muutaman viikon rauhallisen kotiolon jälkeen Kaapo tuli käymään mummolassa.  Kaapolla riitti ihmettelijöitä.  Piltti oli aivan ihastunut "Paapoon".  Leevi-kissakin tutusteli uuteen tulokkaaseen tarkkaan ja huolella.  Leevi ei ollut aivan varauksettoman ihastunut uuteen lajitoveriin, vaan koki pikkukaverin tulleen hänen reviirilleen.  Kostoksi Leevi pisteli Kaaponkin eväät.  Kaapo arasteli Piltin suurta innostusta ja piiloutui vierashuoneen sängyn alle. Seuraavana päivänä Kaapo jo rohkaistui pöllyttämään mummon kukkia melkoisella antaumuksella.

Muistan Piltin ensimmäisistä vierailuista mummolassa sen, että jännää oli ja jännittäminen oli aika väsyttävää.  Tunnistan Kaapon ensivierailussa jotain samaa.

Ilmakuva

Hitsi, minulta oli päässyt jo unohtumaan se pyhä päätökseni, että ulko-ovi pidetään lukossa, jottei meille voi noin vain kävellä sisälle.

Taas olin sairaana kotosalla yöpuvussa.  Oli perjantai-ilta ja kello oli hieman yli seitsemän.  Ovikello kilahti ja saman tien tultiin sisään. Hiipottelin villasukillani aulan ja eteisen läpi tuulikaapin suuntaan.  Säikähdin mustan mapin kanssa tuulikaapissa seisovaa naista jonkin verran.  Hän vaikutti mustine mappeineen ja röyhkeine sisääntuloineen lähestulkoon haastemieheltä.  Niin kai ne nekin liikkuvat - hämärissä ja ihmisten varmimmin kotona ollessa.

Vaan tämän naisen mustasta mapista avautui tabletti ja tabletilta ilmakuva Rapakiven torpasta.  Kuva oli otettu viime kesänä. Piha-aita oli jo valmis ja punainen aurinkotuolini odotteli näköjään sinäkin päivänä istujaa.  Piha oli sotkuinen, kuten aina.  Autoja nelisen kappaletta ripoteltuna sinne tänne.  Esikoisen auto vauhdikkaasti vinossa verstaan edustalla, pari volkkaria autoalueella ja yksi Saabin romu tontin reunalla.  

Esittelijä teki työtään ja piti mainospuhettaan.  "Katsos, tuolla takapihalla on tuommoinen kiva.  Keinukohan se on? En ole milloinkaan nähnyt samanlaista."  Miten olisikaan, kun se on meidän uniikki keinumme.  Esittelijä oli tunnistavinaan pihaltamme leikkimökin.  Kerroin hänelle sen olevan puuliiteri.  

Ilmoitin, etten aio lunastaa kuvaa, koska haluaisin mieluummin sellaisen kuvan, jossa näkyvät pelkät rakennukset eikä esimerkiksi autoja.  Monet kuulemma haluavat autot kuvaan, koska sitten voi myöhemmin katsella, että tuommoinen auto meillä silloin oli. Hah, meillä autot ovat työrakkineita, ei niitä ole tarvetta kaiholla muistella. Kun esittelijä ymmärsi, etten autojen takia tosiaankaan aio kuvaa ostaa, hän lupasi, että autot voidaan poistaa.  "Tämähän on digi.  Kyllä ne saadaan pois."  Niinpä, tiedän toki sen.  Osaisin itsekin, vaikka alkeellista Paint-ohjelmaa käyttäen,  poistaa aitatarvikkeet verstaan seinustalta ja kopioida tilalle harmaita lautoja seinän yläosasta.  Samoin osaisin poistaa punaisen aurinkotuolini, lapsenlapsen köysiratakeinun ja pihapolkupyörän.  

Jäin miettimään koko ilmakuvan mielekkyyttä.  Entiset maalaistalojen pihapiireistä otetut ilmakuvat kuvasivat varmasti todellista tilannetta.  Ne olivat tuvan tai olohuoneen seinällä oikeasti komea muisto tilan tilanteesta jonain tiettynä kesänä.  Muistan itsekin niitä lapsena ja nuorena sukulaistaloissa ihastelleeni.  Keltaisia rintamamiestaloja, joita ympäröivät punaiset piharakennukset; navetat, aitat ja pihasaunat.  Kaikkia yhdistävänä tekijänä vihreät tai mustat huopakatot.  Tänä päivänä kuvasta voisi rakentaa mielensä mukaan mitä vain.  Voisi poistella  häiritseviä tekijöitä ja kuvaa rumentavia seikkoja.  Samoin voisi lisäillä niitä asioita, joita pihallensa haluaisi.  Meillä on haaveiltu etupihan kiveyksestä.  Mitäpä, jos laitettaisiin se jo valmiiksi kuvaan?  Takapihalla on vielä paljon tyhjää tilaa.  Lisättäisiinkö sinne suihkulähde ja pergola?  Kopiodaan ja liitetään vielä pari kalliimpaa autoa siististi ja suoraan asentoon talon etupuolelle.  2010-luvun ilmakuva ei välttämättä ole totta!

Jonain päivänä siistin pihan kuntoon ja ajan autot pois pihalta.  Silloin lähetän ilmaan Tieteen Kuvalehdestä tilaajalahjana saadun helikopterin pikkukameran kanssa ja nappaan mieleiseni ilmakuvan Rapakivestä.