Mummo

Muistan - ja tekin molemmat lukijani varmaan muistatte - omasta lapsuudesta mummon, joka etsi otsallaan nököttäviä silmälaseja.  Silloin lapsen vinkkelistä katsoen se oli jotain aivan uskomattoman huvittavaa.  Siinähän nuo ovat aivan näkösällä, miten sellainen voi keneltäkään hukkua!? Entäs se, kun mummo luetteli perheen kolmen sukupolven naisia ennen kuin osui minun nimeeni...?  

Nythän tuossa ei ole mitään huvittavaa.  Ihan hyvin voi olla päässä yhtä aikaa monta asiaa meneillään ja toki silloin voi sattua sekaannuksia.  Nykyään puhutaan multitaskaamisesta, kun tehdään monta asiaa yhtä aikaa.  Eiköhän kaikki johdukin vain multitaskaamisesta.  Mummothan taitavat olla suorastaan multitaskaamisen mestareita!

Minäkin mummoilen eli multitaskaan aivan tavan takaa.  Unohdan kotiin vuoroon päiväkirjan, kännykän tai tabletin.  Hätähän ei ole tämän näköinen, jos unohdus osuu sellaiselle päivälle jolloin ollaan esikoisen kanssa samalla työmaalla ja vieläpä niin, että esikoinen on tulossa työmaalle minun jälkeeni.  Valitettavasti joka päivä ei ole tarjolla tuota jälkeentoimituspalvelua.  Välistä pyörin ja etsin työtablettia, jonka olen juuri laskenut kädestäni.  Ihan samaan tapaan kuin aikoinaan mummo etsi niitä luusankaisia laseja otsaltaan.

Olen huomannut, että jopa vain alkavat sekoittua asiat. Huomaan kertovani jotain juttua toista kertaa kuopukselle luullen kertoneeni sen edellisellä kertaa keskimmäiselle.  Kevyesti sääliviä silmäyksiä vaihtavat tyttäret pääni yli keskenään. "Mummo!" taitavat heidän silmänsä viestittää.

Syksyllä hukkasin polttoainefirman luottokortin.  Pengoin lompakkoni useaan kertaan.  Kovistelin puoliskoa.  Mietin tietenkin, että jospa hukkaaja olisikin ollut sijastani puolisko.  Ei löytynyt korttia hänen takaansa, ei autosta eikä lompakosta.  Sitä paitsi puolisko muisti kyllä ihan selkeästi sen, kuinka hän oli viimeksi korttia lainattuaan palauttanut sen minulle.  Eihän siinä muu auttanut kuin kuolettaa kortti, ettei vain joku perheen ulkopuolinen tankkaile tietämättäni keltaisella kortillani.  Kuoletin kortin aamulla ja minulle luvattiin tilata uusi kortti, jonka tulemiseen menisi parisen viikkoa.  Iltapäivällä kortti oli putkahtanut lompakkooni.  Keltainen etupuoli katseli korttitaskussa taustaa kohti, joten enpähän monesta tarkistuksesta huolimatta ollut korttia lompsassa nähnyt.  "Mikä mummo!" ajattelin jo itsekin.

Tämänpäiväinen ylitti sentään kaikki edelliset mummoilut, vaikka toki edelleen koetankin tarjoilla selitykseksi trendikästä multitaskausta.  Hoksasin anoneeni itselleni päivän sijasta kokonaisen kuukauden palkatonta virkavapaata.  Miten lienenkin työmaalla välitunnilla tietokonesysteemillä virkavapaata anoessani onnistunut pyöräyttelemään päivämäärät niin hassusti!? Yhden päivän vapaata anoessa systeemiin kirjataan vapaan alku- ja loppupäiväksi sama päivämäärä.  Kuinka ollakaan, olin  anonut loman alkavaksi 24.3. ja päättyväksi 23.4.  Jos kiepsauttaisi päivämäärät niin, että lopetuspäivä olisi aiempi kuin aloittamisen päivä, kone kyllä huomaisi ja huomauttaisi, mutta tämä sille  sopi.  

"Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin" - sanotaan. Ikä ja mummous on tuonut sellaista hyvää, ettei hermostuminen enää käy yhtä nopsaan kuin nuorempana.  Aivan luottavaisin mielin lähettelin esimiehelle "maydayn" ja kyselin, kuinka korjaaminen tapahtuu.  Parin tunnin päästä virhe jo oli korjattu ja multitaskaava mummo taas pelastettu.

Y-sukupolvi

Viime viikolla kohistiin uutisissa siitä, miten Y-sukupolveksi nimetty väki, 1980-95 syntyneet nuoret aikuiset, ovat jäämässä pienemmille ansioille kuin vanhempansa. Nuoret aikuiset eivät olekaan työllistyneet samaan tapaan kuin aiemmat sukupolvet. Hyvät hankkeet eivät ole enää nuorten aikuisten tavoitettavissa. Tutkimusten mukaan 30 vuotta sitten nuoret aikuiset tienasivat jopa 20% enemmän kuin keskivertotulon.  Nykyään nuoret aikuiset jäävät jopa 30% alle keskiarvoansioiden.  Ilmiö on kansainvälinen ja sitä päivitellään niin Amerikoissa kuin Euroopassa.

Uutinen kolahti ja jäin sitä tykönäni pohtimaan.  Omat lapsenihan ovat syntyneet juuri tuolla aikavälillä.  Tai no, nuorimmaisen syntymävuosi on 1996.  Tokko vuoden marginaali turvaa hänen ansiokehityksensä? Se jää nähtäväksi.  Samaan ikäluokkaan osuvat molemmat bonuspoikammekin.  Näin ollen olen seuraillut viiden nuoren työelämään pyristelyä.

Kansainvälinen ilmiö on meilläkin kovin tuttu.  Ammattikorkeakoulututkinto ei työllistänyt esikoista.  Toinen tutkinto työllistää.  Kolme nuoristamme on hankkinut ammattikoulututkinnon, mutta yksikään heistä ei ole työllistynyt koulutusalalleen. Kahdella on sentään töitä.  Ymmärrämme, että siitä pitää olla tosi iloinen ja otettu.  Kolmas hakee aktiivisesti töitä kuukaudesta toiseen.  Toiveikkaankuuloisetkaan  haastattelut eivät toistaiseksi ole tuottaneet tulosta.  Nuorimmainen tsemppaa opiskelupaikan eteen.  Sekään ei näille tämän ajan nuorille ole itsestäänselvyys.

Toista se tosiaan oli kolmekymmentä vuotta sitten.  Eikä toden totta kannusta ketään, jos kertoo, miten hyvin moni asia sentään silloin oli. Lukion käyminen lähes tulkoon takasi tuolloin jatko-opiskelupaikan saamisen.  Minulle ja varmaan monelle muullekin kävi niin, että opiskelun jälkeen töihin kutsuttiin ihan hakematta.  Minulle soitteli naapurikunnan koulutoimensihteeri, joka kysyi milloin valmistun, "että osataan panna paikka sopivasti hakuun".  Siitä alkoi työura.  Ihan sillä alalla, jolle olin opiskeluni opiskellut.  Sitten, kun halusin vaihtaa paikkakuntaa, minulla oli yhden yönseudun ajan kokonaista neljä työpaikkaa.  Se ensimmäinen ja alkuperäinen itäsuomalaisessa kunnassa, josta olin virkavapaalla ja tekemässä töitä naapurikunnan yläkoulussa.  Näiden kahden lisäksi olin tullut valituksi molempiin paikkoihin, joihin hain Etelä-Suomeen halutessani.  Aamun tullen aloin soitella ja ilmoitella, mihin aion ja mihin taas en.

Jos meillä osattaisiin koulutettaa tulevaisuuden ammatteihin ja töihin jo tänään, luulisi töitä ja hyviä ansioita riittävän nykyisillekin nuorille aikuisille. Luulen, että vikaa on koulutusjärjestelmässä ja meillä koulutetaan menneen maailman työtehtäviin.  Suunnaton suurlama haittaa tietysti myös ja työtä on aiempaa vähemmän jaettavaksi.  Todella ankeaa on se, että meille on muodostunut kokonainen sukupolvi, joka työskentelee kympin tuntipalkalla.