Kevätvillitys

Talven aikana viime kesän kasvihuoneharmit ja muut kukkahuolet ovat ehtineet unohtua.  Kevät ja pihakaupan värikkäät siemenpussit sekä toiveikkaat taimet ovat tulleet ja virittäneet uuteen kasvun kesään.

Pääsiäisen Puolan reissulla hamstrasin siemenpusseja reippaasti yli oman oman tarpeen.  Matkaan tarttui myös yksi vadelmapensaan taimi  sekä viisi erilaista ruusun tainta.  Ensimmäisen taimimultasäkkinikin ostin ja pienen säkillisen 100-prosenttista puolalaisen hevosen hevonkakkaa.

Nyt on keittiön ikkunalla varsinainen taimikasvattamo.  Kylvin pussillinen samettiruusun siemeniä turveruukkuihin.  Laitoin mielestäni 5-7 siementä kuhunkin ruukkuun.  Nyt minusta näyttää siltä, että jokaisessa ruukussa on 9-11 tainta.  Innostuin kokeilemaan lobelian kotikasvatusta, kun näin kaupassa pikkuisen lobelia-setin, jossa tuli kaikki tarvittava multaa ja minikokoista kasvihuonetta myöten. Lobelian siemenet olivat mikroskooppisen pieniä tai ainakin mummolaseilla kovin hankalasti nähtäviä.  Ilmeisesti jokunen siemen osui kuitenkin ruukkuunkin, sillä pientä viherrystä on nähtävissä. Puolan siemenpusseissa oli sammalleimun näköinen kukansiemenpussi.  Niitä kasvattelen kahdeksassa ruukussa. Onpa tulossa jopa pari mansikka-amppelia siemenistä alkaen.  Kovin tosin ovat pienellä taimella vielä.

Ruokailuhuone on tänä keväänä nimetty viherhuoneeksi.  Silloin pääsiäisenä pääsi reissussa aivan unohtumaan se sivuseikka, että meillä Suomessa oli vielä yli kymmenen senttiä lunta.  Intouduin ostamaan ne ruusun taimet.  Ihan pakkohan niitä oli ostaa, kun hintaa taimella oli vajaat puolitoista euroa.  Kuljetimme taimet kotiin pakattuna lämpimästi puoliskon ylimääräisen fleecetakin sisälle.  Kotona ymmärsin, että tainten pieni multapaakku ei millään sisällä elinvoimaa kaukana tulevaisuudessa häämöttävään istutusaikaan saakka. Istutin siis taimet suuriin ruukkuihin ja järjestelin valoon ruokailuhuoneen ikkunoiden edustalle.

Pelargonioiden ja ruukkuruusujen talvettaminen ei onnistunut kovin häävisti.  Vain kaksi viime kesän pelargonia kurottelee ikkunalla lehtiään kohti aurinkoa.  Ruusut näyttivät ensin virkoavan hyvin, mutta viime viikolla uudet hennonvihreät lehdet nuupahtivat yks kaks.  Taisi tulla flunssa tai joku kevätmasennus.

Olen kiertänyt pihalla katselemassa viime syksyn istutuksiani.  Villiviineissä ei ole vielä minkäänlaista elon merkkiä.  Varmuudeksi ystäväni tarkisti omien villiviiniensä tilan, eikä kuulemma ollut vielä silmun silmua sielläkään.  En siis ihan vielä kisko syksyllä istuttamiani taimia ylös vaan odottelen tuota tuonnemmas.  Jasmiinipensaassa on silmuja, joten odottelen toiveikkaana tuoksuvia kukintojakin.  

Tänään asensin kasvihuoneen kulmalla könöttävää valurautaista kylpyammetta hiukan parempaan asentoon.  Kylpyammeesta on tulossa perunamaa suunnilleen kahdentoista siemenperunan kasvattamiseksi.  Samalla katsastin "kiinalaisen kohopenkkini" tilannetta.  Olin aika huvittunut, kun luin uusinta Kotivinkkiä, jossa opastettiin perustamaan kiinalainen kohopenkki kesäkurpitsoille.  Ymmärsin, että minulla sellainen on ollut jo viisi vuotta, vaikken ole tiennyt nimittää sitä noin hienolla nimellä.   

Armollinen ja johdatus

Otsikon sanat kuulostavat omiinkin korviini kovin yleviltä ja kirkollisilta. Tarkoitus ei ole kirjoittaa saarnaa eikä edes päivänavaustekstiä, mutta jotenkin nuo sanat ovat pulpahdelleet viime aikoina alitajunnastani.

Jokainen naistenlehti on jo vuosia toitottanut, että itselleen pitää osata olla armollinen. Ymmärrän armollisuuden asian niin, että tässä varoitellaan kilteistä tytöistä aikuisiksi kasvaneita naisia siitä, etteivät vaadi itseltään aivan liikoja.  Meillä Suomessa kun naisen pitää pärjätä niin monella elämänalalla, yhtä lailla työssä kuin kodin hengettärenä.  Sosiaalisia suhteita sukulaisiin ja ystäviin pitäisi myös muistaa hoitaa, vaikka aika ei enää tahtoisi riittää.  Paineita voi ottaa niin monesta.

Huomaan oppineeni armollisuutta itseäni kohtaan ainakin parilla alueella.  Ennen siivosin tunnollisesti joka armas viikonloppu.  Vähintään joka toinen viikonloppu vein matot ulos ja pöllytin oikein kunnolla vuodevaatteita myöten.  Nyt huomaan, että harva se viikonloppu vain imuroin ja pesen wc:t - ja luotan, että se riittää. Toinen itseen kohdistuvan armollisuuden alalaji on lenkkeilystä laistaminen.  Syksyllinen sairastuminen teki lenkkeilyyn pakkotaukoa.  Lenkkeilyn uudelleen käynnistäminen on ollut ylivoimaista. Itselleni armollisena en soimaa siitä itseäni, vaan totean muiden aktiviteettien (lue: rompsunluvun) täyttäneen vapautuneen ajan.

Suoranaista johdatusta tunsin saaneeni kokea eräässä menneen viikon tapahtumassa.  Olimme puhuneet yhden ystävän kanssa tammikuussa Kaakon teattereiden yhteisesitteen tullessa meitä kiinnostavista näytelmistä.  Ystävääni kiinnosti Kotkan teatterin Ylpeys ja ennakkoluulo.  Surullisten tapahtumien vuoksi, lippuja ei oltu saatu varattua.  Keskiviikkona iltapäivällä toinen ystäväni laittoi minulle tekstarin ja tarjosi kahta ilmaislippua juuri tuohon esitykseen, jos vain saisin itselleni teatterinkatselukaverin.  Väitän, että jos nyt ei nanosekunneissa, niin sekunneissa kuitenkin muistin tammikuisen keskustelumme ystävän kanssa.  Saman tien lähetin varovaisen tiedustelun, voisiko teatteriretki olla sopivaa virkistystä arkeen.  Oli se!  Itse en olisi mitenkään osannut keksaista tälläista virkistystä ystävälleni, mutta kun se ajatus noin minulle tarjolle tuotiin, oli siihen helppo tarttua. Ei kai tällaista tapahdu sattumalta.  Kyllä se on luettava ihmeeksi tai johdatukseksi.

Huomaan maalanneeni itseni nurkkaan.  Tämä juttu ei taivu enää millään pakinan sävyiseksi.  Olkoon, tunnustan, että Riinalla on herkempi ja vakavampikin puoli.