Pensionaatti

Vanhastaan ovat opettajattaret tainneet pitää kesäpuuhanaan pensionaattia eli täysihoitolaa.   Opettajattaret mainitaan pensionaatin ylläpitäjänä ainakin Vasikkasaaren ja Suursaaren pensionaattien historiasta kertovissa teksteissä.  Lienee siis aivan paikallaan, että opettajan koulutyön kesäkeskeytykseen oikeutettu opettajatäti vielä nykyäänkin pitää jonkinmoista täysihoitolaa taikka majataloa.

Arvasittekin jo varmaan, että Rapakiven kesäajan täysihoitolasta on puhe.

Talvisaikaan meitä Rapakiven vakioasukkaita huhuilee ja haahuilee tässä aika isossa talossa vain kolme ihmishenkeä ja yksi punertava kissa.  Kesäversio vuosimallia 2016 tuntuu olevan viisi ihmistä ja kaksi kissaa - punertavan lisäksi myös harmaaraitainen.  Jotakuinkin samaan malliin on väkimäärä vaihdellut kesän ja talven välillä jo monen vuoden ajan. Kesämajoittujat ovat vuosien saatossa vaihdelleet, joskin muutama Rapakiven pensionaattia vakiopaikkanaan pitäväkin toki on.  Harvoin ovat kaikki täysihoitolaiset olleet omia, vaan omat ovat tuoneet tullessaan kavereitakin.  Joinakin kesinä eläinkanta on täydentynyt koiralla, tänä kesänä tosiaan toisella kissalla.

Näin pensionaatin ylläpitäjän näkökulmasta hommassa on muutama haastekohta.  A. Talvisesta omasta rauhasta luopuminen on ajoittain tuskallista.  Se ikioma sohvannurkka ei aina olekaan vapaana rompsunlukijan röhnöttämistä varten.  Sohvankäyttöoikeus - luonnollisesti - kuuluu myös pensionaatin asiakkaille.  B. Villa Rapakiven toiminnalliset kulut kaksinkertaistuvat kesäaikana.  Vettä, vessapaperia ja kananjalkoja kuluu kaikkea tuplaten. Ymmärrettävää tämäkin tietysti - kun asukasmäärä kasvaa, kasvavat kulutuksetkin.  C. Tämän päivän pensionaattiasiakkaat eivät kykene noudattamaan ruoka-aikaa.  Entisaikaan pensionaattiasiakkaat ovat dokumenttien mukaan kokoontuneet emännän kattamaan ruokapöytään nauttimaan yhteisistä aterioista. Tämän päivän täysihoitolaiset käyvät töissä, kuka milläkin aikataululla.  Pensionaattiemäntä ei saa selkoa, milloin nostaisi kuuman kattilan pöytään ja tarjoilisi viihtyisän yhteisen aterian.  Nonstop-tarjoilua taas ei kesähelteellä jaksaisi ylläpitää.  Uuni kuumentaa koko talon ja hiki saa pensionaatinpitäjän verenpaineen nousemaan.

Pensionaattitoiminnassa on toki omat hyvätkin puolensa.  Emme käytä maksuna rahaa - emme kyllä kybervaluutta bitcoiniakaan.  Olemme siirtyneet ajassa taaksepäin ja suoritamme korvauksia vaihdantatalouden lakien mukaan, palveluina.  Eräs kesäasukas maksaa täysihoitoaan vastaamalla kesätalouden pyykkihuollosta.  Rahanarvoista palvelua ilman muuta sekin!  Kesäkissan ansioksi ja olonsa oikeutukseksi on varmaan luettava se, että Rapakivessä saatiin tänä vuonna matot pestyä jo ennen juhannusta.  Kolli mokoma ei näet perustanut hiekkalaatikkoon laitetuista puupelleteistä ja lirautteli kesäkotinsa nukkamatoille.  Tuskinpa olisi pensionaatissa muuten tullut tartuttua painepesuriin vielä kesäkuussa - joten kiitokset Kaapolle kannustuksesta!

Neljä pääkaupunkia illassa

"Kolme kohdetta kerralla, kaikki on Saimaan rannalla..." Vanha mainosviisu alkoi soida päässäni sinä maanantai-iltana, jolloin tein vähän tavallista jännemmän reissun. "Neljä pääkaupunkia illassa, kaikki ei Itämeren rannalla..." muotoilin mielessäni sanoitusta uusiksi.

Ikinä ei talvi-Riina olisi lähtenyt yksin moiseen reissuun.  Tuntuihan monivaiheiseen matkantekoon sisältyvän paljon potentiaalisia riskitekijöitä. Talvi-Riina olisi nähnyt epävarmuustekijät suurina riskeinä sille, ettei reissusta ehdi takaisin seuraavaksi työpäiväksi. Kesä-Riina ei moisia murehdi, vaan ajattelee, että lomalaisellahan on aikaa ja haitanneeko tuo, jos jotain vaikka sattuukin.  Siispä kesä-Riina lähti iloisin mielin pääkaupunkien kierrokselle.

Loviisasta startatessa ensimmäinen pääkaupunki on luontevasti Helsinki.  Varmistin ensimmäisen etapin onnistumisen ottamalla itselleni kyytimiehen Länsisatamaan.  Ajoissa ehdin laivarantaan ja laivalla aika kului rattoisasti, kun cafeteria-pöytään vastapäätä minua istahti puhelias ja paljon matkustellut täti.  Meillähän riitti juttua koko kahden ja puolen tunnin matkan ajaksi. Aurinkoinen Tallinna tuli vastaan ihan nopsasti.

Tallinnan satamassa minua vastassa oli seuraava luottomies.  Hän poimi minut rannasta ja kuljetti Tallinnan "lennujaamille" eli lentokentälle.  Hän varmisti, että sain käteeni boarding passin ja lähdin vetämään laukkuani oikean lähtöportin suuntaan.

Hyvä, ettei reissuni tyssännyt jo Tallinnaan ja lähtöportille 3, kun uppouduin rompsuuni niin, etten huomannut penkkien ympäriltäni tyhjentyneen.  Onneksi valpas lentokenttävirkailija tuli kysymään, olenko matkalla Arlandaan. Lentokone olisi kuulemma lähes valmis. Ehdin vielä kenttäbussiin ja matkalle Tukholmaan.

Tukholmassa käynnistä ei jäänyt todisteeksi muuta kuin lentokenttämyymälästä napattu kuva ruotsalaisesta kansallispuvusta ja taalainmaan hevosesta. Matka kolmannesta pääkaupungista jatkui kännykän pikaisen lataamisen jälkeen kohti Varsovaa.

Eipä haitannut, vaikken ollut ehtinyt enkä raaskinut ostaa Tukholman kentällä 150kruunun hintaista sämpylää.  Puolan lentoyhtiön, LOTin, koneessa sämpylä teen kera maksoi yhteensä vain 4,20€. Tuntumaa puolaiseen hinnoitteluun saatiin siis heti.

Vaikka kelloa reissun aikana siirrettiin parikin kertaa, oli lopputulos se, että matkaan kului vain 7h40min. Startti Helsingistä oli klo 13.30 ja lento Varsovaan laskeutui klo 21.10. Vastassa Varsovan kentällä oli via Balticaa autolla matkannut puolisko, joka oli lähtenyt reissuun lähes 1 1/2 vrk aikaisemmin.  Miljoonakaupungin lentokentällä toinen toisemme löytäminen oli meistä ihan kelpo suoritus.

Kesä-Riina reissasi kommelluksitta.

Turjotusviikot

Olen tainnut joskus aiemminkin kertoa turjotusviikoista, mutta kerronpa taas.  Luulen, että jos nyt ei nimitys, niin asia itsessään, on tuttu monelle muullekin.

Turjotusviikot tarkoittavat minun kielessäni koulujen kesäkeskeytyksen ensimmäisiä viikkoja.  Aikaa, jolloin ei jaksaisi olla ollenkaan sosiaalinen.  Koulutyö on tunnetusti varsin sosiaalista puuhaa.  Ainakin paljon sosiaalisempaa kuin tehdastyö tai vaikkapa tietokoneen kanssa työn tekeminen.  Sosiaalisia suhteita on koulutyössä moneen suuntaan; oppilaisiin, työkavereihin ja vanhempiin nyt ainakin. Sosiaaliset suhteet väsyttävät.  Loman alkaessa sosiaalisuus on käytetty aika lailla loppuun ja tekee mieli vain turjottaa itsekseen ja omine ajatuksineen.

Olen huomaamattani rakentanut työn ja loman väliin, näille turjotusviikoille, varsinaisen siirtymäriitin, jonka kautta siirryn lomaan.  Tuo siirtymäriitti antaa oikeutuksen turjotuksen tarpeelleni.  Saan olla yksin ja epäsosiaalinen. Olen niin kiireinen ja kiinni hommassani, etten ehdi tapaamaan ketään, saati kahvittelemaan seurallisesti.  

Teen perinteisesti kesäloman ensimmäisillä viikoilla talven polttopuut halkomakonetta apuna käyttäen.  Tarvitsen hommaan avuksi vain moottorisahan käyttäjän niin, että joku pätkii minulle pidemmät pöllit pölkyiksi.  Pölkyt saan klapikoneellani halkaistua niin pieniksi että ne sopivat hyvin takkaan.  Tämä homma on jokavuotinen tärkeä ja toimiva siirtymäriittini.  Pää tyhjenee kouluasioista.  Kesäinen tuuli huuhtoo raikkaassa  ulkoilmassa pääni korvasta korvaan.  Keho saa terveellistä rasitusta.  Saanhan bodata isompien pölkkyjen kanssa oikein kunnolla.  Illalla ei ole nukahtamisvaikeuksia, kun keho on väsyksissä ruumiillisesta työstä.  Ja mikä ihan kaikkein parasta; saan nähdä työni jäljen, kun pinot liiterissä kasvavat päivä päivältä ja pian on koko turvekattoinen rakoliiteri täynnä kuivuvaa polttopuuta.

Tänä vuonna pilkoin puita kokonaista viisi päivää.  En nyt aivan aamusta iltaan, mutta monen tunnin rupeamia kumminkin.  Sää suosi työskentelyäni.  Ei ollut liian kuuma ja tuuli karkotti itikat kimpustani.

Siirtymäriitti teki tehtävänsä.  Nyt on turjotettu tarpeeksi.  Olen siirtynyt lomaoloon.

Oppia ikä kaikki

Sain tehdä keskimmäisen ja Piltin kanssa kesäisen retken Itä-Suomeen ylioppilasjuhliin.  Etukäteen jännitin hiukan, kuinka mahtaa Piltti jaksaa istua samana päivänä reilun 300 kilometrin matkan sinne ja takaisin.  Muistissa olivat vielä ajat, kun omat lapset olivat osapuilleen Piltin ikäisiä, eikä mikään Rölli-kasetti tai Fröbelin Palikoiden cd riittänyt viihdykkeeksi saati rusinat matkaherkuksi.  Vaan sain oppia, että kahteenkymmeneen vuoteen on tapahtunut huimaa kehitystä matkaviihdykkeissä.  Keskimmäinen oli perehdyttänyt Pilttiä You Tuben kautta maalaiskylässä todennäköisesti nähtäviin lehmiin.  Perehdyttämistä jatkettiin vielä matkalla katsomalla tablettitietokoneelta lehmä- ja possuvideoita.  Tablettikone mahdollisti myös mummon viihdytysvuorolla erilaisia aktiviteetteja.  Pelasimme muistipeliä, ilmapallojen puhkomispeliä ja katselimme pikkukakkosen eläinklippejä.  

Perillä Piltti näki lehmät aivan läheltä.  Hän tiesi heti nimetä eläimet lehmiksi, vaikka oli tosiaankin nähnyt niitä vain videopätkissä.  Hän ei säikkynyt eläinten suurta kokoa ja osaa nyt kertoa, että lehmä sanoo "muu!"

Paluumatkalla hämmästyin todella.  Kaksivuotias Piltti osaa jo asian, jota mummonsa ei hallitse huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan.  Piltti hahmottaa sanan "kohta".  Paluumatkalla Piltille iski harmitus tuossa hiukan ennen Simpelettä.  Silloin ei auttanut mikään.  Ei sen enempää kirjat, tablettikoneen viihdykeappsit kuin eväskassin pillimehut taikka hedelmäsmoothiet.  Vihdoin Imatralle tultaessa hoksasimme kehua kuinka reipas reissulainen Piltti on ollut ja kerroimme, että kohta pysähdymme pitämään taukoa ja syömään jotain.  Piltin itku lakkasi heti.  "Kohta pääsen pois!" kuului Pilin istuimen suunnasta.  Toden totta hämmästyin, enkä ollut uskoa korviani!  Piltti jaksoi tuon tiedon varassa vielä kymmenen kilometriä.  Tauko Imatralla nakkikorin äärellä helpotti ja matka saattoi taas jatkua.  Uusi harmitus uhkasi iskeä suunnilleen kymmenen kilometriä ennen kotia, mutta tieto siitä, että "kohta ollaan kotona" helpotti taas.

Tämä Piltin mummo on todella huono odottaja.  Huolimatta siitä, että elämä on monin tavoin yrittänyt yrittänyt opettaa minulle kärsivällisyyttä, olen toivottoman malttamaton ja kaiken pitäisi minun mielestäni tapahtua nyt heti, taikka mieluummin jo eilen.  Ihan sama koski odottaminen työasioita taikka kotiasioita, olen surkea odottaja.

Ehkä kerron muutaman esimerkin.  Kun käynnistän siivouksen ja odotan puoliskoa kaveriksi isojen mattojen pudisteluun, saan poikkeuksetta vastaukseksi: "Joo, kohta."  Puoliskon "kohta" on aivan erisisältöinen kuin minun "kohtani".  Puolisko voi sanan "kohta" sanomisen ja todentumisen välissä lukea Loviisan Sanomat ja tehdä puolen tuntia tietokonehommia.  Minun mielestäni sanan "kohta" sanomisesta homman toimeenpanoon ei voi kulua kuin kahdesta viiteen minuuttiin.  Meillä kaadettiin puita ja niiden oksat koottiin kasaan.  Eräästä firmasta luvattiin hakea oksat haketettavaksi.  Asian piti tapahtua huomenna, tai joka tapauksessa "kohta", sillä samalla viikolla.  Tuosta puheesta on nyt kulunut jo reilu kuukausi.  Se ei toden totta ole minun ajattelussani enää "kohta".  Hassua, että puolisko tuntuu ymmärtävän aikataulun venymistä ja kehottaa minua olemaan "hurppasematta" asiasta.