lauantai 28. tammikuuta 2017

Niksi-Pirkan uusi tuleminen

Jokainen meistä muistaa niksi-Pirkan. Pirkka-lehdessä julkaistun palstan, jossa lehden lukijat jakoivat arjen vinkkejä. Se oli suuressa suosiossa jo viime vuosisadalla ja saattaahan olla, että sitä julkaistaan edelleenkin. Lystikästä nikseissä oli, että sukkahousut esiintyivät vinkeissä  käsittämättömän taajaan. Nyt niksit ovat saaneet uuden julkaisufoorumin. Luultavasti niksologian saloihin pääsee uudella tempulla vihkiytymään vielä paljon aikaisempaa suurempi joukko.  

Niksejä on nyt painettu wc-paperiin. Samassa rullassa toistuvat niksit kuuden ruudun sykleissä. Samassa paketissa on ainakin kahta erilaista rullamallia, joten jokaisesta wc-paperipaketista saat vähintään tusinan verran ilmaisia arjen vinkkejä eli niksejä. Nyt annetaan vinkkejä materiaalien kierrätykseen, johtosotkujen hallintaan ja kännykameran käyttöön - sukkahousuja unohtamatta.

Minä kun en ole tottunut vinkkejä pihtaamaan, niin jaanpa tässä teillekin muutaman uuden uutukaisen niksin.

Laatikkoviinin foliopussiin pitäisi kuulemma puhaltaa ilmaa ja ripustaa komeus sitten puun oksalle linnunpelättimeksi. Muuten ihan kiva vinkki, mutta onko vaarana sairastua alkoholismiin, jos riehaantuu kovinkin innokkaasti hankkimaan variksenpelätinmateriaalia mansikkamaansa lintuhäiriön torjumiseksi? Sipsipussi neuvotaan pesemään ja kääntämään nurin, jolloin saadaan "kädenkäänteessä" hopeanhohtoinen lahjapussi. Tätä voisi vaikka koettaakin! Suljettaville purkkapusseille on näköjään  montakin uusiokäyttöä. Niitä voi kuulemma käyttää eväsleipien pakettina tai pakastaa niissä vettä, jolloin ne tarpeen tullen toimivat pienenä, kipua hautovana kylmäpakkauksena.

Wc-paperirullan hylsyistä neuvotaan tekemään taimipotteja kevätkasvatukseen. Ohjataanpa niitä käyttämään pitkähiuksisen papiljotteinakin. Perunalastupurkissa puolestaan voisi kuulemma säilöä jouluvaloja taikka yhtälailla siinä voisi säilyttää jääkaapissa avattua ja meneillään olevaa koiranmakkaraa.

Johtosotkut tuntuvat olevan tämän ajan kodeissa varsinainen haaste. Kaaoksen kesyttämisen tarve oli kirvoittanut monta vinkkiä. Johtoja neuvotaan laittamaan talteen wc-paperirullan hylsyn sisään rullattuina. Päälle kannattaa ilman muuta kirjoittaa, minkä laitteen johdosta on kyse.  Joskus johtoviidakkoa on vaikea hallita, kun ei hahmota, mikä johto kuuluu mihinkin. Avuksi kehotetaan ottamaan valokuva laitteesta ennen johtojen irrotusta. Johtojen liittäminen on seuraavalla kerralla kuvan avulla varmasti helpompaa. Tätä koetan varmasti tv:n piuhojen kanssa!

Niin tultiinkin kännykameravinkkeihin. Meille toivottomille hätäilijöille vihjataan, että liedestä taikka kahvinkeittimestä - miksei myös silitysraudasta - kannattaa ottaa lähtiessä kuva, niin ettei tarvitse palata matkalta tarkistamaan jäikö virta päälle. Samaan vinkkikategoriaan taitaa sopia seuraavakin. "Häät, ristiäiset tai valmistujaiset tulossa? Ota kuva etukäteen ja anna kiitoskortit jo juhlissa mukaan." Okei, saattoihan se olla vaikka Posti-vinkki - kun ei enää tiedä, milloin Posti ehtii toimittamaan kiitoskorttisi perille, anna se nyrkkipostina.

Ja lopuksi se sukkahousuvinkki. Lähes ilmaisen ilmanraikastimen saa kuulemma laittamalla sukkahousuihin hyväntuoksuista teetä. Sitten vain ripustetaan sukkikset johonkin vaatekaappiin roikkumaan.

Jep, jep! Ei muuta kuin perunalastupusseja ja -purkkeja ostamaan. Kännykamera minulla onkin ja sukkahousuissakin varmaan löytyy.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Kuusen tarina

Elokuvissa meille on kerrottu Metsän tarinaa ja Järven tarinaa. Minäpä kerron erään pienen kuusen tarinan.

Lempeä tuuli lennätti pihan toiselta laidalta muutaman kuivan, kevyen kuusensiemenen tontin laidalle metsän rajaan. Metsän puolella, siinä missä ei kesäisin lenkkeilty ruohonleikkurin kanssa viiden päivän välein, kaksi terhakkaa siementä juurtui happamaan metsämaahan.

Pienen pienet kuusen alut saivat lisävoimaa emännän kesäkurpitsoilleen rakentamasta kompostipenkistä. Kompostipenkkiin emäntä kokosi aina syksyllä ne koko kesän hartaasti lannoittamansa kesäkukat, sinne maatuivat isolehtiset kesäkurpitsatkin syksyn lopulla. Keväällä  koko komeus peitettiin aina uudella rehevällä säkkimullalla. Saattoipa emäntä joskus kesän mittaan muistaa ropsauttaa kesäkurpitsoilleen kourallisen kanankakkarakeitakin. Tuosta kaikesta liukeni sateen mukana tarpeellisia hivenaineita ja ravinteita pienille kasvaville kuusille.

Eräänä keväänä emäntä katseli - ei enää niin pieniä - kuusiaan pahat mielessä, sillä emännän mielestä kuuset olivat kasvaneet liiaksi ja  varjostivat jo kesäkurpitsoita. Saattavatpa viedä,kesäkurpitsoilta voimaakin ja kurpitsat jäävät sen vuoksi pieniksi, pohti emäntä. Lempeä ja aina kompromissiin valmis isäntä ehdotti kuitenkin, että kaadettaisiin kuusista vain toinen ja säästettäisiin toinen joulukuuseksi. Emäntä suostui siihen aikailematta. Olihan se hänestäkin mukava ajatus, että jouluna tupaa koristaisi aivan omalla maalla kasvanut kuusi.  

Jäljelle jäänyt kuusi pörhistäytyi ylpeydestä.  Olihan juuri hänet valittu perheen joulupuuksi. Nyt hän sai aurinkoa joka puolelle, kun kyljessä kyhnännyt sisarkuusi ei enää varjostanut vasenta kylkeä. Voimaakin riitti entistä enemmän, kun hän saattoi käyttää kaiken kompostipenkistä valuneen energian omaan kasvuunsa. Kuusi nautti kesästä, auringosta, tuulesta, sateesta ja kasvun kohinasta.

Joulukuun 17. päivä kuusi oli sonnustautunut kauneimpaan asuunsa ja odotteli pääsyä sisälle perheen joulupuuksi. Sen oksia koristivat kimaltavat jäätimantit ja pienet lumihuntuset.  Kuusen helma oli oikein kaunis ja tuuhea. Isäntäväki kuuluikin naureskelevan, että pikkukuusi on "emännän mallinen". Ei kai se voinut muuta olla kuin kehu!?  Kuusi oli kasvanut kesän aikana niin paljon, ettei se isäntäväen arvion mukaan taitaisi sopia tupaan. Hetken kuusi jo pidätti henkeä, eikä tiennyt riemastuako vai pettyä; "Saisiko hän kasvaa suureksi? Eikö hän sittenkään kelpaisi perheen joulupuuksi?"  

Emäntä sahasi kuusen poikki aivan maan rajasta ja niin kuusi oli irti juuriltaan. Isäntä mittaili kuusta katseellaan ja päätyi sahaamaan vielä puolen metrin pätkän pois tyveltä ennen kuin sovitti kuusen uudenuutukaiseen kuusenjalkaan ja täytti jalan vedellä. Uusi imupinta toimi hienosti. Kiitollisena kuusi joi ensimmäisenä iltana koko jalallisen vettä.

Kuusen timantit ja huntuset sulivat pian tupaan päästyä, mutta kuusi sai uudet koristeet. Sen oksille ripustettiin kymmeniä punaisia palloja ja kauniit sähkökynttilät. Kuusta ihailtiin, sitä valokuvattiin ja sen erinomaisuutta kehuttiin kuorossa. Kiitollinen pikkukuusi koetti täyttää kaikki odotukset. Se joi raikasta vettä, jota sille annettiin joka päivä. Se piteli kiinni neulasistaan, varoen hermostuttamasta imurin kanssa häärivää emäntää.  Sanalla sanoen, se kukoisti.



Kolmen viikon kuluttua kuusi alkoi aavistella, että nyt taidetaan tarvita uusia temppuja.  Yhdessä yössä se kasvatti kaikkien oksiensa kärkiin heleänvihreät tupsut, keväiset kuusenkerkät. Ja temppuhan tepsi. Taas kuusta kuvattiin, kehuttiin ja ihasteltiin. Kuusi kuuli, että ulos siirtämistä siirrettiin hamaan tulevaisuuteen.




Kuusen oltua tuvassa täydet neljä viikkoa talossa pidettiin siivouspäivä. Joulukoristeet kerättiin talteen kaappeihin odottamaan ensi joulua. Kaikki muut paitsi kuusen punaiset pallot ja kirkkaat sähkökynttilät. Ne saivat jäädä vielä, kuten kuusikin. Isäntä oli julistanut kuusen seurantatutkimukseksi; nyt katsottaisiin kuinka kauan kuusi pysyy pirteänä ja virkeänä.

Selvittyään isosta siivouksesta pikkuinen kuusi luovutti eikä jaksanut enää pinnistellä. Pikku hiljaa alkoi näyttää siltä, ettei se jaksanut enää pumpata vettä vaaleanvihreisiin kerkkiin asti. Kerkät alkoivat nuokkua.
 


Tasan viisi viikkoa viihtyi pieni tuuhea kompostissa kasvanut kuusi perheen ilona tuvassa. Sitten se    luovutti ja ymmärsi voivansa olla perheelle tärkeä vielä yhden kerran - polttopuuna. Kuusi antoi neulastensa varista lattialle. Isäntä pätki pikkukuusen seitsemään pätkään ja latoi pätkät rakoliiteriin kuivahtamaan. Keväämmällä tulisi se päivä, jolloin emäntä saisi lämmittää torpan pienen kuusen itseensä varastoimalla lempeällä lämmöllä.



maanantai 9. tammikuuta 2017

Sunnuntaitalkoot

Minä vastaan meillä takanlämmityksestä. Puolisko ei ihan satasella luota lämmittäjäntaitoihini vaan epäilee, että saatan laittaa pellin kiinni liian aikaisin. Pelko on hänestä relevantti siitäkin huolimatta, että uunipellissämme on turva-aukko niin, ettei pelti koskaan sulje hormia aivan täysin. Minun mielestäni taas silloin harvoin, kun puolisko on lämmitysvuorossa, ei torppa lämpiä ollenkaan, kun hän varmuuden vuoksi etsii pientä punaista kipinää vielä tuhkaluukun puolelta ja lämmittää pelkkiä naakkojen pyrstöjä.

Onneksi häkähälytin on keksitty. Ostin sellaisen puoliskolle joululahjaksi vuosi sitten.  Ihan vain huojentaakseni hänen huoltaan ja tietysti pikkuisen myös todistellakseni luotettavuutani lämmittäjänä.

Tässä eräänä sunnuntaina puoliskolle tuli taas mieleen, että kyllä häkävaroitin olisi talossa oltava. Muistin oitis, että kyllä olen sellaisen hankkinut. Siitäpä alkoi mahdoton kaappien perkaaminen. "Mihinkäs se on tullut laitettua?" Puolisko perkasi omia kaappejaan. Paljon tuntui siellä olevankin turhaa tavaraa. Toin hänelle viereen jätesäkin. Säkki alkoi jo olla puolillaan. Tuumasin, ettei tässä ilkeä vain sohvalla rompsua lukea, kun toinen ahkeroi. Raikkosin joutessani minäkin muutaman oman kaappini ja laatikostoni. En niinkään hälytintä hakeakseni, vaan kun tiesin kaappien kaipaavan moninaisten kädestä sinne piiloon laitettujen paperinippujen läpikäymistä.  

Jätesäkki alkoi täyttyä. Silloin soitti keskimmäinen Kesälahdelta. Vaihdettiin siinä kuulumisia ja kerroin iloisena tehokkaista talkoistamme ja siitä, että viimevuoden joululahja häkähälytinhän tässä  on hakusessa. "Eikös se ole siellä katossa?!" kysyi sähköasentajamme. Siivosin kaapin loppuun, kun kerran oli niin hyvä buumi päällä. Sitten vasta menin katsomaan. Ja toden totta siellähän se oli häkähälytin palovaroittimen vierellä katossa Rapakiven torpan makuuhuonepäädyssä.  Sivun mennen sanon, että ei ole hälytin siellä kertaakaan piipannut, vaikka on katossa jo vuoden päivät tarkkailua tehnyt.

Voi miten hyvät naurut taas saimme!  Ihan jo mietimme, että tästä pitäen tämäntyyppiset muistikatkokset saattavat olla yleistymään päin. Sekään ei meitä huoleta, sillä jos etsinnät aiheuttavat aina puolen tusinan kaapin siivouksen, on meillä vanhana torppa kaapin peränurkkia myöten siisti.

torstai 5. tammikuuta 2017

Toivelahja


Viime talvena puolisko oli bongannut joltain venäläiseltä Mc Guyver –sivustolta sähköisen lumilapion, jossa sähkö pyöritti kierukkaa ja kierukka lennätti lunta kolalapiosta etuoikealle.  Pohdittiin, oliko tuo unelmalapio jonkun kyläsepän oma oivallus, vai löytyykö niitä ihan kaupoista.  Muutamalla Viipurin ja Pietarin reissullaan puolisko etsi lapiota rautakaupoista - mutta turhaan.

Aikamoiselta ihmeeltä tuntui, kun samannäköistä sähköistä lumilapiota tarjoili tänä talvena kaksikin suomalaista kauppaketjua.  Esitin puoliskolle oitis joululahjatoiveen: ”Muuta en tarvitse, jos tuon saan!” Vaan eihän puolisko voi ostaa tuosta vaan.  Ensin pitää tehdä hintavertailu monessa maassa ja harkita hartaasti, mistä ostoksen sitten tekee.

Onneksi hintavertailu ehti tulla valmiiksi ennen joulua.  Vuoden viimeiseltä Puolan reissulta oli matkaan tarttunut sähköistä lumilapiota asteen verran parempi härveli, pieni sähköinen lumilinko!  Hintavertailu oli osoittanut, että kannatti sijoittaa asiaan pikkuisen enemmän, jotta sai 1800 W –tehoisen lingon.

Minulla oli jouluaattona samanlainen olo kuin 5-vuotiaana saadessani siniset puusukset.  No, en nyt sentään mennyt penkin alle pukkia piiloon, mutta yhtä lailla epäilin, voiko tämmöinen onni kohdata minua!  Saman tien kokosin lingon pahvilaatikosta käyttökuntoon ja kylmäharjoittelin linkoamista olohuoneessa – ilman sähköä siis. 

Reilu viikko piti odottaa, kunnes tammikuun neljäntenä päivänä sain vihdoin katkaista turvakahvaa kiinnittävän nippusiteen, kytkeä lingon pitkällä roikalla talon seinään, pompotella kuistin portailta alas nurmikolle ja painaa punaista starttinappulaa. Ja vautsi vau! Linko kulki kevyesti kuin ruohonleikkuri ja tuiskutti torvesta lunta luvatusti monen metrin päähän. Suit sait oli tekaistu tie takakuistilta puuliiterille ja varastolle.  Homma oli niin hauskaa, että pakko oli linkoilla vähän etupihallakin, vaikkei siinä tällä hetkellä aivan optimaalinen linkousalusta olekaan, kun pihakivet ovat vielä kuormalavoilla odottamassa ensi kesää ja latojaa, ja etupihan pintana on epätasainen sepeli.  Siistittyä sain siinäkin, enkä hajottanut yhtään ikkunaa omista taikka naapurin autoista enkä taloista.


Tammikuun alun lumi satoi pakkasella ja vaikka sitä oli kymmenisen senttiä, se toden totta tuiskusi sähkölingollani aivan kevyesti. Linkoni sai lempinimen Tuiskutin. Jos seuraava lumisade tulee nuoskalumena, voi puolisko käynnistää polttomoottorikäyttöisen linkonsa, Pyryttimen.  Tässä rannikolla lumi tulee lähes aina suurina kertaerinä ja koneet ovat lumen poistamiseen tarpeellisia apulaitteita.  Olen aivan varma, että sekä Tuiskuttimella että Pyryttimellä on tarvetta.


tiistai 3. tammikuuta 2017

Varsinainen varahenkilö

Huomaan olevani vallan varsinainen varahenkilö. Niin monta varamiestehtävää minulla on aikojen saatossa ollut. Enkä nyt edes ajattele sitä, että joskus saan olla pienelle koulukkaalle varaäiti tai varamummo; jumittuneen vetoketjun avaaja taikka seinän ja patterin väliin tipahtaneen lapasen pelastaja.

Varamiesurani taisi alkaa jo opiskeluaikana. Silloin piti yhden kesän aikana saada suoritettua alalle suuntaava laitosharjoittelu. Punkaharjun SOS-lapsikylä, joka olisi ollut silloista kotiamme aika lähellä oleva ja  kesäiseksi harjoittelupaikaksi minun mielestäni hyvin sopiva laitos, ei ottanut kesäharjoittelijoita. Saadakseni harjoittelun suoritetuksi, otin kekseliäisyyteni käyttöön. Pelastakaa lapset r.y. toimi asuinpaikkakunnallamme aktiivisesti ja välitti kesälapsia maalle. Mepä otimme kesälapsiksi sisarukset, joilla oli haasteita koulunkäynnissä. Kesätoimintaamme raportoin paitsi yliopistolle, myös Pelastakaa lapset r.y:lle. Kesän mittainen varavanhempana oleminen kouluikäisille lapsille silloin, kun itsellä ei vielä ollut ensimmäistäkään lasta oli luvalla sanoen aikamoisen rankkaa. Myöhemmin olisi varmasti ollut helpompaa.

Osuinpa puolivahingossa synnytystukihenkilöksi parikymmentä vuotta sitten, silloin kun sanaa "doula" ei vielä tunnettukaan. Kolme omaa olin siihen mennessä jo maailmaan saanut, joten rohkeutta tuolle doulareissulle oli. Tuurasin tilanteessa lapsen poissaolevaa isää.

Aikanaan kouluttauduimme puoliskon kanssa tukiperheeksi. Saimme tuettavaksemme kurditaustaisen maahanmuuttajatyttösen. Olimme hänelle varamummo ja varaukki, koska mummoa ja ukkia ei tässä uudessa kotimaassa ollut. Liikkeelle lähtiessä ajattelin, että en tässä tehtävässä tarvitse yhtään sen enempää taustatietoja kuin mihin olemme koulutyössä tottuneet - lapsi lapsena. Vuoden kuluessa huomasin, että ymmärtääkseni tätä lasta olisin tarvinnut paljon enemmän taustoitusta. Väsyimme hommaan vuodessa ja kannan asiasta edelleenkin huonoa omaa tuntoa. Risaisen taustan lapsi olisi tarvinnut meistä pitkän ihmissuhteen elämäänsä.

Vaan uusia varamiestehtäviä oli jo ovella.  Opinto-ohjaajan ja työhönohjaajan lomittamista riitti omien lasten kannustamisen lisäksi bonuspojissakin.  Uskon, etten loukkaa ketään sanoessani, että "vävyntekeleet" ovat saaneet meistä apua opinto-ohjauksen ja työhönohjauksen muodossa. Yksi entinen vävykokelas tuli ohjattua puolivahingossa aivan uudelle ja häntä ilmeisen kovasti kiinnostavalle sekä harvinaisen pitkäkestoisesti työllistävälle uralle. Muutkin ovat päässeet meillä viivähtäessään nauttimaan milloin talkootyyppisestä, milloin peräti palkallisesta työharjoittelusta.

Biologinen mummo olen saanut olla vajaat kolme vuotta, mutta varamummon kunnianimi minulla on ollut jo reilut kuusi vuotta. Tämä on jäänyt todellakin vain arvonimen asteelle, sillä joulu- ja synttärilahjaa enempää en ole eskaripojalle mummona ehtinyt olla. Toki tunnemme toisemme ja luotan, että vielä pääsemme ihan yhteispuuhailuunkin.

Kun varamiesrooli on näin vahvasti päällä, onko ihme että kunnallisissa luottamustoimissa olen päätynyt sielläkin varsinaisen varamiehen rooliin.  Piipahtelenhan peräti neljän lautakunnan kokouksissa  varamiehenä. Mikäs siinä - vallan varsinainen varahenkilö kun olen!