Kirjastoista

Kunnalliset kirjastot ovat maailmalta katsottuna samanlaisia Suomi-ihmeitä kuin ilmainen kouluruoka ja äitiyspakkaus. Suomalainen kirjastosysteemi on käyttäjälleen aivan ilmainen. Kirjastokortin saadakseen ei tarvitse maksaa mitään takuumaksua taikka panttia, kuten monessa muussa maassa on tapana. Meillä kirjastot ovat jokaisen tavoitettavissa.

Itse olen ilmaisen kirjastolaitoksen suurkuluttaja. Lapsena kotikylälläni Pohjois-Karjalassa ajeli punavalkoinen kirjastobussi. Asioin siellä kahdesti viikkoon; silloin kun bussi pysähtyi koulun pihalla ja silloin, kun se pysähtyi kodin kohdalla. Lainasin paljon ja luin paljon. Jostain olen lukenut, että 10-vuotias on lukemisen suhteen ahmimisiässä. Niin olin minäkin, mutta minulla se ahmimisikä jäi päälle.

Opiskeluaikaan tuli "viihdelukemiseen" jonkinmoinen katko, kun ei aikaa liiennyt opittavan tekstin lukemiselta enää kevyempään kirjallisuuteen. Muistan selkeästi, että sinä jouluna, kun esikoinen oli kolme, eikä enää tarvinnut äitiä aivan koko ajan leikkikaveriksi vaan leikki jo tovin omineenkin, pääsin uudelleen ahmimisvaihteelle. Luin joulun aikaan Myrskyluodon Maijat. Sain elellä omassa kuplassani nojatuolin kulmassa ja kuvitella elämää luodolla.  Siitä se taas lähti!

Kohta muutimme Loviisan seudulle ja asuimme alkuun Skinnarbyssä. Vielä tuolloin 1990-luvun alkupuolella kylällä oli pikkuinen kirjasto, miten lie nyt... Joka maanantai-ilta kirjaston ollessa auki, olin lainaustiskillä. Voin väittää, että niiden parin asumisvuoden aikana luin tuon pienen sivukirjaston kaikki suomenkieliset kirjat  - osan jopa kahteen kertaan.

Tesjoelle muutettuamme, perheestämme tuli oitis kirjaston kanta-asiakkaita. Ahmimisikä kohdallani jatkuu aina vain. Nappaan matkaani uuden kirjan takakannen tekstin perusteella. Luen romaaneja laidasta laitaan; dekkareita, historiallisia romaaneja, matkakirjallisuutta, ihmiskohtaloita... Usein käy niin, että palauttaessani kysyn kirjastonhoitajalta, onko tämä kirjailija kirjoittanut jotain muuta? Saatan saada lukea 3-5 saman kirjailijan kirjaa pötköön. Lähikirjaston hoitaja tilaa kirjat näppärästi kaupungin muista kirjastoista ja kirjastobussi toimittaa kirjat kirjastosta toiseen parina päivänä viikossa. Ihanaa palvelua!

Nyt on puhuttu paljon siitä, että tekevätkö äänikirjat perinteisen kirjan ja jopa kirjastot tarpeettomiksi. Takuulla ei. Äänikirjalle on varmaan paikkansa, automatkan tai juoksulenkin seuralaisena, mutta kyllä kädessä kannateltava perinteinen kirja on aina omanlaisensa lukukokemus. Varmasti kirjastojen täytyy kehittyä ja niin ne kehittyvätkin. Jo nyt kirjastoissa on jotain muutakin lainattavaa; kävelysauvoja, sähkönkulutusmittareita, videoita, äänikirjoja... Monessa kirjastossa on myös oheistoimintaa, kuten postipalveluita, kopiointimahdollisuus tai kahvila.

Kirjastoista emme luovu, vaan kehitämme niitä

.

Vanhustenhoidosta

Minulla on vielä kovin vähän tietoa taikka kokemusta vanhustenhoidosta, mutta sentään jonkunmoisia pilkahduksia asian tiimoilta usealta vuosikymmeneltä.

1960-luvun lopulla, kun olin alle kouluikäinen, meille tuli Esteri. Pitäjän toiselta laidalta sukulaistalosta tuotiin Esteri meille saatesanoin: "Se on nyt teidän vuoro huolehtia Esteristä." Mikäpä siinä, vastaan otettiin. Meistä lapsistahan Esteri oli mukava kiireetön ja lapsenmielinen aikuinen, joka ei kieltänyt mistään ja jaksoi istua hiekkalaatikon laidalla vaikka tuntikausia. Vanhemmiltani olen kuullut, ettei Esteri sittenkään kovin luotettava lastenvahti ollut. Ei hoksannut itsekään, missä oli vaaran paikka.

Noihin aikoihin 1960- ja 1970- lukujen taitteeseen sijoittuu myös muistikuva vierailusta kunnalliskodissa. Muistan, että sen ikkunoista korkealta mäeltä avautui hieno maisema järvelle. Muistan myös suuren, koululuokan kokoisen makuusalin, jossa pötkötteli 10-12 vanhusta. Yksityisyyden suoja oli olematon, eikä tuossa ollut varmasti minkäänlaista rauhaa kenelläkään.

1990-luvulla appivanhempani olivat jo iäkkäitä ja sairaalloisia. Kumpikin oli sairastanut monta sydäninfarktia ja sitten viisi vuotta sodassa ollut appi dementoitui. Anopin yöunet ja muukin lepo jäi vähiin, kun appi oli koko ajan mennossa - toisinaan oli sota, toisinaan kiire nuotalle tai verkoille. Niinhän siinä sitten kävi, että omaishoitaja, anoppi, väsyi kesken kaiken. Hoitaja sai sen viimeisen sydänkohtauksen ja kuoli. Appi vietti elämänsä viimeiset pari vuotta sotaveraaneille tarkoitetussa dementiasairaalassa Punkaharjun Finlandiassa.

Nyt olen seurannut kunnallisten laitoshoitopaikkojen alasajoa. Tämän ajan ikäihmiset ovat terveempiä kuin vanhemmat vuosikerrat. Laitoshoitoa tarvitaan vähemmän ja ja vasta paljon  myöhemmässä vaiheessa kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Ihmiset haluavat säilyttää oikeuden elellä omaan tahtiin ja vastata itse niin monesta omasta asiasta kuin suinkin. Ollaan valmiita tekemään muutostöitä asunnossa, että itsellinen asuminen on mahdollista. Ollaan valmiita ostamaan niitä palveluita, joita koetaan tarvittavan, kunhan vain säilyy mahdollisuus asua omillaan.

Ymmärrän tuon toiveen oikein hyvin. Olen silti huolissani, että pystyykö vanhustyön palveluohjaaja kotikäynnillään näkemään koko tilanteen ja arvioimaan realistisesti vanhojen ihmisten todelliset tuen tarpeet. Luulen, etteivät appivanhempani ole mitenkään harvinainen tapaus. Halua pärjätä omillaan on, muttei sittenkään tarpeeksi voimia eikä rohkeutta pyytää tarvittavaa apua.

Jo vuosia sitten suunnittelimme naisystävieni kanssa vanhuuden asumista neljän pariskunnan kimppana. Kaavailimme hankkivamme vaikkapa lakkautetun koulun, josta muokkaisimme omat tilat neljälle pariskunnalle ja yhteiset tilat sosiaaliseen oloon. Suunnitelman kanssa ei ole vielä ehditty toteuttamisasteelle, sillä olemme kaikki edelleen jonkinmoisissa elämän ruuhkavuosissa. Näköjään samaa ajatusta on pohtinut moni muukin. Pari viikkoa sitten kerrottiin uutisissa, että Outokummussa käynnistyy mummo- ja ukkikommuuni, jossa ikäihmiset asuvat kimpassa puuhastellen yhteiseksi hyväksi kukin jaksamisensa mukaan.

Ajat muuttuvat ja ihmiset siinä mukana. En minäkään voisi mitenkään ajatella, että minua tyyrättäisiin johonkin sukulaistaloon 1960-luvun tapaan - "Se on nyt teidän vuoro pitää Riinaa". En takuulla sopeutuisi kunnalliskodin makuusaliin. Saattaisinpa muistaa lapsuudestani sen tempun, jolla pikkuveljeä oli hyvä ärsyttää ja rupeaisin laulamaan sängyssäni pitääkseni muutkin hereillä. Ainakin nyt ajattelen, että niin kauan kuin pärjään kotona omin avuin, haluan kotonani olla. Luulen, että sitten kun minua täytyisi käydä kotona auttelemassa puolenkymmentä kertaa päivässä, tuntisin oloni yksinolon hetkinä jo turvattomaksi. Uskon, että silloin haluaisin palveluasumisen piiriin.

 Omantahtinen ja omannäköinen arvokas elämä on ikäihmisellekin tärkeä asia!  Luulenpa, että kunnallisen ja yksityisen vanhustenhoidon ja palveluasumisen yhdistelmä on laajemmassa perspektiivissä sittenkin aika onnistunut konsepti.

                                                                               

Kulttuurista ja vapaa-ajasta

Näin Suomen satavuotisjuhlavuonna sopii tehdä vertailua asioiden tilasta sata vuotta sitten ja nyt.

Sata vuotta sitten meitä suomalaisia oli 3,1 miljoonaa. Puolet suomalaisista oli alle 25-vuotiaita. Tilastollisesti miespuolisella oli odotettavissa 43 vuotta elinikää ja naispuolisella 49 vuotta. Maaseudulla asui 84,2% suomalaisista ja kaupungeissa 15,8%. Jo sata vuotta sitten suomalaiset olivat varsin lukutaitoista väkeä. Luku- ja kirjoitustaitoisiksi oli tilastoitu 51,8% kansalaisista, vain lukutaidon hallitseviksi 42,8%. Lukutaidottomiksi tilastoitiin vain 0,9%.

Vapaa-aikaa oli Suomessa sata vuotta sitten eläneillä ihmisillä kovin vähän. Työpäivät olivat pitkiä ja työt raskaita. Työtä ja tekemistä riitti jokaiselle. Silti kulttuuririennot olivat tärkeitä. Ne toivat kaivattua ja tervetullutta vaihtelua arjen aherrukseen. Iltamia pidettiin, elävissä kuvissa käytiin ja urheilukisoja järjestettiin. Osallistujista ei ollut puutetta missään.  

Kulttuurialan vaikuttajia oli paljon ja nuoren kansan itsetunnon nostatus oli paljolti kulttuurivaikuttajienkin harteilla. Maria Jotuni kirjoitti näytelmiä, F-E Sillanpää ja Mika Waltari kirjoittivat proosaa. Hugo Simberg, Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen maalasivat tauluja. Ihan vain muutaman nimen mainitakseni.

Nyt, Suomen täyttäessä 100 vuotta, meitä suomalaisia on 5,5 miljoonaa. Ikäjakaumamme on aika erinäköinen kuin sata vuotta sitten. Nyt joka viides suomalainen on yli 65-vuotias. Nyt syntyvä suomalainen tyttövauva voi odottaa elävänsä 84-vuotiaaksi mummoksi, poikavauvan eliniän odote on 79 vuotta. Suomi on kaupungistunut. Nykyään jopa reilut 70% suomalaisista asuu kaupungeissa. Suomalaiset ovat edelleen koulutettua kansaa ja luku- ja kirjoitustaidon saavuttaa lähes jokainen. Lukutaidon tavoitetaso on paljon korkeampi kuin sata vuotta sitten. Sillä selittyy se, että tutkimusten mukaan nykyään jopa joka kymmenennellä suomalaisnuorella on riittämätön lukutaito.

2000-luvun suomalaisella on paljon enemmän vapaa-aikaa kuin sata vuotta sitten eläneillä suomalaisilla. Lisääntyneen vapaa-ajan täyttämiseksi ja mielekkääksi käyttämiseksi kulttuuri- ja vapaa-ajan tarjonta on olennaisen tärkeää.  

Jo 70 vuoden ajan ovat kansalaisopistot tarjonneet oppia ja virikettä kaikenikäisille suomalaisille. Vuosikymmenten aikana on opiskeltu vieraita kieliä, tehty monenlaisia käsitöitä, soitettu, laulettu, jumpattu ja joogattu. Onpa kansalaisopiston kautta ollut mahdollista suorittaa yliopistokurssejakin nk. avoimen yliopiston kursseina. Kansalaisopistot ovat osanneet elää ajan hengessä ja ne ovat mukautuneet aina ajan ja tarpeiden mukaan.

Kunta tarjoaa kuntalaisilleen mahdollisuuksia liikkumiseen rakentamalla kenttiä ja liikuntatiloja sekä  palkkaamalla vapaa-aikaohjaajia toimintaa pyörittämään. Kunnan kulttuuriväki puolestaan järjestää tapahtumia vauvasta vaariin. Olen päässyt aivan viime vuosina osallistumaan pikkulapsille tarjottuun teatteriesitykseen Piltin kanssa ja viihtynyt puistokonsertissa Arttu Wiskarin musiikkia kuunnellen. Joltain aiemmalta vuodelta muistan elokuisen Jean S:n konsertin Ungernilla. Nämä olivat vain ne top kolmoseen sijoittuvat esimerkit, pikku pintaraapaisu tarjotusta.

Muutamia toteutumattomia toiveita meillä loviisalaisilla vielä kulttuurin ja vapaa-ajan rintamallakin on. Uimahalli ja konserttisali ovat toivelistallamme. Niiden toteuttamiseksi tarvitaan vielä työtä.

Toisen asteen koulutuksesta

Puhuttiin taannoin oman nuorison kanssa erilaisista koulutusvaihtoehdoista ja -väylistä. Minä kävin aikanani lähilukiota 8km päästä kotoa vanhempien ruokkimana ja kustantamana. Lähdin opiskeluasuntoon lähikaupunkiin 60km päähän lukion jälkeen, 19-vuotiaana. Omat nuoreni ovat tehneet kukin vuorollaan omat ja omannäköisensä valinnat. Esikoinen valitsi naapurikaupungin lukion, jota kävi kotoa käsin. Hyvin se toimikin. Vain muutaman kerran hän soitti, että nukahti bussiin ja ajoi kotimatkalla pysäkin ohi - "käytkö hakemassa?"  Keskimmäinen valitsi ammattikoulureitin ja naapurikaupungin. Roikuimme helmassa kaksin käsin ja olisimme halunneet pitää hänet asumassa kotona ja käymässä koulua isoveljen tapaan "mennään bussilla" -meiningillä. Kauan emme onnistuneet, kun oli jo pakko taipua ja antaa muuttaa opiskelukaupunkiin ja poikakaverin kanssa samaan kämppään. Kuopus halusi erikoislukioon ja ilmoitti, ettei mene lukioon lainkaan, jollei pääse juuri tuohon haluamaansa lukioon. Siinä ei auttanut muu kuin luottaa 16-vuotias opiskelija omilleen pääkaupunkiin ja HOAS:in kämppään.

Toisen asteen opiskelu tapahtuu nuoren ollessa kovin herkässä ja kaikelle - niin hyvälle kuin huonolle - alttiissa iässä.

Toisen asteen opiskelu tarkoittaa peruskoulunjälkeistä opiskelua, lähinnä ammattikoulua taikka lukiota. Ammattikoulureitti johtaa jo ammattiin, lukio lisää yleissivistystä ja antaa mietintäaikaa oman oikean ammattisuunnan etsijälle.

Loviisassa on kaksi - koko valtakunnan mittakaavassa - pientä lukiota. Meillä on lukiokoulut molemmille kieliryhmille. Lukiot ovat pienuudestaan huolimatta todella tärkeät. Ne mahdollistavat lukiokoulutuksen hankkimisen omalla paikkakunnalla ja kotona asuen. Se saattaa monen nuoren kohdalla olla juuri se ratkaiseva opiskelupaikan valinnan peruste. Olenpa kuullut sellaistakin, että naapurikuntalaisen opiskelijan kouluvalinta on kohdistunut Loviisan lukioon juuri lukion pienuuden vuoksi. Moni 16-vuotias lukiotaan aloittava ymmärtää, että pienessä koulussa on mahdollista saada yksilöllisempää ja henkilökohtaisempaa opetusta.

Loviisassa toimii Amiston osasto, joka tarjoaa vuosittain aloituspaikan noin kolmellekymmenelle ammattiin opiskelevalle autonasentajalle, turva-alan kouluttautujalle ja lähihoitajaksi tavoittelevalle. Aivan samoin kuin Loviisan lukiot, myös Amiston Loviisan yksikkö kykenee pienuutensa vuoksi huomioimaan opiskelijan yksilöllisiä tarpeita suurta yksikköä paremmin. Räätälöinti ja joustaminen on helpompaa. Loviisassa halutaankin pitää omista ammattikoulupaikoista kiinni kynsin hampain, vaikka itäuusmaalainen ammattikoulutus onkin nyt myllerryksessä ja uusjaossa.

Viime vuosina koulutuspaikkoja on säästösyistä leikattu aikamoisen rankalla kädellä. Olen siitä todella harmissani, suorastaan vihainen. Nykyisin ei ole lainkaan selvää, että toisen asteen opiskelupaikka löytyy jokaiselle, vaikka koulutustakuusta puhutaankin. Erityisopettajana kannan tietysti huolta erityisesti niistä nuorista, joiden koulutie ei ole syystä taikka toisesta kulkenut aivan tasaista ja suoraa tietä ilman mutkia ja mäkiä.

Moni tuttu nuori on viime vuosina jäänyt vaille peruskoulunjälkeistä opiskelupaikkaa. Ei kuusitoistavuotiaalla peruskoulunsa päättäneellä totta vie ole kovin paljon vaihtoehtoja, jos koulupaikka ei aukea. Useinmiten ratkaisuksi jää odotella äidin ja isän hoteissa seuraavaa kevättä ja uutta hakukierrosta. Arvaahan sen, että se jos mikä, syö nuorta miestä ja naista. Katsoa nyt sivusta, kun kaverit intoilevat opinnoistaan ja touhottavat kaikesta uudesta - kavereista, opettajista ja oppimastaan. Täytyy olla aivan erikoinen onnenpotku, jos 16-vuotiaan kesätyö jatkuu talvityöksi. Joku erikoisen napakka nuori saattaa reipastella ja löytää itselleen opiskelupaikan syksyn täydennyshaussa, joku löytää tiensä ohjattuun toimintaa nuorison työpajalle. Kenties etsivän nuorisotyöntekijän avittamana.

Etsivä nuorisotyö ja nuorison työpajatoiminta ovat Loviisassa vakiinnuttaneet paikkansa hienosti. Ne ovat oikeaa ja tehokasta matalan kynnyksen ja yhden luukun toimintaa. Työpajat ohjaavat, tukevat, auttavat, rohkaisevat ja kannustavat nuoria erilaisissa elämän etsikkovaiheissa.  

Etsivään nuorisotyöhön olen saanut tutustua sitä kautta, että olin haastattelemassa hakijoita toiminnan käynnistyessä. On ollut upeaa seurata sitten loitommalta, miten etsivät ovat rakentaneet oman työnsä aivan tyhjästä ja osoittaneet tehtävänsä tärkeyden.

Tarvitsemme Loviisassa toisen asteen koulutusta ja sitä täydentäviä tukipalveluita.