Allakka uusiksi

Vielä ei ole Riina-mummo niin dementti, etteikö muistaisi tästäkin aiheesta kerran aikaisemmin kirjoittaneensa.  Asia ei silloin edennyt kansalaisaloitteeksi asti, joten yritän uudelleen. Asiahan on niin, että kalenterissamme on jotain vikaa.

Vuoden kierto ei ole enää siinä asennossa kuin vaikka kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin talvella oli lunta ja joulun ja vuodenvaihteen tienoossa paukkuivat kunnon pakkaset. Koulun loppuessa touko-kesäkuun vaihteessa alkoivat kesäkelit. Kesällä oli lämmintä, vaikka joskus toki sateistakin. Syksyllä satoi ensin vettä ja loka-marraskuussa talvi alkoi kolkutella oville.

Nyt on samaa tylsää ja tympeää keliä yhtä lailla jouluna, juhannuksena kuin vappunakin. Lämpöä +5 astetta, kylmä tuuli ja jotain epämääräistä sadetta. Tämän voi varmistaa jokaisen torikauppiaan muistiinpanoista. Varmasti muistavat Loviisan markkinoiden sään viime vuoden aikana.

Kalenteri on sopimusasiakirja. Aikoinaan tutkijat ja tiedemiehet ovat koettaneet keksiä sopivaa systeemiä ajan kulun määrittämiseen. Länsimaissa päädyttiin tähän yhä voimassa olevaan gregoriaaniseen kalenteriin vähitellen. Venetsiassa ja Ranskassa tähän sopimukseen sitouduttiin

jo vuonna 1582, aika yleisesti siihen liityttiin Euroopassa 1700-luvulla - Suomessakin 1753 - mutta Venäjällä vasta 1918.

Kiinassa ajanlasku kulkee edelleen kahta kalenteria käyttäen. Kiinalainen ja länsimainen kalenteri kulkevat rinnakkain. Kiinalaisen ajanlaskun mukaan tämä vuosi alkoi 28.1.2017 ja sitä riittää 28.2.2018 saakka. Kiinalaiset ovat kalenterinsa kanssa aikamoisen tarkkoja, onhan heillä pyritty yhdistämään kuun kalenteri ja auringon kalenteri. Kiinassa on ollut edistynyttä tiedettä ja tutkimusta jo kauan ennen Pohjois-Euroopan asuttamista. Mistä sen tietää, vaikka sikäläinen allakka toimisi meilläkin nykyistä paremmin!?

Minä olisin aivan valmis nytkäyttämään kalenteria muutaman viikon eteenpäin. Jos meillä olisi ollut vuodenvaihde tuossa kiinalaisen kalenterin kohdassa 28.1. olisi meillä ollut talvinen uusi vuosi. Nyt olisi vielä nelisen viikkoa matkaa vappuun, jolloin sopisi toivoa, että sää olisi keväisempi ja suosisi ulkoilmaelämää ja piknik-retkiä. Jos juhannus sijoittuisi samalla logiikalla heinäkuun puoliväliin, saattaisi keskikesän juhlan mökkireissulta voida jättää villasukat pois matkasta. Viime vuosina elokuulle osuneet helleviikot olisivat koulujen alkaessa ohi ja talvikin tulisi ajallaan.

Niinpä Riina tekee aloitteen Suomen siirtymisestä kiinalaiseen ajanlaskuun.

Huonomuistisuuden siunaus

Kyllä toden totta, otsikko on oikein! Huonomuistisuus on lahja taikka suoranainen siunaus - sanokaa minun sanoneen. Jos ette usko, niin avaanpa asiaa parilla esimerkillä.

Opettajalla tietyn tyyppinen huonomuistisuus on suorastaan työn hyvän hoitamisen edellytys. Toki  opettajan on tietysti syytä muistaa yhtä ja toista. Ainakin se, mitä antoi läksyksi ja vaikkapa, mitä kivaa askaretta tuli oppilailleen luvanneeksi. Hyvä olisi myös muistaa oppilaidensa nimet, eikä niissä mielellään saisi sekoilla aloittamalla tapailla nimeä vanhemmista sisaruksista tai peräti oppilaan vanhemmista alkaen. Mutta opettaja ei saa muistella - eikä oikeastaan edes muistaa - eilisen päivän kinoja ja kärhämiä, tyhmiä sanoja taikka laiminlyöntejä eli läksyunohduksia. Oppilaalla on oikeus aloittaa joka päivä puhtaalta pöydältä. Mitä siitä tulisi, jos opettajalla olisi ennakko-oletus vanhojen juttujen pohjalta. "Mattihan se siellä tietysti taas rähinöi - aivan kuten eilen ja viime viikollakin." Miten se motivoisi tätä meidän "Mattia" muuttamaan tapojaan ja kohentamaan käytöstään? Kyllä open on syytä aina kuunnella kinan osapuolia ja antaa jokaiselle tasavertainen mahdollisuus onnistumiseen. Aivan sama unohdus täytyy tapahtua muidenkin eilisen sattumusten suhteen.

Harrastelijahortonomilla huonomuistisuus on samoin jotakuinkin välttämätön ominaisuus. Kesäsesongin aikaan on tietysti syytä muistaa hoitaa kastelut ja lannoittamiset päivittäin. Mutta on ihan hyvä, jos muisti nollautuu talven aikana ja kesän vedenkantamisen rasitus ja turhautuneisuus ynnä taimien ostohinnan ja kasveista saatavan mitättömän pienen sadon huono hyötysuhde pääsee unohtumaan. Ei kai sitä muuten mitenkään voisi uuden kevättalven tullen riehaantua siemenpussitelineellä ja käydä taas epätoivoiseen puuhaan kasvattelemaan ja kouluttamaan taimia ja odottelemaan, mahtaako skandinaavinen lyhyenläntä kesä riittää sadon kypsymiseenkin.

Olin viime kesän jälkeen jo päättänyt, että laitan kasvihuoneeseeni vain lokoisan lukupaikan ja  yhden amppelimansikan roikkumaan kasvihuoneen kattoon - ikään kuin viitteeksi kasvihuoneen perustehtävästä.  Ja taas se unohdus kävi! Värikkäällä siemenpussitelineellä rautakaupan viherosastolla hurahdin täysin. Neljää sorttia tomaatinsiemeniä on hankittuna kasvihuoneessa kasvateltavaksi. Pari kolme lajiketta on jo varattuna kesäkurpitsan siemeniä kiinalaisessa kohopenkissä kasvihuoneen seinustalla vaalittavaksi. Kylpyammeeseen tulee taas perunaa ja lavankauluslaatikkoon yrtti poikineen.

Huonomuistinen harrastelijahortonomi onnistuu näköjään myös tekemään itselleen iloisia yllätyksiä. Meninpä lumen sulettua rassaamaan ruusupenkkiäni. Leikkasin kuivettuneita oksia pois ja tarkistelin, moniko ruusuistani oli selvinnyt henkissä menneestä talvesta. Ilahduin jo siitä, että muutama todellakin oli elossa, vaikken ollut muistanut suojata ruusuja havuilla. Sitten ihmettelin ruusujen välissä topöttäviä punaisia "piippalakkeja". "Mitä ihmettä sieltä nousee!?" Hetken päästä tuli huonomuistiselle varsinainen ahaa-elämys: "Minähän laitoin penkkiin syksyllä ainakin kuusikymmentä tulppaaninsipulia, nehän ne sieltä nousevat!" Jes, mikä keväinen iloinen yllätys! Kohta nähdään sekin, minkävärisiä tulppaaneja olenkaan tullut syksyllä istuttaneeksi.

Digiloikasta

Hallituksen tavoitteena on, että Suomen kouluissa tehtäisiin digiloikka. Loikan avuksi meille on hankittu kouluihin uusia, tämän ajan digilaitteita. Loikkaaminen on jäänyt kovin pitkälti opettajan oman harrastuneisuuden varaan. Homma ontuu näet sen verran, että laitteiden käyttöön on tarjottu aika lailla vähänlaisesti koulutusta. Digiloikkaamiseen eivät riitä pelkät välineet, tarvittaisiin myös käyttöopastus. Aivan samoin kuin ei pelkillä lasketteluvälineillä vielä synny supersuurpujottelijoita, tarvitaan opetusta ja harjoittelua.

Aivankin varmaa on, että nyt syntyneen nuoren sukupolven loikka lähtee jo valmiiksi korkeammalta kuin meidän mummoikäisten loikka. Toisaalta selvää on sekin, ettei laitteiden kehitys tule pysähtymään tämän päivän tasolle, vaan kehityskaari jatkuu yhä kiihtyvällä tahdilla eteenpäin.

Näitä mietin, kun Piltin leikkejä seuratessani tajusin, miten lasten leikit ovat muuttuneet minun ajoistani. Piltti on jo kauan osannut pelata tabletilla peliä, jossa hän asettaa paikalleen eläinten kehonosia. Selkeä oppimispeli, jossa harjoitellaan hahmottamista. Palkinnoksi oikein asetelluista korvista, silmistä ja possunkärsistä purkautuu koneen kätköistä parvi ilmapalloja, joita saa sormella tökkien puhkoa. Aika monta Piltin tylsää hetkeä ja odottelutuokiota on ohjelmoitu sillä, että hän saa katsoa äitinsä puhelimelta lastenohjelmaa taikka videopätkiä omista veikeistä touhuistaan. Piltti ei tokikaan ole pelkkien ruututouhujen varassa, vaan kotilapsena hän pääsee kiipeilemään kiville lähimetsään, leipomaan mustikkapiirakkaa ja pullaa äitinsä kanssa ja polkemaan "kesäpyörällä" kotipihalla. Hän osaa myös leikkiä kahvilaa, rakentaa palikoilla ja hoitaa nukkevauvaa.

Kun minun lapseni olivat pieniä, oli Game boy oikeastaan ainoa "mobiililaite". Tosin se toimi pattereilla, eikä ollut minkään valtakunnan verkossa, mutta saattoihan sen ottaa mukaan vaikka autoon taikka lentsikkaan ja viihtyä sen parissa. Meidän lasten kasvaessa nuoriksi alkoi tietokoneiden kehitys, mutta kauan elettiin aikaa, jolloin kodeissa oli vain yksi tietokone, jonka käyttöaikaa yritettiin jakaa joten kuten oikeudenmukaisesti ja sopuisasti.

Aikana, jolloin minä ja puolisko olimme lapsia (1960-70 -luvuilla), puhelinkin oli mustaa bakeliittia ja kiinni kiemuraisessa johdossa. Mobiilista, netistä ja digistä ei oltu kuultukaan. Leikeistä saattoi silti silloinkin nähdä viitteitä jopa tulevaisuuden ammatilliseen suuntautumiseen. Puolisko muistaa purkaneensa ikiomaa porilaista moottoria. Hän kertoo harjoitelleensa siinä työkalujen käyttöä ja opiskelleensa mekaniikkaa. Puolisko on osannut jo silloin leikkiä yksin ja omineen. Minä muistan leikeistäni, että olen pienestä pitäen ollut kovin halukas ottamaan sosiaalista kontaktia. Kotitalomme oli kylätien laidassa. Siinäpä me velipojan kanssa seisoimme tienhaarassa moikkailemassa ohikulkijoille. Laskimme pisteitä sitä mukaa, kun saimme tervehdyksiä ohikulkevista autoista. Kiistaa tuli siitä, kummalle kulloinkin moikattiin - tyypillistä.

Kaikki kotini

Sarjakuvan Ressu sanoi, että koti on koirankopin katolla. Minulle koti on aina ollut siellä, missä rakkaani asuvat ja missä on ympärillä minulle tärkeitä esineitä.  Aika montaa taloa olen tähän ikään mennessä kotinani pitänyt.

Aivan ensimmäinen kotini oli hirsitalo, jonka muutamaa sukupolvea sitten eläneet miehet olivat koonneet kahdesta hirsikehikosta. Talossa oli tupa, väliporstua, vierasolohuone ja kaksi kamaria. Sinä syksynä, kun aloitin koulun perheemme muutti samaan pihapiiriin rakennettuun uuteen taloon. Tv:ssä pyöri mainos "tiilitalossa asuu onnellinen perhe". Uskoin mainokseen, vaikka talo taisi olla puutalo, jossa on tiilivuoraus.

Naimisiin mentyämme puolisko rakensi kodiksemme pyöröhirsisen talon. Siinä oli mökkifiilistä, käkikellomeininkiä ja alppitalon tuntua. Se talo olisi voinut olla varsinainen elämänkaaritalo, sillä se olisi varmasti muuntunut moneksi. Siihen taloon teetettiin kauniit mäntyiset huonekalut paikallisella puusepällä. Esikoinen syntyi tähän kotiin Kesälahdella. Kun talosta lähdettiin, muistoksi jäivät kuitenkin huonekalut.

Seuraava koti laitettiin Saaren pitäjään vanhalle lakkautetulle keskikoululle, joka oli uusien omistajien myötä saanut nimekseen Ravipirtti. Kolmihenkinen perheemme asui päädyn opettajan asunnossa puusepän tekemien huonekalujen keskellä niin kauan kunnes päätettiin muuttaa työn perässä Etelä-Suomeen.

Mööpelit pakattiin muuttoautoon ja 1992 elokuun alussa tultiin Skinnarbyhyn punaiseen puutaloon pellon keskelle. Itäsuomalaisille ei voinut tulla edes mielen viereen, että osuisimme niin ruotsinkieliseen kylään asumaan. Meidät otettiin todella lämpimästi vastaan ja viihdyimme kylässä, kunnes oli ajateltava esikoisen koulutielle lähtemistä. Keskimmäinen ehti syntyä Skinnarbyssä ja hänen passiinsa merkittiin syntymäpaikaksi Liljendal. Nelihenkinen perheemme muutti Tesjoelle.

Käynnistimme talon rakentamisen. Valitsimme asuinpaikan hyvin pitkälti koulun perusteella. Talo oli puurakenteinen pakettitalo, joka viimeisteltiin niin kuin nyt itselle rakentaessa tehdään - hyvin ja huolella. "Uuteen taloon uusi vauva", sanotaan Itä-Suomessa. Kuopus syntyi tähän kotiin ja hänestä tulikin ruotsinpyhtääläinen. Eipä kuopus ehtinyt paljon polvenkorkuista suuremmaksi, kun koti oli pakko myydä ja muuttaa muualle.

Monta vuokrakotia ehdittiin asuttaa, kunnes 2010 päästiin muuttamaan Kivikummun mäelle omaan hirsikotiin, Villa Rapakiveen. Nyt puhutaan, että hirsitalossa asutaan muita taloja terveellisemmissä oloissa. Haluan taas uskoa mainokseen, vaikka talossamme hirret ovat vain ulkokuori ja sisäseinät ovat kipsilevyä.  Kesälahden hirsitaloon teetetyt mööpelit ovat selvinneet kaikista muutoista ja pääsivät taas luomaan meille kodin tuntua. Hetki ehdittiin asua tässä talossa viisihenkisenä perheenä, kunnes lapset aikuistuivat ja lähtivät kuka minnekin.

Tässä kodissa on hyvä olla ja elää. Tämä on toivoaksemme "loppusijoituspaikkamme".