Piltin jutuista

Vanhin lapsenlapsistamme, Piltti, on tarinoissaan aivan mainio.  Pieniä ihania oivalluksia syntyy tämän tuosta. Näin on varmaan jokaisen mummon ja ukin mielestä omien lastenlasten kohdalla, ymmärrän sen.

Vuosi sitten, Piltin ollessa reilun kahden vuoden vanha, katselimme valokuvia. Piltti tunnisti sieltä kaikki tutut vaivatta. Ukin kohdalla hän nimesi hyvin varmoin äänenpainoin: ”Leissu.” Piltti ei tuolloin vielä osannut sanoa R:ää. Korjasin tietysti, että ukkihan se siinä on. ”M-mm, Leissu!” vakuutti Piltti hymyssä suin nyökytellen ja itseensä tyytyväisenä. Ymmärsimme tosi pian, että kovin usein oli Piltille kerrottu matkatyötä tekevän ukin olevan ”reissussa”. Siitähän lapsi terävästi ja luontevasti koodasi nimeksi ”Reissu”. Senpä jälkeen puolisko on puhunut itsestään Reissu-ukkina.

Tänä kesänä, ollessaan jo muutaman kuukauden päälle kolmen vuoden ikäinen, Piltti kykenee tietysti entistä hauskempiin väläytyksiin. Eräänä päivänä Piltti kertoi tohkeissaan tähän tapaan: ”Teimme oman rannan!” Kyselin tietysti, miten se tehtiin. ”Laitoimme liukumäen uima-altaaseen. Kokosimme trampoliinin.”  Pikkuinen muovinen Nalle Puh -liukumäki oli laitettu laskemaan puhallettavaan muoviseen lasten uima-altaaseen ja trampoliinikin oli löytänyt paikkansa siitä lähistöltä. Oma rantahan se silloin on. Voi, miten ihana oivallus! Niin pienestä voi pieni ihminen olla innoissaan ja tohkeissaan. Tuota pienestä ilahtumisen taitoa on onnellisuustutkimuksissa ja naistenlehdissä niin usein mainittu aikuisenkin ihmisen onnellisuuden takeena. Isoja ihmeitä osuu kohdalle harvemmin, kannattaa opetella iloitsemaan pienistä.

Eräänä iltapäivänä Piltti oli luonani leikkimässä ja kohdalle osui ukkossade. Peltikaton alla Rapakiven torpassa ropina oli melkomoinen, koska kuuron mukana tuli reilusti rakeitakin. Pilttiä selvästi jännitti. Ensimmäisten jyrähdysten aikana keskustelimme, mistä on kyse. Kerroin, että kuuma ja kylmä ilma ne siellä vain tappelevat, kumpi niistä voittaa. Kohta kaiken musiikkina kuuleva Piltti pohti, kuka siellä soittaa. Muistutin sanoneeni, että kumpi siellä voittaa. Illalla kotiin mentyään Piltti purki ukkoskuuroasian pois mielestään tekemällä tapahtuneesta räpin, jonka hän esitti kolmivuotiaan uskomattomilla taidoillaan soittaen omaa pientä kitaraansa polvien välissä.

Sain räpistä kännykällä kuvatun videopätkän. Sanoitus meni tähän tapaan: ”Kuka siellä soittaa, ampuu, ukkostaa? Mummolla on rakeita, rakeita. Sataa vettä, rakeita, muuta. Vettä, rakeita, muuta. Mummolla on paljon rakeita. Taivaaltako se tuli?”

Tuossa biisissä kuulin toisinnon Vaarin saari -laulusta. Vaarin saaressahan lauletaan ”muissa saarissa muita, vaan ei honkapuita - meidän vaarin saaressa kasvaa honkapuu.” Ihan kuin Piltti olisi tahtonut lukuisilla toistoilla ”mummolla on paljon rakeita” -kohdasta kertoa, että ”muilla mummoilla muita, mutta meidän mummollapa onkin paljon rakeita.”

Ikuiselle oppimisen ihmettelijälle, eli tälle mummolle, mummolareissun jälkeen kotona vanhemmille laulettu räppi oli muistutus siitä, miten lapsi prosessoi oppimaansa. Kertaaminen auttaa painamaan mieleen ja vanhempien kanssa musisoiden asian käsittely varmaan auttoi hälventämään ukkoskokemukseen liittyvää jännitystä ja pientä pelkoa.

Postipakettien hautausmaa

Eipä ihan ihme ensinkään, että Posti hukkaa vuositasolla aivan valtavan määrän paketteja. Postitoimintaahan hoidetaan nykyään aika lailla vasemmalla kädellä, muun homman ohessa, kun varsinaiset asialleen omistautuneet postikonttorit on ajettu alas ja postitoimia hoitavat pikkurahalla ne, jotka ovat siihen vastoin parempaa ymmärrystään tulleet suostuneeksi.  

Meiltä hukkui jonnekin postiavaruuteen aikamoisen arvokas helmikuun lopulla lähetetty postilähetys. Se jätettiin Postin kuljetettavaksi Loviisassa, mutta se ei saapunut koskaan perille sitä odottavalle saajalle. Siinä vaiheessa, kun paketin odottaja ilmoitti, ettei ole saanut pakettia, oli auto jo siivottu ja lähetystunnuksen sisältävä kuitti lentänyt roskiin.

Postista ei asiaa saatu selvitettyä ilman lähetyskoodia ja sitä tietoa ei ihmeeksemme löytynyt Postin päästä, vaikka tietokoneaikaa eletään ja osasimme kertoa paketin lähetyshetken puolen tunnin tarkkuudella. Välillä asia ehti jo unohtuakin, kunnes heinäkuussa paketin odottaja taas kaihoili pakettiaan ja asian selvittely aktivoitui uudelleen.

Paikallisesta postipisteestä saatuun numeroon soittamalla sain 15 minuutin jonotusäänen kuuntelun jälkeen uuden numeron, johon voisin tehdä paketinetsintäkuulutuksen taikka -ilmoituksen. Tähän uuteen numeroon soittaminen ei ollut juuri sen menestyksekkäämpää.  

Linja taisi olla viallinen tai sitten meitä oli kaksi huonokuuloista huutelemassa linjan päässä ja toisessa.  Tilanne oli kuin tv-sketsistä ikään.  Keskustelumme eteni tähän tapaan: - Postinumero? - 07955. - Ei se voi päättyä noin… Onko tämä joku postipakettiautomaatti? - Ei, tämä on kylä, Tesjoki. - Mesijoki? - Ei vaan Tesjoki. Tee-ee-äs Tesjoki. -Tesijoki? - Ei, vain kolme kirjainta. Tee-ee-äs ja  sitten tuttu sana ”joki” siihen perään. Siis Tesjoki. - Selvä. Sitten kysyn, mitä paketti sisältää. - Elektroniikkaa. Porttikoneen osia. - Tarkistan vielä; kortti- vai porttikoneen osia? Näin jatkoimme selvittäen lähettäjän tiedot, vastaanottajan tiedot, paketin sisällön, arvon yms. Saattoihan tuo tietysti olla taktiikkakin. Numero, johon soitin oli luonnollisesti maksullinen ja mitä enemmän asiaan tärvääntyi aikaa, sitä kalliimmaksi puhelu tuli.  Ilmoituksemme meni työjonon hännille. Sitä siis etsitään, konsa ehditään. Aikaisintaan kahden viikon päästä voimme odotella sähköpostia. Kannattaa kuulemma ihan maltilla odottaa. Osapuilleen viisi kuukauttahan tätä on maltillisesti odotettu, joko oikeaan osoitteeseen saapuvaksi taikka sitten meille palautuvaksi.

Hohhoijaa! Ennen oli ”ykkösposti”, jonka saattoi luottaa tulevan perille seuraavana päivänä ja ”kakkosposti”, jonka kulkuun meni pari päivää. Nykyään posti kulkee siihen tahtiin kuin ”Kusti” nyt sattuu polkemaan.

Reilun kahden viikon kuluttua Postilta tuli kuin tulikin sähköpostiviesti. Viestin mukaan yli kolme kuukautta kadoksissa olleita paketteja ei kyetä jäljittämään. Jäämme ihmettelemään, missä on se postipakettien hautausmaa, jonne kadonneet paketit haudataan ikuisiksi ajoiksi.

Ville Vallaton

Muistattehan Ville Vallattoman. Pikku pojan, joka kaahasi pyörällään ympäri lähiseutua ja ehti tohottamaan ja touhottamaan kotona ja naapurustossa yhtä jos toistakin? Milloin kaatuivat naapurin istutukset, milloin sekoittuivat keittiön ruokatarvikkeet pahemman kerran. Ville tahtoi  yleensä vain olla avuksi, joka tapauksessa aikeet olivat aina hyvät ja vilpittömät. Minkäs mahtoi, jos rapatessa roiskui ja tekevälle sattui. Aika moneen sattumukseen oli osuutensa myös Villen suurikoisella lemmikkikoiralla taikka sen talutushihnalla.

Minulla on tänä kesänä ollut kunnia tutustua tosi elämän Ville Vallattomaan. Pieneen poikaan, joka viilettää naapurustossa joko pikkuisella potkulaudalla taikka sitten pienellä polkupyörällä, jonka perässä on työntöaisa. Matkaa turvaamassa hänellä on aina kirkasvärinen kypärä. En tiedä hänen nimeään, sillä emme ole niin tuttuja - meille hän saa siis olla Ville Vallaton.

Ville Vallaton ilmestyy pensasaidan välistä sillä siunaaman sekunnilla, kun polkaiset jalan ovesta ulos. Iloinen ”moi!” kuuluu heti ensimmäisenä. Sitten alkaa varsinainen tykitys: ”Miks teidän auto on padrkkeedrattu tonne? Miks sulla on sodrtsit jalassa? Mihin sä olet menossa?”  

Pihapuuhapäivän mittaan Ville Vallaton suorittaa työmaavalvontaansa vähintäänkin tunnin välein. Aina pitäisi tietysti jaksaa vastata ”Mitä sä vidrität?”- ”Eiks noiden tavadroiden kädrryssä pitäis olla jollain kiinni?”-  ja ”Kaivatteks te kuoppaa siellä?” -tyyppisiin kysymyksiin. Huumorilla pitäisi jaksaa suhtautua ”Seis! Lain nimessä seis!”- ja ”Nyt mä joudun antamaan teille padrkkisakkoa.” - kommentteihinkin. Ja tietysti jaksettaisiinkin, jos kyseessä olisi yhtään tuttu lapsi.

Kovin tärkeäksi, mutta samalla aika rankaksi taisi Ville Vallaton kokea tehtävänsä, kun hän erään pihapuuhapäivän iltana teki pikkupyörällään ja kypärä päässä keikkuen päivän viimeistä valvontakierrostaan vielä vartin yli iltaseitsemän. Kommentit kuuluivat nimittäin: ”Te teette aina vaan töitä. Eiks teidän jo pitäis mennä nukkumaan?”

Yks kaks huomaan saaneeni tämän tosi elämän Ville Vallaton -filmatisoinnin castingissa, elikkäs  roolituksessa, Karjusen tädin roolin. Karjusen setä ei aina jaksanut suhtautua ymmärtämyksellä Ville Vallattomaan, ei myöskään tämä Karjusen täti. Tulen turhaan infonneeksi Ville Vallattomalle automme parkkipaikan hallintasuhteista ja jätän muut kommentit ja lukuisat kysymykset epäkohteliaasti vastaamatta.

Lähetän Ville Vallattomalle vastauksia tässä perässä: Käytän kesäisin kaprihousuja ihan vain siksi, että on kesä. Lupaamme parkkeerata pakettiauton jatkossa toiveesi mukaisesti. Viritin sinä yhtenä  päivänä linjalankaa havupenkkini reunuksen  tekemiseksi. Emme kaivaneet sinä toisena päivänä kuoppaa, sillä kuoppahan siellä jo on. Teimme ”kuopalle”, eli pihalammikolle, reunusta. Ja toden totta - me teemme aika uutterasti pihahommia tänäkin kesänä. Nukkuakin pitäisi. Oikeassa olet!

"Kulttuurisesta taustastani"

Näin viime yönä unta, että kirjoitin oikein hyvän pakinan aiheesta ”kulttuurinen taustani”. Aamulla muistin siitä pitkät pätkät ja olin unikirjoitukseeni muuten tyytyväinen, mutten saanut liitettyä sitä mihinkään. Unessa aihe tuntui liittyvän aivan päivänpolttaviin teemoihin. Liittyiköhän aihe  kuopuksen kanssa keskusteltuihin pakolaisteemoihin? Vai tuliko aihe siitä, että olen syttyruusuja kuistilla värkätessäni katsellut tabletilta yle-Areenan historiadokumentteja. Eilen oli katselussa  neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kuulustelusta kertova kaksiosainen dramatisoitu dokumentti ja ruotsinsuomalaisista kertova dokumenttisarja. Ehkä olin mielessäni pohtinut kulttuuritaustan vaikutusta ihmisten tekemiin ratkaisuihin. Tottahan se on, että lähtökohdat vaikuttavat siihen, miten maailman hahmottaa, mitä kokee tärkeäksi, mistä saa voimaa jne.

Pohdinpa siis  - ihan näin hereillä ollen - omaa kulttuurista taustaani, vaikka tuo määritelmä näin pakinatekstissä kauhean juhlavalta ja tieteelliseltä tuntuukin.

Olen kotoisin Pohjois-Karjalasta. Sieltä, missä Laila Hietamiehen sanoin ”mäeltä näkyy toinen mäki”. Koen sielunmaisemakseni mäkisen maaston, jossa metsät ja pellot vuorottelevat. Olen kotoisin lypsykarjatilalta. Se määrittää ainakin vuorokausi- ja vuosirytmiäni. Kotona käytiin ajoissa nukkumaan ja aikuiset heräsivät aikaisin navettaan. Kesä oli aina kiireisen työnteon aikaa. Niinpä edelleen koen luontevaksi järjestää itseni kesän ajaksi kiireiseksi erilaisilla aika suurilla projekteilla, joihin ei työtalven aikana ole ollut mahdollisuutta.

Kulttuurisia harrastuksia pidettiin kodissani arvossa. Kirjoja luettiin paljon, vaikkakaan kirjan lukemisen vuoksi ei saanut kieltäytyä mistään oikeasta askareesta. Kuorolaulu oli ja on edelleen molempien vanhempieni harrastus. Olen itsekin kokenut kuorolaulun monessa vaiheessa elämääni aivan valtaisan suurena ilon lähteenä. Taas kaihoilen, että löytäisin sopivan kuoron ja vielä tarvittavan ajankin tuolle rakkaalle harrastukselle. Teatteria harrastettiin monin tavoin. Paikallinen nuorisoseura tai kansalaisopiston näytelmäpiiri vetivät näyttämölle niin vanhempiani kuin minuakin. Ammattiteatteria käytiin katsomassa maakuntateatterissa Joensuussa.  Karjalainen lausuntaperinne oli lapsuudessani vielä voimissaan. Sain kuulua koko lapsuuteni ja nuoruuteni Kalevan nei’et -nimiseen lausuntaryhmään, joka esitti Kantelettaren runoja juhlissa ja erilaisissa nuorten henkisissä kilpailuissa. Kalevalainen poljento on niin syvällä selkäytimessäni kuin vain olla voi.

Karjalainen ruokaperinne on tärkeä osa kulttuurista taustaani sekin. Karjalanpiirakat ja karjalanpaisti olivat lapsuudessani aina viikonloppuruokaa. Vaikken itse piirakoita paistakaan, erotan ruoalla pyhän arjesta. Sunnuntaisin katetaan kauniimmin ja syödään kokoliharuokaa. Jouluunkin nuo perinneherkut kuuluvat. En osaisi ajatellakaan, ettei joulupöydässämme olisi karjalanpiirakoita ja karjalanpaistia - ihan siinä kinkun ohella. Lipeäkalaa ja lihapullia en ymmärrä kaivata.

Aivan niin kuin 1960-luvun lopulla Ruotsiin muuttaneen suomalaiset yrittivät oman kodin seinien sisäpuolella ylläpitää oman maan perinteitä, aivan samoin meille eri maista muuttaneet pakolaistaustaiset ihmiset koettavat varjella omaa kulttuurista pääomaansa ja aivan samoin meidänkin perheemme pitää kiinni kulttuurisista juuristaan.

Keinutuolista

”Keksijälle kiitos keinutuolista!” siunuustelin viime sunnuntaina, kun saimme Piltin ja Pirpanan äkkihälytyksellä iltahoitoon eikä heittopussina olo ollenkaan miellyttänyt Pirpanaa, vaan itku oli kovin herkässä.

Nopean nettitutkimuksen jälkeen tiedän, että keinutuoleja on tehty Amerikoissa ja Englannissa ja se lienee kulkeutunut meille sitä kautta. Amerikkalaisen poliitikon ja keksijän, Benjamin Franklinin, tiedetään kehitelleen keinutuolia 1700-luvulla, mutta keksijä hän tuskin on. Keinutuolilla tiedetään olevan lukuisia hyviä vaikutuksia. Varmasti jokainen tunnistaa näistä jonkin: keinutuoli rauhoittaa mieltä, rentouttaa vaikkapa synnytyksen edellä, jumppaa syviä vatsalihaksia ja helpottaa iän tuomia tasapaino-ongelmia.  Vanhastaan keinutuoli on ollut ikäihmisten tuoli, olihan se vielä minun lapsuudessani aivan tyypillinen 50-vuotislahja.

Keinutuoli on ollut erinomainen lahja moneen muuhunkin tilanteeseen. Vanhempani olivat saaneet sukulaismiehen tekemän keinutuolin häälahjaksi. Tuo keinutuoli oli vankka, tukeva ja jykevä ja se jatkaa uraansa harrastajateatterin rekvisiittakeinutuolina vielä nyt, 54 vuoden jälkeen. Mummoni sai hieman kevyemmän keinutuolin suntymäpäivälahjaksi. Siinä keinussa hän keinuttelikin ahkerasti sukkaa kutoen ja lintuja tarkkaillen. Me puoliskon kanssa saimme keinutuolin vanhemmiltani ensimmäiseen kotiin tupaantuliaislahjaksi. Sillä keinulla on nyt ikää 32 vuotta. Keinu toimii edelleen päivittäisessä käytössä. Me puolestaan ostimme keskimmäiselle keinutuolin äitienpäivälahjaksi, kun keskimmäisestä oli tullut äiti.

Meillä keinutuoli on ollut erityisesti lastenhoidon apu. Kun esikoinen syntyi keskelle yöttömän yön kesää, eikä ymmärtänyt että öiseen aikaan olisi toivottavaa jatkaa unia heti syömisen jälkeen, keinutteli puolisko häntä makuuhuoneeseen nostetussa keinutuolissa tunnin jos toisenkin. Piltti rauhoittui uneen samaan tapaan eli mieluiten pystyasennossa keinussa keinutellen.  Vatsavaivoihinkin keinuttelu tuntui auttavan.

Eipä siis ollut ihme, että keinu tuoli nopeasti mieleen Pirpanan potiessa eroahdistusta äidin lähdön jälkeen. Keinu oli siirretty jokakesäiseen tapaan ulos isolle kuistille. Siinä se palvelee kesäisin minun rompsunlukupaikkanani. Nyt siirryimme keinuun Pirpanan kanssa. Eipä aikaakaan, kun itku lakkasi. Kohta Pirpanaa jo nauratti, kun isosisko, Piltti, viiletti jalkapallon perässä pitkin pihaa. Pirpana innostui oikein hihkumaan ja taputtamaan käsiään Pilttiä kannustaakseen. Kun ukki siirtyi keinuun keinuttajaksi, saattoi mummo jo tarjoilla lusikalla evästäkin. Illan viiletessä nostimme keinutuolin tupaan ja siirryimme keinuttelemaan sisälle. Pian Pirpanalle tuli väsy. Jatkoimme siis  keinutellen.

Arkistoin mukaviin mummomuistoihini tämän: Piltti keinui keinuoravalla, minä Pirpanan kanssa  perinteisellä keinutuolilla. Lauloimme Piltin kanssa Pirpanalle unilauluksi Piippolan vaaria. Hartaasti, päästä päähän ja moneen kertaan.