Kieli muutoksessa

Kieli on siitä jännä asia, että se elää ja kehittyy kaiken aikaa. Nuoret puhuvat erilailla kuin vanhemmat - he käyttävät sanoja toisin, kenties kekseliäämmin ja taloudellisemmin. He vaikkapa lyhentävät sanaa tai nappaavat vieraskielisiä sanoja käyttöön suomen kielen lomaan. Ennen käytettiin esimerkiksi kamalan pitkää sanaa ”välttämättömästi”, nyt nuorekkaassa puhekielessä tavataan sanoa sen sijaan ”välttis”.  Kehitystä sanastossa tapahtuu sitäkin kautta, että kehityksen tuomat uudet asiat tarvitsevat uusia nimityksiä. Ei kai meillä vielä kymmenen vuotta sitten ollut olemassakaan sanaa ”älypuhelin”, kun ei ollut sellaisia laitteitakaan.  

Agricola laati aikoinaan suomen kielen kirjoitusasun ja keksi suomen kieleen monta tarvittavaa sanaa. Osalle on myöhemmin löydetty parempia korvikkeita, mutta monia hänen luomiaan sanoja on käytössä edelleen. Samanmoista kielen kehittämisen työtä saa tänä aikana tehdä yksi jos toinenkin.

Joskus sama sana tuntuu ei aikoina ja eri käyttäjien käyttämänä tarkoittavan eri asiaa.  Minun nuoruudessani sana ”sinkku” tarkoitti singlelevyä. Siis sellaista äänilevyä, jossa oli vain yksi kappale puolellaan. Sittemmin - äänilevyjen hävittyä arjen esineistöstä - ”sinkku” alkoi tarkoittaa yksineläjää. ”Sinkku” onkin paljon neutraalimpi sana kuin aiemmat leimaavan kuuloiset  ”vanhapiika” ja ”vanhapoika”. Viime viikolla kuulin ekaluokkalaisen puhuvan sinisestä väristä sanalla ”sinkku”. Sama lapsi muuten puhui punaisesta väristä sanalla ”punkku”. Minun mielestäni ”sinkulle” tuli jo liikaa merkityksiä.  Sen lisäksi ”punkku” minun sanastossani on nestemäistä ja nautitaan jalallisesta lasista. Sekaannuksen välttämiseksi pyysinkin oppilasta käyttämään väreistä ihan oikeita sanoja ”sininen” ja ”punainen”.

Luultavasti samaan tahtiin kuin kieleen syntyy uusia sanoja, jää vanhoja tarpeettomaksi. Kuka enää käyttää sanaa ”kapiot”? Ei kai kukaan varusta kapioita naimisiin mennessään?  Eiköhän se tapa ole loppunut jo 1980-luvulla. Kouluikäiset tuskin osaavat arvatakaan sanan merkitystä.  Samoin on paljon vanhoihin työtapoihin liittyviä sanoja, joita nykylapset eivät tunnista. Väitän, että esimerkiksi ”naskali” ja ”sosemylly” ovat lapsille tuntemattomia yhtä lailla kuin ”parsiminen” ja ”harsiminen”.

Paljon on muutoksessa, mutta perussäännöt sentään ovat aika lailla pysyviä. Kirjoitin kesällä sähköpostia kielitoimistoon kysyäkseni kielitoimiston kantaa julkisuudessa yleistyneeseen virheeseen. Nythän tavan takaa kirjoitetaan ”kolme hakijaa jatkavat”, vaikka kielikorva sanoisi pitävän olla ”kolme hakijaa jatkaa”. Kielitoimistosta vastattiin, että kirjavasta käytännöstä  huolimatta vanha sääntö on voimassa ”numeron kanssa käytetään verbin yksikkömuotoa”. Helpotti, kun ei vielä tarvitse laittaa vanhaa kielikorvaa remonttiin.

Tapporahoista

Juuri, kun olimme neljäsluokkalaisten kanssa lukeneet tekstin siitä, miten jännää kokemusta ei tarvitse aina lähteä hakemaan kaukaa, vaan se ”jännyys” voi löytyä aivan tutustakin ympäristöstä, niin tosiaan tapahtui.

Oppilaat huutelivat minua tunnin jälkeen tulemaan katsomaan käärmettä. Luokkani ulko-oven edessä rappukiven ja rappurallin välissä tosiaan oli käärme. Googeloisesta tutkimalla sain tehtyä lajimäärityksenkin. Vaskitsahan se. Yksi harvoista Suomessa elävistä käärmelajeista. Tai itse asiassa ei käärme ollenkaan, vaan raajaton lisko. Uhnalaisuusluokituksessa vaskitsa on silmällä pidettävä laji ja sen tappamisesta on määrätty 202 euron rangaistusmaksu. Kävin kertomassa naapuriluokassa, että tämmöinen elävä on koulun pihalla nähty ja pyysin, että lapset vaskitsan tavatessaan ihailisivat eläintä kunnioittavan matkan päästä ja muistaisivat olla häiritsemättä melko harvinaista eläintä.  Varoittelin siitäkin, että kepillä härkkiminen voisi koitua kalliiksi.

Kotiin tultua kerroin asiasta puoliskolle, jota ympäristöministeriön eläinten hinnoittelu kävi kovasti kiinnostamaan. Ymmärrettävästi. Olihan hänellä itsellään kokemusta reilun kolmenkymmen vuoden takaa lokkien häätämisestä turkistarhalta. Sakkoa siitä seurasi silloinkin, mutta jokaisella lokilla ei sentään ollut ikiomaa hintalappua siiven mutkassa. Nykyään lokin tappamisesta joutuu maksamaan 101 euroa kappaleelta. Silloinen lokkien häätäminen pois ketun ruoista olisi tämän päivän kurssilla ollut 303000 euron kolttonen.

Merellä liikkujat ovat kertoneet Suomeen uutena lajina tulleen merimetson tuhonneen kokonaisia ulkosaaria ulosteillaan. Merimetson tappaminen ei silti varmaan tule kenellekään mieleen, sillä linnun tappamisesta on määrätty 235 euron korvaussumma. Toisaalta merikotkan arvo kyllä on peräti 7400€. Peipon ja pajulinnun arvo, ihan vain vertailun vuoksi kerrottuna, on vaatimattomat 17€/kpl.

Muitakin eläimiä ympäristöministeriön lakiin on listattu. Sammakon arvo on sekin alimman taksan mukainen, 17€. Meidän pihalammikostamme tuli syystä taikka toisesta, aivan vahingossa, varsinainen sammakkolampi. Ymmärsimme nyt, että siinähän se meillä taitaa vallan varsinainen omaisuuserä ollakin! Täytyy vielä tehdä tarkempaa lajinmääritystä, sillä viitasammakon hinta on korkeampi, 34€, samoin kuin rupikonnan. Rupiliskon hinta sen sijaan on peräti 420€.

Tulin kesän alussa ostaneeksi Piltille perhoshaavin. Muistin, miten hauskaa omien lasten mielestä oli juosta haavin kanssa. Niinhän se on ollut Piltistäkin. Tämän tuosta hän on ollut menossa ”seikkailuun” taikka ”tutkimusmatkalle”. Haavi on tarvittu varusteeksi molempiin. Vaan kyllä ilmeisesti pitää leikata pohja auki Piltin haavista. Pelottaa meinaan, että hänelle tarttuu haaviin harjusinisiipi (1682€) taikka isoapollo (841€). Eikä se pikkuapollokaan olisi halpa saalis (336€).

Mietimme puoliskon kanssa, kuka oikein on osannut tehdä eläinten hinnoittelun. Hinnat on määrätty eurolleen, eivätkä ne ole halvimman hinnan 17€:n kerrannaisia. Miksi lokki maksaa 101€ eikä esimerkiksi tasan sata euroa?  Jos epäilet kertomaani, niin vinkkaan, että Finlexistä löytyy tämäkin aivan harvinaisen kiinnostava laki, jonka ympäristöministeri Satu Hassi on allekirjoituksellaan vahvistanut jo vuonna 2002.

Kulttuurikämmeistä

Normaali ei ole fakta, vaan se määrittyy kokijansa kautta. Se mikä on yhdelle normaalia, ei sitä välttämättä toiselle ole. Mietitäänpä, vaikka käyttäytymistä tai pukeutumista.  Se, mikä meillä on sopivaa, voi toisaalla olla moukkamaista - jopa loukkaavaa. Ja toisin päin. Se, mikä muualla on sallittua, voi meistä tuntua tökeröltä. Näitä mietin pienen reissumme aikana.

Ensimmäiset havainnot teimme Tallinnan laivalla cafeteria-pöydässä. Me keskustelimme lihapulla-aterioidemme äärellä aika hillitysti, niin että juuri ja juuri kuulimme toisiamme pöydän yli. Voin muuten kertoa, että siihen on tämmöisten itäsuomalaisten kailottajien pitänyt jonkin verran jopa opetella. Viereisessä pöydässä istui kolmihenkinen seurue, joka keskusteli keskenään jollakin meille tuntemattomalla kielellä. Paatoksesta saati volyymistä ei ollut puutetta, kun joukon keskushahmo luki paperistaan ääneen kavereilleen jotain -  puhettako vaiko vaikka novellitekstiä, se ei meille kielimuurin vuoksi selvinnyt.  Meteli oli oikeasti semmoinen, ettei aterioinnin jälkeiseksi puuhaksi kaavailemastani rompsunluvusta tullut yhtikäs mitään. Eikä siinä vielä kaikki! Kun he poistuivat pöydästä, he jättivät astiansa pöytään, eivätkä korjanneet niitä telineeseen. Jokainen peruskoulun käynyt suomalainen tietää, että suomalaisissa joukkoruokintapaikoissa kouluruokalasta, laivaan ja aakkosravintoloihin likaiset astiat viedään itse pois.

Seuraavaksi samaan pöytään istua napsahti aasialaisen näköinen pariskunta. Palelevana toppatakeissaan. Eivät reppanat tarjenneet riisua toppiksia edes ruokailun ajaksi. Toppatakkejakin enemmän silmäämme häiritsi rouvan käsilaukusta kaivama viinipullo ja viinilasit. Sisäinen villapaita tuntui olevan tarpeeseen, mutta että omasta kassista!?

Vaan en yhtään yritä väittää, että me suomalaiset olisimme jotenkin parempia. Kyllä meille sattuu ihan samanmoisia kulttuurikämmejä. Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Puolisko oli talvella tullut pitkästä matkasta ja joutui Latvialaiseen yöpaikkaan kovin myöhään. Hän kertoi, että hienosti palveltiin lomakylässä myöhäistä kulkijaa - jopa kokki oli herätetty laittamaan ruokaa pitkämatkalaiselle. Kokki oli yöruokailun lomassa sanonut puoliskolle - luultavasti ihan vain kohteliaisuutena - ”tule koska vaan, niin minä laitan sinulle ruokaa!” Me suomalaiset emme omassa puheessamme juuri viljele noita tarkoittamattomia kohteliaisuuksia, siksi emme niitä tietysti ymmärräkään. Taidamme olla sen sortin tosikoita, ettemme ymmärrä leikinpäiten sanottua. Kesäreissullamme kävi niin, että aiottuun yöpaikkaan ei päästykään ja matkaa tehtiin kesäillan hämyssä aiottua pidemmälle. Niinpä sitä ennen pitkää oltiin puoliskolle tutun lomakylän kohdalla. Kello oli jo 22.30 ja paikan keittiö oli mennyt kiinni puoli tuntia aiemmin. Samainen ”paikan haamuksi” itseään tituleeraava kokki kömpi lämmittelemään meille seljankat. Tulikohan hänelle mieleen, että toiste en lupaile yöruokapalvelua.

Keski-iästä

                                                   

Kun täytin kolmekymmentä vuotta, luulin olevani keski-iässä. Podin kai jonkinmoista ikäkriisiäkin silloin. Vaikka työkaverit koettivat väittää, ettei keski-ikä voi alkaa kolmikymppisenä, en luovuttanut ajatuksestani. Niinpä sainkin työkaverilta lahjaksi ryppyvoidetta.

Nyt huomaan naistenlehtijutuista, että keski-ikänä pidetään pikemminkin viittäkymmentä. Jotenkin silmiini on osunut monta viisikymppisten naisten elämänmuutostarinaa.  Joku oli ottanut vuorotteluvapaata tai opintovapaata ja aloittanut vihdoin opiskella nuoruuden haaveammattiinsa. Jonkun toisen tarinan sankaritar oli niin ikään riuhtaissut itsensä irti työelämän oravanpyörästä ja muuttanut ulkomaille elääkseen siellä ekologisempaa ja enemmän omannäköistään elämää. Jossain jutussa päähenkilö oli hätääntynyt huomatessaan, että elää kovin pientä ja ahdasta, joskin turvallisen tuntuista elämää ja halusi irrottautua turvallisuuden kahleistaan hankkimalla moottoripyörän ja lähtemällä liikkumaan laajemmin.

Omalla kohdallani mietin, että se mikä elämässä on ollut pysyvää, on mitä tärkeintä ja kalleinta. Niistä asioista en millään haluaisi irrottautua. Puolisko ja perhe ja työpaikka edustavat minulle kaiken kivijalkaa. Noita asioita en ole valmis vaihtamaan. En sitä työpaikkaakaan. En sittenkään, vaikka lotossa voittaisin. Enkä tosiaan ole niin kuin entinen Turun sinapin mainostaja, joka sanoi: ”Kahta en vaihda. Toinen on tää Turun sinappi ja…” Sitä toistahan hän ei sitten muistanutkaan. Eli hän olisi ollut valmis vaihtamaan kaiken muun paitsi sinapin.

Silti ajattelen, että tässä keski-iässä on jo aika tehdä niitä asioita, joista on haaveillut. Tehdä tosiaankin, eikä enää vain haaveilla. Ehkä siihen on jo jollain tapaa mahdollisuuksia ja resurssejakin.  

Yksi haaveistani on interrail-matka. Sellaista en nuoruudessani ehtinyt tehdä, mutta eipä mitään hätää. Interrail-matkat eivät ole enää vain nuorten matkoja. Lipun voi nykyään ostaa kuka vaan ja reissata ympäri Euroopan rautateitä lippunsa salliman ajan puitteissa.

Uuden vuoden aattona kuulin ystävän olevan lähdössä interrail-matkalle tänä vuonna. Sanoin heti, että siihen en ehdi säästää, mutta vuodelle 2018 kylläkin. Ystävä lupasi lähteä kanssani reissuun ensi vuonna tehtyään ensin oman ”tunnustelureissun”. Tuumasta toimeen. Sovin pankin kanssa, että toinen tilini suljetaan niin, etten voi tehdä sieltä nostoja ottamatta ensin yhteyttä pankkiin. Ja sehän toki estää sen, ettei tilillä tule asioitua. Vaikkei tuolle tilille kerry suuria summia kerrallaan, niin pikkuhiljaa tili kuitenkin karttuu. Lipun hinta on jo kasassa. Nyt säästän retkikassaa eli ruokailujen ja yöpymisten hintaa - kai rinkkamatkaajakin voi jonkun tuliaisenkin ostaa!?

Matkasuunnitelmaa on hahmoteltu sen verran, että liikkeelle lähdetään Baltian kautta, eikä perinteistä Ruotsin lautta -reittiä. Luultavasti koluamme itäisen Euroopan maita. Testimatkakin on jo tehty. Piipahdimme päiväseltään Tallinnassa. Testimatkan tarkoituksena oli selvittää matkailutapoja, kauppakeskuskäyttäytymistä, ongelmanratkaisukykyä, päätöksentekotahtia ja vaikkapa ruokailuasioita. Olisihan se perin surkeaa tajuta keskellä Eurooppaa, ettei jaksa kaveria, joka vain jahkailee eikä kykene päättämään mikä nähtävyys kannattaisi katsoa. Tai, että hermostuisi kaveriin, joka haluaa heiluttaa kaikki tunikat jokaisessa vastaantulevassa ostoskeskuksessa. Sekin keljuttaisi, jos toinen ei jaksaisi kävellä ja vaatisi taksia jokaiselle etapille junan ja hotellin välillä. Kaikin puolin vaikutti siltä, että kolmen viikon junareissu ensi kesänä kyetään toteuttamaan.

Matkan toteutumisen varmemmaksi vakuudeksi tehtiin Tallinnasta ensimmäinen yhteinen reissuhankinta ensi kesää ajatellen. Ostettiin nimittäin perässävedettävä mummokärry päivän eväitä ja juomapulloja varten.