Syyssonaatti

Kesää ei sitten tänä vuonna tullutkaan. Minusta tuota toukokokuun alun ja elokuun lopun välistä vähälumista ajanjaksoa ei nimittäin voi kutsua kesäksi, kun ei sillä välillä ollut yhtään kokonaan lämmintä viikkoa, hyvä jos muutama perättäinen päivä.

Vettä saatiin niin paljon, että meidänkään poudan arka nurmikko ei palanut, vaan jopa se kuiva kennäs männikön reunassa kasvoi niin, että aina viiden päivän välein piti kahden sateen välissä koettaa ehtiä lykkimään ruohonleikkurilla. Nyt ovat sitten jo sienet ehtineet levittämään rihmastonsa metsästä pitkälle nurmikon puolelle ja pihanurmikolta voisi halutessaan kerätä lehmäntattisoositarpeet. Tänä sateisena suvena onnistui uuden nurmikon perustaminen vallan mainiosti jopa  heinäkuun puolivälissä, sillä kosteutta riitti ihan ilman sadettimien virittämistä.

Villasukat ja villanutut olivat käytössä koko koulujen kesäkeskeytyksen ajan ja juhannuskokkoa katseltiin iloisessa Itä-Suomessa kahdeksan asteen semihelteessä topakasti kerrospukeutuneena. Yksi lämmin viikonloppu syyskuun puolenvälin jälkeen ei tosiaankaan kesää tee.

Mutta on se sentään hyvä, että johonkin voi vielä näinä muuttuvan ilmaston aikoina luottaa. Syksy sentään tuli ajoissa ja kaikkine herkkuineen.

Pihlajat ovat uskomattoman täynnä marjoja. Naamakirjasta saan seurata, miten kaverini ovat tehneet pihlajanmarjakransseja, pihlajanmarjahyytelöä, pihlajanmarjakakkua taikka käyttäneet pihlajanmarjoja kekseliäästi askarrellessaan oppilaiden kanssa. Metsät ovat täynnä suppilovahveroita. Niitä kasvaa nyt joka sammalikossa ja kivenkolossa. Niin että sienireissulla saa katsoa jalkoihinsa tarkkana sen vuoksi, ettei vaan tulisi huomaamattaan tallanneeksi herkkuja jo apajille mennessään. Metsämarjoja on saatu runsaasti, eikä niitä ole tarvinnut poimia pieninä ja kuivina, vaan esimerkiksi metsämustikat ovat olleet ihan reilusti pensasmustikan kokoisia.

Pohjois-Karjalan suunnalta olen kuullut, että jopa perunat ovat kasvaneet niin suuriksi, että niistä on lähinnä perunalaatikkoon laitettavaksi. Kokonaisena keitettäväksi niistä ei suuren koon vuoksi ole. Eräänlainen positiivinen ongelma tuokin.

Illat ovat jo pimeitä ja on mukava etsiä taas esille kaikki kynttilälyhdyt ja tuikkupurkit ja sytytellä tunnelmallisia kynttilöitä illan iloksi. Mikäpä on kääriytyessä torkkupeittoon ja käpertyessä sohvan nurkkaan rompsun kanssa. Syksy on tullut!

Rapakiven viherpeukalo

Ensimmäiseksi ilmoitan, että otsikko on harhaanjohtava. Rapakiven emäntä ei todellakaan ole  viherpeukalo. Korkeintaan kokeileva harrastelijahortonomi, jolla kävi tänä kesänä yhdellä viljelylohkolla uskomaton tuuri.

Keväällä laitoin tomaatin siemeniä itämään ja tein ihan omia tomaatin taimia. Ensimmäistä kertaa ikinä. Vein taimet aika hyvissä ajoin kasvihuoneeseen, kun kyllästyin niiden hajuun keittiössä. Sain aikaan hyviä napakoita taimia, ei ollenkaan sellaisia pitkänhuiskeita ja honteloita, joita joskus olen saanut aikaiseksi jotain taimia keittiön ikkunalla kasvatellessani. Istutin taimet ruukkuihin ja amppeleihin ja pitkän pätkän kesää kasvihuoneeni oli varsinainen vihreä ja rehevä -suorastaan lupaavannäköinen tomaattihuone. Nyt syyskuun puolivälissä siellä on jo jonkin verran pieniä vihreitä tomaatteja. Kerään niitä luultavasti ensi viikonloppuna pahvilaatikkoon ja laitan keittiön komeroon pimeään kypsymään. Totean, että tämä kesä ei riittänyt tomaattien punaiseksi saamiseen.

Perunaa viljelin jälleen kasvihuoneen kulmalla vanhassa valurautaisessa kylpyammeessa. Istutin sinne vapun alla Piltin avustuksella kaiken kaikkiaan kaksitoista (12) Timo-merkkistä siemenperunaa. Aivan jokainen peruna iti. Melko lailla varmuudella voin sanoa, että jokaisen juurelta löytyi vähintään kuusi kaunista kesäperunaa. Viimeiset kotikasvatetut potaatit höystivät elokuisten pihajuhlien lohisoppaa.

Puiseen lavankauluslaatikkoon sain keväällä ystävältä lipstikan alun. Sadekesä auttoi lipstikan hyvään kasvuun ja elokuussa sain kerätä omasta lipstikastani ensi talven liemimausteet - kaksi kimppua lipstikkaa kuivuu nyt keittiön ikkunan pielessä. Eipä tarvitse lihaliemikuutioita soppaan heitellä.

Kiinalaisessa kohopenkissäni, eli siinä suomalaiskansallisessa kompostipenkissä, kasvoi taas tänä kesänä kesäkurpitsaa. Tein omia kesäkurpitsan taimia, jotka nekin kasvattelin tanakoiksi kasvihuoneen valoisissa ja lauhahkoissa oloissa. Ymmärsin jo kevään vaarat, enkä tänä kesänä hätäillyt viemään kesäkurpitsoitani ulos ennen kesäkuun alkua. Lannoitukseksi ja voimaksi penkkiin hankin hyvin palanutta ja kompostoitunutta hevon kakkaa. Rapakiven tontin kohdalla satoi tänä kesänä kesäkurpitsan näkökulmasta aivan optimaalisesti. Viileä sää ei ollut lämpöpenkissä muhiville kasveille lainkaan liian viileä, vaan ilmeisesti suorastaan ihanteellinen. Tähän mennessä olen nimittäin kantanut tontin takakulmalta tupaan jo 51 kesäkurpitsaa. Niistä yksikään ei ole ollut grillimakkaran kokoluokkaa, vaan jokainen on ollut vähintään kauppakokoa. Osa on ehtinyt kasvaa lehtien suojassa salaa kunnon jytkyiksikin. Meillä on siis ollut tänä syksynä suoranaista ylituotantoa, vaikka satokausi on venynyt jo yli kuukauden ajalle. Kaikkia emme ole Rapakiven kolmen vakituisen asukkaan voimin saaneet syötyä, vaikka kesäkurpitsasta on tehty laatikkoa jos jonkinlaista, sitä on grillattu, raastettu salaatin joukkoon ja leivottu kakuksi. Zuccineja on riittänyt jaettavaksi asti.

Vähänkö on ollut kiva, että kerrankin onnistui - vaikkakin sitten tuurilla, eikä niinkään taidolla!