Niilo Tarvajärvi toivotteli radio-ohjelmissaan
”aamujen aamua!” Siitäkö meille on jäänyt ajatus, että sitä tavallista
turvallista pitää aina koettaa ylittää? Eikö vain olekin paineita koettaa taas
laittaa ”joulujen joulua” - jotain joulujen jonosta erikseen erottuvaa ja
mieleen jäävää? Minä myönnän olevani tässä joukossa aina muiden mukana - jollen
jopa etunenässä touhottamassa. Viritän valoja ulos ja sisälle, koristelen
kotia ja kuusta teemavärein ja hartaudella, varustan ruokaa enemmän kuin
kohtuudella ehdimme syödä, varmistan että jokaiselle löytyy ne sortit joista
joulu tuntuu tuntuu tulevan, siivoan torpan varsiharjalla ja mäntynesteellä
saunan lauteiden alusia myöten.
Vaan miksi ihmeessä? Joulu tuli sinäkin vuonna,
kun meillä ei nuorena perheenä ollut varaa seitsemän kilon kinkkuun, vaan vain
pikkuruiseen kinkkurullaan. Mieleen jäi ihan mukava muisto siitä, kun puolisko
intoutui kuvaamaan uunista tullutta ja kieltämättä kovin pieneksi kutistunutta
kinkkua filmikameralla ja tulitikkuaskin ollessa vieressä verrokkina. Nälässä
ei oltu sinäkään jouluna ja joulumieli löytyi levollisista pyhistä - kirjaston
kirjan lukemisesta ja kynttilän valosta.
Muistissa on - ja melkeinpä vain tuntona reidessä - se
joulu toistakymmenen vuoden takaa, jolloin kinkkurasvat kaatuivat reidelle ja
jalkaan tuli varmuudella ainakin toisen asteen palovamma. Rauhallinen joulu
rompsujen parissa tuli siitäkin joulusta. Vietinhän ne pyhät enimmäkseen
selinmakuulla jalka tyynyjen päällä koholla. Ehkäpä silloin sai huushollaajakin
tavallista enemmän hoivaa ja huomiota. Jokainenhan näki, että visvaa valuva
kahden kämmenen kokoinen palovamma on takuulla kipeä.
Minun jokavuotinen jouluhupsutukseni (ja luulen etten
ole asiani kanssa yksin) on pakonomainen siivoaminen. Jouluksihan on tavallisen
siivouksen lisäksi siivottava ne kaikki paikat, joita ei ehkä koskaan
muulloin. Siis ne matalan sohvan hankalasti siivottavat aluset, kaappien ja
pakastimen takuset ja huonekomeroiden päälyset. Siivottava on silläkin uhalla,
että siitä aiheutuu jotain pientä vahinkoa. Yhden joulun alla päätin siivota
puoliskon hirsinäytteet pois makuuhuoneemme komeroiden päältä. Lennätin niitä
semmoisella vauhdilla, että yksi näyte lipsahti kädestäni ja komeron oveen tuli
pitkä naarmu. Kyllähän se naarmu tietenkin harmitti - ja harmittaa edelleen -
mutta kaapin päälys oli tyhjä ja rätillä peränurkkaa myöten kuurattu.
Alan aavistella, että ehkä se osaisi joulu tulla Rapakiveen, vaikka
siivouksen tekisi ilman hikistä huhkimista ja pakonomaisella kiukulla
puristettua suorittamista.
Tänä vuonna tuntuu siltä, että joulu tulee
hiljaisesti. Se taitaa löytää Rapakiven torppaan ilman isoa äänekästä
ryminää. Joulussa tuntuu olevan tärkeintä rauha ja levollisuus. Iloitsemme
pienten ihmisten aidosta ja vilpittömästä jouluilosta, hillitystä Suomen
juhlavuoden väreihin koristellusta kuusesta ja vähitellen joulukuun mittaan
varustelluista jouluruoista. Puolisko saa sillinsä, esikoiselle on
hillosipuleita ja kuopukselle suppilopiirakkaa. Kinkku on sulamassa ja sitä on
varmuudella enemmän kuin tulitikkuaskin verran vielä paiston jälkeenkin.
Jos ei nyt aivan ”joulujen joulua”, niin aitoa joulua
jokaiselle!