tiistai 19. joulukuuta 2017

Joulujen joulua!





Niilo Tarvajärvi toivotteli radio-ohjelmissaan ”aamujen aamua!” Siitäkö meille on jäänyt ajatus, että sitä tavallista turvallista pitää aina koettaa ylittää? Eikö vain olekin paineita koettaa taas laittaa ”joulujen joulua” - jotain joulujen jonosta erikseen erottuvaa ja mieleen jäävää? Minä myönnän olevani tässä joukossa aina muiden mukana - jollen jopa etunenässä touhottamassa.  Viritän valoja ulos ja sisälle, koristelen kotia ja kuusta teemavärein ja hartaudella, varustan ruokaa enemmän kuin kohtuudella ehdimme syödä, varmistan että jokaiselle löytyy ne sortit joista joulu tuntuu tuntuu tulevan, siivoan torpan varsiharjalla ja mäntynesteellä saunan lauteiden alusia myöten.

Vaan miksi ihmeessä?  Joulu tuli sinäkin vuonna, kun meillä ei nuorena perheenä ollut varaa seitsemän kilon kinkkuun, vaan vain pikkuruiseen kinkkurullaan. Mieleen jäi ihan mukava muisto siitä, kun puolisko intoutui kuvaamaan uunista tullutta ja kieltämättä kovin pieneksi kutistunutta kinkkua filmikameralla ja tulitikkuaskin ollessa vieressä verrokkina. Nälässä ei oltu sinäkään jouluna ja joulumieli löytyi levollisista pyhistä - kirjaston kirjan lukemisesta ja kynttilän valosta.

Muistissa on - ja melkeinpä vain tuntona reidessä - se joulu toistakymmenen vuoden takaa, jolloin kinkkurasvat kaatuivat reidelle ja jalkaan tuli varmuudella ainakin toisen asteen palovamma. Rauhallinen joulu rompsujen parissa tuli siitäkin joulusta. Vietinhän ne pyhät enimmäkseen selinmakuulla jalka tyynyjen päällä koholla. Ehkäpä silloin sai huushollaajakin tavallista enemmän hoivaa ja huomiota. Jokainenhan näki, että visvaa valuva kahden kämmenen kokoinen palovamma on takuulla kipeä.

Minun jokavuotinen jouluhupsutukseni (ja luulen etten ole asiani kanssa yksin) on pakonomainen siivoaminen. Jouluksihan on tavallisen siivouksen lisäksi siivottava ne kaikki paikat, joita ei ehkä  koskaan muulloin. Siis ne matalan sohvan hankalasti siivottavat aluset, kaappien ja pakastimen takuset ja huonekomeroiden päälyset. Siivottava on silläkin uhalla, että siitä aiheutuu jotain pientä vahinkoa. Yhden joulun alla päätin siivota puoliskon hirsinäytteet pois makuuhuoneemme komeroiden päältä. Lennätin niitä semmoisella vauhdilla, että yksi näyte lipsahti kädestäni ja komeron oveen tuli pitkä naarmu. Kyllähän se naarmu tietenkin harmitti - ja harmittaa edelleen - mutta kaapin päälys oli tyhjä ja rätillä peränurkkaa myöten kuurattu.  Alan aavistella, että ehkä se osaisi joulu tulla Rapakiveen, vaikka siivouksen tekisi ilman hikistä huhkimista ja pakonomaisella kiukulla puristettua suorittamista.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että joulu tulee hiljaisesti. Se taitaa löytää Rapakiven torppaan ilman  isoa äänekästä ryminää. Joulussa tuntuu olevan tärkeintä rauha ja levollisuus. Iloitsemme pienten ihmisten aidosta ja vilpittömästä jouluilosta, hillitystä Suomen juhlavuoden väreihin koristellusta kuusesta ja vähitellen joulukuun mittaan varustelluista jouluruoista. Puolisko saa sillinsä, esikoiselle on hillosipuleita ja kuopukselle suppilopiirakkaa. Kinkku on sulamassa ja sitä on varmuudella enemmän kuin tulitikkuaskin verran vielä paiston jälkeenkin.

Jos ei nyt aivan ”joulujen joulua”, niin aitoa joulua jokaiselle!


keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Monokkeli



Leppoisa käsityömessureissu Tallinnaan pyllähti silmälasien rikkouduttua hetkessä vähemmän leppoisaksi. Eihän sitä lasit päässä ymmärräkään, miten pulassa ilman laseja voi olla. Normaalioloissa lasit löytyvät aamulla ensimmäisellä käden ojennuksella yöpöydältä silmille ja pysyvät tukevasti nenällä nukkumaanmenoon asti. Nippa nappa voi suihkun ajaksi jättää lasit varmaan paikkaan kodinhoitohuoneen pöydälle. Muuten ne turvaavat näkemistä aina ja joka paikassa.

Käsityömessureissulla kävi kuitenkin niin, että tulin nostaneeksi lasit otsalle naaman pesun ajaksi. Miten sattuikin, että lasit keikahtivat päälaelta lattialle ja napsahtivat nenän kohdalta kahtia. Voihan itku ja hammasten kiristys!  Vanhoja laseja ei tietenkään ollut varuiksi matkaan pakattu, eikä ruokakaupoissa myytävistä lukulaseista ole minulle iloa, kun silmät ovat aivan eri paria.  Messut olivat jo takana, joten käsityömallien ja ideoiden katselu oli suoritettu, mutta yllättävän monta kertaa olin pulassa ihan vain kotiinpaluupäivänä.

Ensimmäiset hankaluudet kohtasin jo hotellin aamupalalla, vaikka hotelli oli tuttu ja samassa aamupalabuffetissa oli aterioitu viimeksi edellisenä aamuna.  Teetä teki mieli, mutten nähnyt kahvikoneen tekstejä. Nojaamalla taaksepäin hahmottui kuitenkin, että yhdessä painikkeessa on kaksi sanaa. Päättelin - onneksi aivan oikein - siinä lukevan ”hot water” ja sain teeni. Aamupalastelu sujui toki muuten ongelmitta, sillä yli viidenkymmenen vuoden harjoittelulla haarukka kyllä osuu suuhun, vaikkei niin näkisikään.

Kaupoissa asioiminen oli joltisenkin hankalaa, sillä on nähnyt maksukorttipäätteen numeroita. Avustajaa en asialle voinut ottaa, sillä ainahan vannotetaan, ettei vaan saa päästää ketään näkemään salaisia tunnuslukuja taikka pin-koodeja. En uskaltanut luottaa siihenkään, että numerot olisivat joka maksupäätteellä samassa järjestyksessä. Eihän siinä auttanut muu kuin kaivaa se vasemman silmän puoleinen puolikas silmälaseista esiin ja käyttää sitä monokkelin tapaan. Vasen käsi kannatteli näkölinssiä aisasta pidellen ja oikea etusormi tökötti numerosarjaa.

Laivamatkalla sormet syyhysivät neulomaan. Siihen tarvitaan välttämättä molemmat kädet, enkä siis voinut kannatella monokkeliani. Laivan infosta sain teippiä, jolla lasit pysyivät kasassa niin kauan, kuin istuin ihan aloillani enkä paljon nyökytellyt saati pyöritellyt päätäni. Siis tarkalleen ottaen yhden sukan verran.

Kotimatkalta bussista puoliskolle lähetetyssä tekstarissa ei ollut päätä eikä häntää. ”Prv”:sta hänen olisi pitänyt osata tulkita vaimon olevan Porvoon kohdalla tulossa. Muut kirjaimet eivät olleet osuneet sinne päinkään.

Kotoa löytyi onneksi ja ensiavuksi arkeen vanhat lasit. Rikkoutuneet lasit korjattiin takuuseen, mutta kolme viikkoahan siihen tärvääntyi. Voi, mitä juhlaa on, kun voi taas tehdä käsitöitä ja lukea kirjoja. Hyvä on sekin, että näkee tehdä töitänsä - pystyy tunnistamaan numerot ja kirjaimet oppilaiden kirjoista ja vihkoista.
    

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kieliopinnot



Olen aina työskennellyt suomenkielisen koululaitoksen palveluksessa, enkä ole kahdenkymmenenviiden Loviisan vuoden aikana kokenut tarvetta puhua ruotsia. Ymmärrän kyllä puhetta ja kirjoitettua toista kotimaista. Puhumaan rohkaistuminen vain on ollut varsin korkean kynnyksen takana.

Kahden vuoden päästä työpaikkani siirtyy upouuteen koulurakennukseen, jossa saman katon alla  on kaksi koulua - suomenkielinen ja ruotsinkielinen. Meidän omasta toiveestamme koulurakennukseen tulee vain yksi yhteinen opettajainhuone. Sen on tarkoitus palvella molempien koulujen opettajien ja ohjaajien taukotilana, suunnittelupaikkana ja kokoushuoneena.

”Onpa se sentään äärimmäisen noloa, jos ei rohkene reagoida naapurikoulun kollegan ”ilmoja on pidellyt” -tyyppiseen kommenttiin ruotsiksi”, mietin. Samaa latua luulen myös samalla työpaikalla toimivan esikoiseni ajatusten kulkeneen, sillä esikoisen aloitteesta olemme aloittaneet kielitaidon aktivoinnin.

Eräänä iltapäivänä esikoinen lähetti minulle What’s app -viestin ruotsiksi. Luonnollisesti vastasin samalla kielellä. Tästä on nyt kulunut pian pari kuukautta. Olemme kirjoittaneet kaikki keskinäiset viestimme ruotsiksi. Ja toden totta olemme keskustelleet viesteillä muustakin kuin siitä, mitä meillä on iltaruokana.  Kyselin jo esikoiselta, koska vaihdamme kotikielen ruotsiksi. Hän tuumi, että kynnys siihen on korkeampi. Alustavan suunnitelman mukaan kirjoitamme ruotsiksi vuoden ja aktivoimme sitä kautta ruotsin kielen sanavarastoamme. Vuoden kuluttua ryhdymme puhumaan keskenämme ruotsia kotona.

Minähän tietysti ja tunnetusti olen aina aika malttamaton, niin että vuosi tuntuu aivan mahdottoman pitkältä suunnittelujaksolta. Malttamattomuuksissani olen jo aloittanut - esikoiselta puolisalaa - puheharjoituksetkin. Kaksi esikoulua, joissa piipahdan viikoittain, toimii päiväkodeissa. Päiväkotityössä on paljon aidosti ja taitavasti kaksikielistä väkeä, sillä päiväkodit palvelevat yhtä lailla suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiäkin perheitä. Olen nyt pyytänyt kummassakin paikassa muutamaa henkilöä puhumaan kanssani jatkossa vain ruotsia, jotta saan kaipaamaani harjoitusta.

Paras harjoituspaikka kuitenkin on ruotsinkielisen lapsiryhmän aamupalapöytä, johon saan istahtaa kerran viikossa aamuteelle. Yhdellä kertaa lapset selvittivät, millaisia joulukalentereita kullakin on. Pian jo rohkenin minäkin selittää kahdenkymmenenneljän kynttilän joulukalenteriani. Kohta kyselimme toisiltamme arvoituksia tyyliin, ”mikä on sellainen vaate, jossa on viisi reikää”? Viikon muistolauseeksi poimin keskustelusta ruotsinkielisen vastineen vetoketjulle.  

Jospa tämä  ”treeninki ja öövninki” vaikka toimisi dementiaa loitommalla pitävänä aivojumppanani.

Uskokaa pois, kahden vuoden päästä keskustelen säistä ja vuoden kierrosta naapurikoulun kollegoiden kanssa ruotsiksi!