Leikkikenttä

Meidän piha on ollut seitsemisen kesää meidän perheen ”leikkikenttänä”. Olemme puuhanneet kiviselle mäelle yhtä ja toista. Meillä ei ole ollut apuna pihasuunnittelijaa, ei suuria koneita eikä käytettävissä ole ollut kovin paljon rahaakaan. Luovia ideoita ja kekseliäitä ratkaisuja on puoliskon ideapankista löytynyt sitäkin enemmän.

1990-luvulla puolisko urakoi silloisen puolitoistakaistaisen tienpätkän hirviaidat Loviisan ja Vanhankylän välille. Kun tietä levennettiin moottoritieksi, purettiin toiselta laidalta hirviaita pois ja rakennettiin tien valmistuttua taas uusi aita. Puolisko tunsi semmoista lukkarinrakkautta noita aitatolppia kohtaan, että niitä piti saada meille kuorma-autollinen. Ennen pitkää hirviaitatolpat muokkautuivat jättikokoiseksi pihakeinuksi ja tuulettuvaksi rakoliiteriksi, talon ympärille sepelin ja nurmikon rajaksikin niitä aseteltiin. Ihan viho viimeiset pikku pätkät sain naputella maahan raparperipenkin reunukseksi.

Eräänä juhannuksena muutama vuosi sitten meillä oli vuokralla pikkukaivuri. Puolisko oli päättänyt lunastaa lupauksensa ja järjestää vettä tälle mäelle, jotten minä tarvitse kaihoilla kesämökkiä. Ja kylläpä vai pikkuruinen ”järvihän” Rapakiven tontin reunalle juhannuksen pyhinä muovautui.

Viime kesänä päätettiin tehdä järvelle ”ranta”, eli puinen reunus. Kylläpä siihen taisivat upota ne kiky-leikatut lomarahat ja kokonainen kuukausi työaikaa, mutta komea siitä tuli. Kestopuista reunusta pääsee nyt kiertämään koko järven, yhdellä laitaa on patio riippukeinua varten ja järven päälle voi kaarisillan puolikasta pitkin kiivetä istuskelemaan pikkupenkille. Kaarisilta jäi puolikkaaksi, kun oma tontti loppui, eikä järven takana ole omaa maata, jolle laskeutua. Oli siinä mukana taas yhden lupauksen lunastamistakin. Puolisko oli tullut sanoneeksi, että kyllä hän osaa puolikkaankin kaarisillan tehdä. Se on nyt todistettu.

Eräänä iltana pihaamme tulla pyrähti kaksi pikkuista keijua. Illan matalalta siivilöityvässä auringonvalossa kesämekkoiset, pitkätukkaiset rimppakinttutytöt näyttivät todellakin sadun keijukaisilta. He tulivat kuin leikkikentälle ainakin – purkivat repusta pehmopässit laitumelle ruokailemaan ja läksivät itse tutustumaan paikan leikkimahdollisuuksiin. Altaan reunaa pystyi tosiaan juoksemaan ympäri, kaarisillan puolikkaan penkeiltä pääsi ihastelemaan maisemia ja riippukeinussa oli kiva pötköttää. Sitten sattui silmään takapihan keinu, sekin kokeiltiin. Raparperilaattoja pitkin saattoivat keijukaiset pomppia halunsa mukaan yhdellä tai kahdella jalalla, männynkakkaran näköiset polkulaatat testattiin moneen kertaan nekin. Altaan reunalla oleva sammakkopariskunta siliteltiin ja liiterin kuistin keramiikkalampaat taputeltiin.

Mikäs siinä – saahan täällä leikkiä, kunhan vain varoo molskahtamasta järveen!

Kaks pientä jalkaa

En pidä itseäni erityisen uskonnollisena taikka hartaana ihmisena, mutta luterilaisen kodin kasvatus kulkee mukana kaikessa - jonkinlaisena ”arjen pohjavireenä”. Se näkyy ja kuuluu lauluina, sanontoina ja omantunnon äänenä.  Yleensä en pysty sanomaan, tuleeko jokin ajatus taikka toimintamalli kotikasvatuksesta, koulutuksesta, pyhäkoulusta vaiko omasta eettisestä pohdinnasta. Eikä sillä varmaan ole mitään väliäkään. Kaikki tuo tausta on muokkautunut osaksi minua. 

Tänä aamuna alkoi päässäni soida laulunpätkä. Varsinainen pikkuruinen korvamatonen.  Tunnistin, että kyseessä oli pyhäkoululaulu kaukaa lapsuudesta, liki viidenkymmenen vuoden takaa.  Laulu ei alkanut alusta, vaan jostain aamun tilanteeseen paremmin sopivasta riimin kohdasta. ”…kaks pientä jalkaa sun poluillesi…” Muistilokeroita kaivelemalla ja hyräilemällä sain mieleeni muutaman muun säkeen, mutta en onnistunut saamaan edes googlesta esille koko laulua. Ehkä laulu ei ollut kovin yleinen, eikä elä enää.  Tänä aamuna olin tosiaan erityisen iloinen jaloistani.  

Pari päivää sitten olin kokeilemassa minulle uutta lajia, sisäkiipeilyä. Innostuin siitä kovasti ja aion ilman muuta mennä toistekin. Laji oli vähän yllättäen minulle oikein sopiva. Monipuolisesti kehoa liikuttava, Ilman kalliita varusteita ja kursseja opittavissa. Siinä ei sittenkään tarvittu välttämättä pitkiä, ulottuvia raajoja, vaan pikemminkin voimaa ja jäntevyyttä. Riemuitsin vahvoista käsistäni ja jaloistani. Tuumasin hämmästelijöille, että kaikki se ”fylli” ylläni ei olekaan läskiä, vaan minulla todellakin on  myös lihakset!  

No, viimeinen alastulo nyt ei onnistunut aivan tyylipuhtaasti. En ehtinyt suunnitella, miten pudottautuisin seinältä hallitusti alas, vaan putosin paksulle patjalle oikean jalkani päälle. Putosin vahingossa niin, että varpaat taittuivat jalkaterän alle. Aineksia tuossa ”rojahduksessa” olisi varmaan ollut pahempaankin kuin jalkaterän venähdykseen.  

Vaikka eilinen olikin vaivalloinen ja paikoin tuskallinenkin päivä, ymmärsin olleeni onnekas. Kuulun ymmärtääkseni ikäni, sukupuoleni ja maidottoman ruokavalioni vuoksi osteoporoosin riskiryhmään, mutta minulla tuntuukin olevan varsin tiheät ja vahvat luut. Kun oma massani (painoindeksi yli 30) rojahtaa jalkaterän päälle, ovat kaikki rakenteet takuulla kovilla. Mutta mitään ei sittenkään ole katki, poikki, murtunut taikka rikki. Sain huomata, että joustoa ja venymiskykyä nivelsiteissä ja lihaksissa löytyy vielä. Tietenkin on myönnettävä, että myös pehmeällä putoamisalustalla oli oma merkittävä osuutensa. 

Yhden päivän tuska ja kepin kanssa liikkumisen vaiva tuntuu jo tänään kääntyvän tervehtymisen suuntaan. Kantapäähän kärsii jo varata, vaikkei varvaskävely vielä onnistukaan. 

Mitä muuta voi olla kuin onnellinen kahdesta pienestä jalastansa!