Kirittäjä

Minä olen eri vaiheissa elämää huomannut hyötyväni kirittäjästä. Kirittäjä saa jaksamaan vielä silloinkin, kun muuten tekisi jo mieli luovuttaa. Kirittäjä saa pistämään parastaan ja ottamaan itsestään kaiken irti. Kirittäjää tarvitaan muillakin aloilla kuin juoksussa tai hiihdossa. Noissa lajeissa minä en saa itsestäni mitään irti, vaikka olisi rinnalla minkämoinen kirittäjä.

Kouluaikoina minulla oli kirittäjä koulunkäynnissä ja oppimisen asioissa. Kirittäjänä oli rakas lapsuuden ystävä, jonka kanssa kilpailtiin aivan kaikesta. Yhtälailla kesäisten uintikertojen määrästä ja talvisista hopeasompa-korttiin merkityistä hiihtokilometreistä kuin matematiikan koenumerosta ja todistuksen keskiarvosta. Ei kilpailusta ääneen puhuttu, mutta kilpailu oli silti totta ja jokapäiväistä. Kirittäjäni kanssa kävimme koulua samaan tahtiin ekaluokan alusta lukion loppuun. Opettelimme yhdessä englannin sanat, kertotaulut ja painoimme mieleen maantiedon kappaleiden tietoruudut tyyliin ”Peru, Lima, kala…” Hyvin usein olimme todistuksen saamisen kohdassa samoissa keskiarvoissa, vaikka joissakin yksittäisissä numeroissa eroa olikin. Olen aivan varma, että kirittäjä auttoi minua kirimään omia numeroitani ylemmäs, mahdottomalla kilpailuvietillä varustettu kun olen.

Nyt ikääntymisen antaessa merkkejään, huomaan taas tarvetta kirittäjälle. Nuorempana koin olevani itse itseni hankalin neuvottelukumppani. En nimittäin kyennyt antamaan periksi ja jättämään tekemättä jotain, mitä olin päättänyt tehdä. Puursin homman läpi vaikka hampaat irvessä. Nyt olen oppinut ”itselleni armolliseksi” – sitähän tässä on saarnattu viime vuodet. Olen itselleni jopa niin armollinen, että pystyn fuskaamaan viikkosiivouksesta monella viikolla peräkkäin ja toisinaan kykenen sanomaan perheeni ”pojille”, etten jaksa laittaa ruokaa – ”katselkaa itsellenne kaapista jotain!”  

Pari viikkoa sitten otin kirittäjän siivoushommille. Tilasin ikkunanpesijän. Siinä samalla, kun ikkunanpesijä teki työtään, siivosin minä muuta huushollia. Eihän sitä nyt tietenkään sovi toimettomana katsella toisen työntekoa. Kirittäjän edetessä ikkunalta toiselle ja huoneesta toiseen, etenin minäkin imureineni, rätteineni  ja luuttuineni. Yhteisen puurtamisen tuloksena saatiin aikaan säihkyvän puhdas syyskoti.

Menneenä viikonloppuna tuli kuopus Pohjois-Karjalasta opiskelukaupungistaan käymään kotona. Hän on intohimoinen sienestäjä. Niinpä minulla oli kirittäjä metsäretkille läheisiin sienimetsiin. Viikonloppu keskityttiin sienestämiseen ja saatiin viikonlopun aikana kuopuksen talven tarve. Meidän pakastimeen ja viikonlopun ruokapöytään löytyi monta lajia sieniherkkuja. Taas joudun tunnustamaan, että yksin en olisi saanut aikaiseksi tehdä monta sienireissua - yhteen retkeen olisi jäänyt.

Arki on parasta

Eiköhän se ollut Nykäsen Matti, joka arvioi elämän olevan ihmisen parasta aikaa… Täsmentäisin Matin arviota hiukan ja sanoisin, että arki on elämän parasta aikaa. Arki, kaikkine turvaa tuovine rutiineineen ja jopa pakkopuuhineen, on kaikessa kaavamaisuudessaan sittenkin sitä helppoa, varmaa ja elämänmakuista elämää.

On onnekasta, jos saa elää itselleen sopivaa ja oman näköistä elämää omien läheisten ihmisten keskellä. Läheiset ihmiset voivat olla perhettä, ystäviä tai vaikka työkavereita. Eikö tämä määrittely sentään täyty suurimman osan suomalaisista kohdalla?

En usko, että onnelliseen arkeen tarvitaan suuria taloudellisia resursseja tai naistenlehtien onnellisuustestejä. Onnelliseen elämään tarvitaan lähinnä kykyä huomata kaikki se hyvä, jota siinä lähellä ja omassa arjessa jo on. Minusta on ihan sallittua vaikka ummistaa silmänsä joltain huolelta ja harmilta ja keskittyä katselemaan sitä, mikä sentään on hyvin. Yhtä lailla voi antaa itselleen luvan laittaa silmilleen ne ruusunpunaiset lasit ja katsella maailmaa niiden läpi, sillä se auttaa jaksamaan arkea.

On onnellista, jos saa tehdä työtä, jolla itse tietää olevan merkitystä. Mitä siitä, vaikkeivät toiset sitä aina osaisi arvostaa. On onnellista, jos hallussa on asunto, johon työstä palata. Aivan sama, olivatpa seinät omat, pankin omat, taikka vuokratut. Onnellista on sekin, että saa syödäkseen. Eihän sillä ole lopulta suurtakaan merkitystä syökö puuroa vai paistia, kunhan saa syödä kyllikseen. Onnea ovat ihmiset ympärillä, perhe, sukulaiset, ystävät tahi työkaverit. Ei ihmisiäkään loppujen lopuksi niin kovin monta tarvitse olla, kunhan on joku, jolle tietää voivansa soittaa niin ilon, surun kuin hädänkin keskellä.

Arki rasittaa, totta kai. Niin sen tuleekin tehdä. Silloin tulee väsymys ja väsymys tuo unen ja levon.

Näin syksyllä parasta palautumista arjesta on hidas tassuttelu sammaleisessa metsässä perjantaina illansuussa. Mieltä ja vatsaa ilahduttaa sienisaalis, mutta ei saaliskaan aina aivan välttämätön ole. Metsän antama mielenrauha sen sijaan on! Metsät ovat meillä suomalaisilla jokaisen tavoitettavissa. Jokamiehen oikeus takaa meille metsättömillekin oikeuden kokemukseen metsän rauhoittavasta vaikutuksesta.

Lauantai menee tavan takaa viikonvaihteen jälkeen koittavaan arkeen varautumiseen. On pyykkihuoltoa, siivousta, kaupassa käyntiä ja ruoanlaittoa. Mutta ne kaikki ovat askareita, jotka helpottavat arjen sujumista. Siksi nekin tuovat hyvää mieltä ja iloa.

Arjen ja juhlan erottuminen on tärkeää. Siksi viikossa on hyvä olla edes yksi pyhäisempi päivä, jolloin ei tarvitse tehdä niin paljon. Vuorotyöläisellä tuo ”pyhäisempi” päivä voi osua vaikka keskelle viikkoa, mutta monella se lepopäivä osuu sunnuntaille. Enpä tiedä kovin paljon suurempaa onnea kuin sunnuntailounaan päälle sohvalla viltin alla pötkötellen katseltu leppoisa hyvänmielen elokuva. Sen jälkeen jaksaa taas kääntää kalenterista uuden viikon ja suuntautua uuteen arkiviikkoon.

Viestinnän vaikeus

”Viisaasti verkossa”, ”Netiketti - netin etiketti” ja ”Työntekijän some-ohjeet” ovat tämän ajan kansalaistaito-opuksia. Ne ovat kaikki ohjeistuksia samaan asiaan eli nettikäyttäytymiseen. Mikä siinä nyt sitten enää voi olla vaikeaa, jos ohjekirjasiakin on lueskeltu - ainakin kursorisesti - kokonaista kolme kappaletta. Vaan, kun vaan sittenkin tuntuu voivan olla hankalaa...

Ennen vanhaan asiat soitettiin puhelimella - ihan äänen kanssa. Silloin kuultiin puolin ja toisin jo äänen sävystä, miltä tuntuu ja miten viesti otetaan vastaan. Saatettiin selittää ja perustella asiaa paremmin, kysyä ja kommentoida sanottua uudelleen ja ymmärtää toinen toisensa tarkoitus.

Nyt asioiden toimittaminen on siirtynyt yhä enemmän sähköiseen ja kirjalliseen muotoon. Se on tietysti siinä mielessä hyvä, että jälkikäteen on mahdollista tarkistaa, mitä ja milloin on sovittu. Erilaiset tarkentavat kysymykset ja lisäselvitykset sen sijaan ovat aikaavievempiä ja asioiden käsittely voi kestää päiväkausia – joka tapauksessa huomattavasti paljon puhelua kauemmin, kun asioista sopimisen sähköpostiketjut kertyvät pitkiksi.

Sosiaalisessa mediassa viestit ovat sähkösanomatyylisen lyhyitä ja niitä täydennetään pikkuruisilla  kuvakkeilla eli hymiöillä.  Jos ei jaksa selata joka väliin sopivaa ja pehmentävää hymiötä, kuulostaa viesteissänsä  kuulemma kömpelöltä ja töksäyttelevältä. Voi ei!

”Iloinen villasukkaryhmä”, positiivisen palautteen ryhmä, kirpparipalstat…  Nuo ovat minun some-maailmaani. En visertele Twitterissä, en jakele kuvia Instagramissa, en kommentoi naamakirjankaan keskustelupalstoilla.  Olen opetellut  myyntipalstojen slangin; ”av”:t, ”yv”:t ja muut ”mmm”:t ovat hallussa. Vaikka unkarin kielen kurssi kansalaisopistossa jäi aikoinaan kesken, on pitkäjännitteisyyteni sentään riittänyt tähän.  Olen siis pyrkinyt tietoisesti välttelemään viestinnän akanvirtoja ja kommunikoinnin karikoita.

Ja voi ei! Muutama päivä sitten ymmärsin, etten sittenkään hallitse edes hymiöviestintää.  Kirpparipalstalla oli nojapyörän ostoilmoitus. Ilmoitukseen oli oheistettu kuva sympaattisesta  omatekoisesta nojapyörästä. Sellaisesta, jossa istutaan huomattavasti polkupyörän satulaa miellyttävämmässä noja-asennossa ja jota poljetaan käsin. Kommentoin kuvaa naurunaama-hymiöllä. Kommenttini liittyi aidon oikeasti, vilpittömästi, vain ja ainoastaan sympaattiseen kuvaan. Saman tien olin kuitenkin saanut yksityisviestin, jossa ilmoituksen jättäjä kyseli loukkaantuneena, mikä ilmoituksessa muka oli naurettavaa? Hän kertoi olevansa sairas ja tarvitsevansa nojapyörän siksi. Hän jopa kyseenalaisti minun ammatillista kompetenssiani tuon hymiön vuoksi. Vastasin välittömästi, etten todellakaan ole millään muotoa tarkoittanut loukata. Mietityttämään ja mielen pohjalle kaihertamaan asia silti jäi.