Malta

Tuolla sanalla on monen mielestä kaksi tarkoitusta. Minä ymmärrän niistä vain sen toisen. ”Malta” on minun kielessäni saarivaltio Välimeressä. Valtio, jossa on asukkaita vajaat puoli miljoonaa ja jonka pääkaupunki on nimeltään Valletta. Naistenlehtitietojen mukaan Samuli Edelmann perheineen asui Maltalla kymmenisen vuotta. Nyttemmin he ovat jo muuttaneet sieltä pois, joten tuttuja siellä ei taida asua. Ainakin takavuosina Maltalla järjestettiin nuorison suosimia englannin kielen kielikursseja. Nuoret matkasivat kesätienesteillään loman lopuksi kielikursseille Maltalle. Maan virallinen kieli on englanti. Muuta en Maltasta tiedä ja jos jotain yrittäisin olla tietävinäni, saattaisi helposti tulla lasketeltua silkkaa valetta.

Koskaan emme ole Maltalla käyneet ja silti puoliskolla on aika usein tapana käyttää tuota sanaa minulle puhuessaan. ”Malta nyt vähän!” hän huikkaa, kun olen jo menossa yhteisiksi suunnitelluille ulkoaskareille, silloin kun hän vasta suunnittelee vaatetusta ja varusteita. Minun mielestäni hommaan ryhdytään heti, kun se on keksitty.  Yleensä pihahommat ovat sen verran raskaita ja likaisiakin, että lykkääminen ei houkuta ja hommien kimpussa ei tee mieli viivytellä. Pesuun menevät vaatteet ja ihmiset, joten sama se onko matkassa suojahousut taikka -rukkaset. Parasta on vain hoitaa homma joutuisasti alta pois!

Malttaa pitäisi puoliskon mielestä silloinkin, kun tehdään kuormaa pakettiautoon. Minustahan homma etenee tekemällä eikä tuumaamalla, mutta tässä joudun myöntämään, että puoliskolla on toki tarkempi tieto. Monesti kuormaan saadaan sopimaan paljon enemmän tavaraa, kun vähän tuumataan ja suunnitellaan, sovitellaan ja järjestellään. Järkevää on tietysti miettiä sekin, missä järjestyksessä kuorma aiotaan purkaa - ja pakataan se sitten sitä mukaa.

”Sie se et malta!” huokaa puolisko, kun hoppuilen laivalla lähtemään autokannelle pariakymmentä minuuttia ennen laivan satamaantuloaikaa. Tottahan se on, että eihän sinne autoon silloin vielä pääse ja ensin saadaan tungeksia ahtaassa hissiaulassa vanhan viinan, hien ja valkosipulin hajussa hyvinkin kymmenen minuuttia odottamassa autokannen ovien avautumista. Sen saman ajan voi toki viettää mukavammin cafeterian pöydässä tabletin äärellä. Mutta entä jos…. Oikeasti en tiedä, minkä vuoksi hoppuilen. Ei minulla ole mitään ajatusta siitä, mitä kurjaa voisi tapahtua, jos en olisi ensimmäisenä autokannen oven kahvassa. Tuskin mistään myöhästyisinkään…

Tottumus on toinen luonto. Pelaan aina aikataulut niin varman päälle, etten myöhästy. Varmaan vuosikymmeniä tehty kylien kaupungin kyläkouluja kiertävä työ on tehnyt ajatteluuni oman osansa. Varaan aikatauluun aina kelivaraa, pelivaraa, eksymisen varaa ja yllätyksen varaa.

Minulle maltti ei ole valttia, vaan puoliskon kehotus ”Malta!” vie minut suoraan ärsytyskynnykselle.

Helpdesk

Siitä on ainakin kymmenen - jollei jo viisitoista vuotta - kun näin Lapinjärvellä näytelmän, johon oli oivaltavasti upotettu pieni filmin pätkä äiti-ihmisen arjesta. Filmissä äiti hoiteli vauvaa kotona ja vastaili koko ajan perheenjäsenten puheluihin. Joku kaihoili bussin aikatauluja, joku pizzerian puhelinnumeroa – kuka mitäkin. Puhelin soi taajaan ja äidillä oli vastaus kaikkeen. Tuo pieni pätkä näytelmää jäi mieleen, koska itse elin siihen aikaan samanlaista ”keskusliikenneaseman asemanhoitajan arkea”. Jälkeenpäin ajatellen voi miettiä, että olihan se mukavaakin, kun oli joka hetki koko perheelle niin kovin tarpeellinen.

Puolihuomaamatta tässä on lasten aikuistumisen myötä tullut siirretyksi huomattavasti hiljaisemmalle asemalle. Vastuulla on toki edelleen jonkinmoinen ”helpdesk”, mutta sen hoitaminen on enää sivutoimista, eikä ollenkaan samalla lailla päävastuu, kuten aikoinaan. Silti joskus osuu vielä päiviä, jolloin saa kokea olevansa omalla junaseisakkeellaan tarpeellinen ja tärkeä. Viime viikolla oli sellainen päivä.

Aloitin sen itse. Ilmoitin keskimmäiselle olevani menossa kirpparille. Kyselin oliko lapsenlapsilla jotain tarpeita. Helpdesk oli sillä avattu. Mummo lähti tehtävälle ja löysi kuin löysikin kaivatun suksipaketin ja loskakelin kengät.

Siinä välissä ymmärsin onneksi virkistää ja ravita itseäni maistuvalla teekupposella ja herkullisella lohipiirakalla. Sitten nimittäin alkoi kiire. Kaikki ottivat yhteyttä saman tunnin sisällä.

Kuopus kaipasi suksiaan ja monojaan Pohjois-Karjalaan. Hämärtyvässä illassa suksien ja sauvojen etsintä aitan vintiltä kännykän taskulampun valossa oli oma pieni ohjelmanumeronsa. Kuopuksen suksiin kuuluvien monojen etsintä mattokomerosta ja talon vintiltä ei tuottanut toivottua tulosta. Tai sikäli kyllä, että sain siivottua komeron lattialta Ikea-kassillisen käytöstä poistettuja kenkiä ja inventoitua talon vintille ikuisuussäilytykseen päätyneet tavarat. Kuopuksen omia monoja en löytänyt – ties vaikka lienen jo lahjoittanut koululle! Lopputulemana paketoin omat sukseni ja mononi Matkahuollon matkaan kuopukselle.

Esikoinen oli saanut pari postilähetystä. Hän itse ei ehtisi reissuiltaan kotiin vielä postin aukiollessa, joten helpdeskistä piipahdettiin valtakirjalla postiasialla.

Puolisko oli työreissulla ja kaipasi välimatkatietoja ja apua majoituspaikan selvittelyssä. Mikäs siinä – helpompi noita on kotoa tabletilta selvittää kuin pieneltä kännykän ruudulta autoa ajaessa. Helpdesk toimitti tiedot ajan tavan mukaan sekä tekstiviestillä että what’s appilla - eihän koskaan voi tietää, mitä mediaa matkalainen sujuvammin seuraa.

Tuosta äkillisestä tarpeellisuudesta toipuakseen sivuraiteen pikkuaseman helpdeskin hoitaja tarvitsi kaksi tuntia hiljaista sukanneulonta-aikaa oman nojatuolin uumenissa.

Neljän saunan loukussa

Aikoinaan laman tullen ja asuntokaupan hidastuessa puhuttiin kahden asunnon loukusta. Ihmisiä varoiteltiin ostamasta uutta asuntoa, ennen kuin entisen asunnon kauppa oli valmis, jottei asunnonomistaja vaan joutuisi kahden asunnon loukkuun – maksamaan määräämättömän pitkäksi ajaksi  kahden omistamansa asunnon kuluja. Varoittavia esimerkkejä riitti asiasta kertomaan ja sureksimaan kohtuuttomiksi paisuvia asumisen kulujaan.

Nyt saatte pohtia kanssani, onko neljän saunan loukku pahempi vai kukaties kuitenkin helpompi tilanne kuin tuo kahden asunnon loukku.

Olemme itäsuomalaista saunakansaa ja meidän mielestämme asunnosta puuttuu jotain aivan olennaista, jos siinä ei ole saunaa. Rapakiven torpassa on siis sauna. Syksyllä ostamallamme Datšalla saunoja on kokonaista kolme kappaletta. On alkuperäinen Datšan rakentamisen aikoihin rakennettu sauna, vihreä 1970-luvulla rakennettu sauna ja kevythirsinen 2000-luvun sauna. Kaikki eivät ole enää kylpykunnossa.

Luulen, että Datšan entinen omistaja on halunnut säilyttää rakennukset kunnioituksesta saunatonttua kohtaan. Ovathan suomalaiset vanhastaan tienneet, että saunatonttu varjelee saunarakennusta muun muassa tulipalolta, jos tontun pitää suosiollisena. Ei kai silloin haluta tontun asumusta purkaa!?

Saunatonttu sen sijaan näyttää ottaneen uuden saunan käyttöön siirtymisen mitä suuremmassa määrin henkilökohtaisena loukkauksena ja lopettaneen saunasta huolehtimisen saman tien. Punaisen saunan katto oli viime lokakuussa jo aivan liki lattiaa. Sen katolle oli joskus vuosia sitten pudonnut iso vaahteran oksa ja saunan katto oli notkahtanut oksan painosta. Itse asiassa kattoa piteli erossa lattiasta enää katon ja lattian väliin vahingossa kiilautunut lumikola.

Saunatonttu on velmu veijari. Se keksii mielensä näyttämiseen tempun ja toisenkin. Kun punaisen saunan jälkeen käyttöön otettu vihreä sauna oli jätetty pois käytöstä ja siirrytty saunomaan somaan hirsisaunaan, antoi saunatonttu rakennuksen toisen pään vajota soiseen hetteikköön. Myhäili varmaan partaansa ja tuumasi: ”Siitäs saitte!”

Eiköhän saunatonttu lie lopulta muuttanut itsekin uuteen saunaan nauttimaan sen puhtaudesta ja lempeistä löylyistä. Onhan sitä toki yhdessä saunassa yhdelle pienelle tontulle aivan riittävästi vastattavaa.

Me uskomme, ettei tonttu enää pahastu vanhojen rakennusten poistamisesta ja aiomme pikimmiten päästä Datšallakin yhden saunan tilanteeseen. Silloin saunojen kokonaismääräksi muodostuu kaksi ja se sentään on aika lailla hallittava tilanne.