Normimaanantai

Loviisa mainostaa itseään ”kylien kaupunkina”. Minun viikossani se ihan tavallinen maanantai on varsinainen kyläkierros. Kierros on laajassa kaupungissamme sen verran pitkä, että päivän mittaan tarvittavien tavaroiden pakkaamiseen on syytä keskittyä, niin että kaikki tulee mukaan. Syytä on tarkistaa sekin, että tankissa on menovettä. Maanantaisin kilometrejä kertyy aika lailla tarkalleen sata.

Pakkasin siis seitsemän jälkeen autoani. Sulloin takapenkille lumipalloa esittävät säkkituolit ja niiden verhoiluun tuota tuonnempana tarvittavat valkoiset t-paidat. Lastasin laukkuuni tietokoneen ja tabletin, joita tiesin tarvittavan esikoulussa ekapeliä pelattaessa. Varmistin, että kaksi pelikassia ovat edelleen auton paksissa - valmiina eskaripuuhiin nekin. Nappasin jääkaapista mukaan sinne sunnuntai-iltana valmiiksi pakkaamani eväslaatikot, lounaan ja ilta-aterian. Työpöydän kulmalta kaapaisin vielä matkaani kirjastoon palautettavat kirjat - kaikki kolme dekkaria ja ihanan paksun lukuromaanin, jotka olin saanut luetuksi.

Ensimmäiseksi suuntasin Loviisan keskustaan tärkeälle kunnia- ja luottamustehtävälle, eli viemään Pilttiä päikkäriin. Tehtävä on vartissa hoidettu, mutta se on äärimmäisen tärkeä toimi. Aamuinen sylihetki päiväkodin aulassa virittää mummon päivän mukavalle taajuudelle. Toivottavasti myös Piltin päivän.

Seuraava suunta oli kartalla itään päin, Ruotsinpyhtään kirkonkylään. Siellä sain touhuilla pikkuihmisten parissa aamupäivällä liki lounaaseen saakka. Lounaani lämmitin kuitenkin laajan Loviisan koillisimmassa koulukylässä eli Ruotsinkylässä. Kalapihvien ja porkkanoiden jälkeen olin maanantaiseen tapaan iltapäivän kolmen oppitunnin ajan kaupunkimme osapuilleen pienimmän koulumme palveluksessa.

Iltapäivätuntien päätyttyä vaihdoin roolia ja palkanmaksajaa. Siirryin perusopetuksen työntekijästä vapaan sivistystyön palvelukseen ja ajelin teatterikerhotädiksi kaupungin länsilaidalle Koskenkylään. Kerholaisia odotellessa lämmitin ilta-ateriani kerhopaikan mikrossa ja puin valkoiset t-paidat vihreiden säkkituolien päälle, jotta voimme uskotella toisillemme - ja kukaties jatkossa yleisöllekin - että lumipalloista tässä tosiaankin on kyse.  Kerholaiset olivat harjoituksissaan jo pitkällä ja lähestyvän esiintymisen tuoma skarppaus ja keskittyminen siivittivät iltahetkeämme.

Kotimatkalla pysähdyin keskustassa kauppaan, koska päätin ansainneeni vielä jotain hyvää iltateelle. Kierros päättyi oman kylän, Tesjoen, kirjastoon, jossa palautin kirjat ja valitsin uutuuspöydältä alkavan viikon iltalukemiset. Puoli seitsemän aikaan olin kotona ja laitoin takkaan tulen.

Illalla ajattelin, että päivän säätä kuvasi kaksikin mummoni sanontaa. ”Uusi lumi on vanhan surma” ja ”kevät keikkuen tulevi”. Päivän mittaan satoi lunta, räntää ja rakeita – paistoipa välissä aurinkokin. Kerrassaan keikkuvainen kevätpäivä! Toivoakseni se räntäinen lumi oli sitä kevään tuovaa tappolunta!

Mistä on onnistunut viikonloppu tehty?

Puuhista, joissa näkyy oman käden jälki... Leppoisista ja kiireettömistä sosiaalisista kohtaamisista... Kodin askareista arjen helpottamiseksi... Löylystä, levosta ja lököilystä… Iloiseksi ihmetyksekseni kaikkea tuota voi sopia yhteen ja samaan viikonloppuun!

Maaliskuun puolivälin perjantaina oltiin heti työpäivän jälkeen lähdössä Datšalle. Tarkoitus oli, paitsi tarkastaa talvituhot ja aloittaa Datšakausi, myös käynnistää puoliskon talven aikana kehittelemän, soistuneen rannan kunnostamiseen tähtäävän vision toteuttaminen. Syksyn kahdelta käynniltä meillä oli tiedossa, että Datšan piipussa on varmaankin variksenpesä, eikä tupaa päästä lämmittämään ennen piirinuohoojan käyntiä katolla ja tuvassa. Siksi yöpaikaksi oli varattu kammari sukulaistalosta. Näin kun oli tiedossa, ettei tupaa lämmittämään ole kiirettä, maltoimme katkaista matkanteon ja piipahtaa yhdellä sukulaisvisiitillä jo menomatkassa. Olipa mukava turista menneen talven askareista ja suunnitella tulevan kesän puuhia.

Lauantaiaamu valkeni kevättalvisen lauhana. Luvattu vesisade ei iloksemme tullutkaan hommiamme häiritsemään, ei kiusannut tuuli, eikä häikäissyt auringonpaiste hangella. Saimme raikota rannan vesakkoa ja isompaakin puustoa aivan rauhassa ja vailla ulkopuolista kastelua tahi muuta haittaa. Tekniset alusvaatteet suodattivat sisäisen kosteuden lupauksensa mukaisesti pois iholta ja työskentely oli miellyttävää. Lainaksi saadut lumikengät kannattelivat hangen päällä jäällä ja ranta-alueella rehjustaessamme. Homma eteni yllättävänkin vauhdikkaasti. Puolen päivän jälkeen mökissä eväsleipiä syödessämme saatoimme jo ihastella uutta ja avarampaa maisemaa, jota lammen päälle kallistuneet haaroittuneet koivut eivät enää varjostaneet.

Tyytyväisinä savottaamme pakkasimme moottorisahan ja tukkikoukun auton takapaksiin ja lähdimme kotia kohti. Ehdimme kevättalvisessa alkuillan valonkajossa kotiin lauantaisaunaan.  Emme näet vielä jääneet mökkisaunaan, sillä saunavesi olisi pitänyt sulattaa lumesta.  Sunnuntain vietimme kotiaskareita - pyykkiä ja siivouksia - puuhaillen ja kipeytyneitä jäseniämme lepuuttaen. Hämmästyttävää, miten lumikenkäily tarvitsi aivan eri lihaksia kuin tavallinen lenkkareilla tassuttelu konsanaan! Risujen kantelussa puolestaan olivat käsivarret saaneet ihan toisenlaista rasitusta kuin milloinkaan taulutussilla kirjoittaessa. Hartioitakin jomotti terve työn aiheuttama raukeus.

Sunnuntainen karjalanpaisti perheen kesken ja leppoisa rompsunluku sohvalla maaten virittivät uuteen arkiviikkoon.  Mieli oli hyvä, kun oli saatu aikaiseksi näkyvää jälkeä rannan raivauksessa. Monista sukulaistapaamisista jäi mukavia juttuja makusteltavaksi uudelleen vielä viikon varrella. Kipeät pohkeet ja hartiat kertoivat, että raikkaassa ulkoilmassa tehty kuntopiiriharjoittelumme oli ollut tehokasta. Olipa onnellinen olo! Mitä sitä ihminen muuta voisi kaivata!?

Mummoilua

Lapsuuteni Itä-Suomessa käytettiin paljon sanontoja ja sanaparsia. Moni niistä on jäänyt mieleen, vaikka merkitys on auennut - tai ainakin tullut ymmärretyksi - vasta myöhemmin.

Yksi tuollainen aivan viime vuosina ymmärretty vanha ”viisaus” on, että lapset kannattaa tehdä nuorena. Ymmärsin jo neljännesvuosisata sitten, ettei lapsia noin vain tehdä – niitä saadaan, jos suodaan. Mutta tuon nuorena vanhemmaksi tulon seurauksena on toki mahdollisuus päästä bonuskierroksillekin nuorempana.

Meillä on nyt eletty jo viisi vuotta isovanhemmuuden vaihetta. Voi miten mukavaa onkaan, kun vielä kyetään laskeutumaan lattialle leikkimään, jaksetaan vetää Stigassa kahtakin murua kerrallaan ja pystytään lähtemään kimpassa lasten kanssa vaikka pilkkireissulle. Sen verran on näiden viiden vuoden aikana jo  tullut vanhuuden vaivaa, että on jo  ymmärrys siitä, että loputtomiin ei lattialle taivuta. Tai jos vielä lattialle legoleikkiin kyetäänkin, niin ylöspääsy on toinen temppu.

Lasten kasvun seuraaminen on tällä bonuskierroksella aivan uutta ja ihmeellistä. Kaiken opitun ihmettelylle on jotenkin enemmän aikaa kuin konsanaan omien kanssa. Tai ainakin jutut rekisteröidään toisella tarkkuudella ja niitä makustellaan puoliskon kanssa vielä moneen kertaan jälkikäteenkin. Ihan toivoisin sellaista lapsenlapsen kirjaa, johon isovanhemmat voisivat koodata opitut sanat ja taidot ynnä muut mukavat. Eihän niitä äiti tai isä kiireisessä arjessa ehdi välttämättä muistiin laittaakaan.  Lastenlasten lapsuusajan kirjan puuttuessa käytän tätä alustaa muistiinpanovälineenä ja kirjaan hauskoja oivalluksia tähän.

Murut olivat meillä taannoin yökylässä. Vierashuoneeseen nukkumaan käydessä Piltti ilmoitti omasta ja Pirpanan puolesta näin: ”Me olemme jo niin rohkeita, että voimme nukkua ilman sinua.”  Luvan näin saatuani poistuin omaan sänkyyni, kun kumpikin vihdoin nukkui. Yöllä oli reunan puolella nukkunut Piltti  pudonnut matalalta laverilta vierashuoneen pehmeälle nukkamatolle. Kotiin palattuaan hän oli kertonut äidilleen: ”Putosin sängystä. Se oli mummon syy, kun mummo karkasi ukin viereen!” Että semmoinen mummo…

Pirpanalla on suuri kunnioitus mummon sukkapuikkoja ja lankakoreja kohtaan. Koskaan hän ei ole puikkoihin itseään satuttanut.  Ikinä ei myöskään ole tarvinnut torua siitä, että hän olisi irrottanut puikon neuleesta tai sekoittanut langat. Lankakoppasen merkitys on 2,5 -vuotiaalla silti aivan selkeä. Pyysin tyttösiä valitsemaan korista itselleen mieluisen langan lapasia varten. Salamana oli Pirpana kipaissut korista kerän ja ilmoitti: ”minu punanen lapanen!”

Vaan tällä viikolla minulle vihdoin kirkastui mummouden korkein aste! Minä taidan saada oman leimausläpyskän Piltin päiväkotiinviemisiä ja sieltä hakemisia varten. Vau, niitä ei sentään kaikille jaeta! Ihan kuin olisin prenikan saamassa.