tiistai 27. elokuuta 2019

Reputin tentin




Alkukesästä kerroin, kuinka suoritan oikeustieteiden opintoja modernisti monimuotoetämonialaopintoina. Nolona tunnustan nyt, että vesioikeuden opinnoissa reputin pahemman kerran.

Teimme puoliskon kanssa yhdessä asiallisen ruoppausilmoituksen Pohjois-Karjalan Ely-keskukseen. Sähköiselle ilmoituskaavakkeelle kuljettiin aluehallintoviraston sivujen kautta, joten alkukesästä saatoin väittää ilmoituksen menevän AVI:lle. Matkan varrella opin kyllä, että maksuton iilmoitus tehdään Ely-keskukselle ja heidän päätöksestään mahdollisesti tehtävän maksullisen valituksen osoite puolestaan on AVI.

Ruoppausilmoitukseen tarvittiin lupa vesialueen eli kalastuskunnan nokkamieheltä. Siihen tarvittiin rajanaapureiden naapurikuulemiset tonttinumeroineen ja alllekirjoituksineen. Liitteeksi tarvittiin valokuvia ja piirroksia rannasta ennen ruoppausta ja suunnitelmakuvia rannasta ruoppauksen jäkeen. Ruopattavan liejun määrä piti arvioida pinta-aloina ja tilavuuksina. Liejun läjityksen paikka oli kaavailtava samoin jotakuinkin tarkalleen ja jetsulleen. Kaikesta tuosta ja hakemuskaavakkeen kirjoittamisesta selvisimme ihan kunnialla. Odottelimme siis Ely-keskuksen päätöstä luvatun kolmenkymmenen päivän käsittelyajan aivan luottavaisin mielin.

Tänään, 35 päivää ilmoituksen jättämisestä, saimme vihdoin päätöksen. Lampi on pieni,  alle hehtaarin kokoinen. Ilmakuvasta katsoen viranomaisen mukaan lammen pinta-ala on noin 0,95 hehtaaria. Tilavuutta ei kysytty. Mielelläni olisin kertonut, että jo laiturin päässä on syvyyttä pari metriä ja kepillä merkityssä lammen syvimmässä kohdassa on meille kerrottu vettä olevan peräti 14 metriä – itse emme ole uskaltautuneet sukeltaen tarkistamaan. Ilmakuvan perusteella Jessolanlampi on kuulemma myös  luonnontilainen. Näihin syihin ja vesilain toisen luvun 11. pykälään perustuen lampi on näin ollen Pohjois-Karjalassa rauhoitettu. En tiedä miten lie muualla! Ruoppausta ei sallita. Päätökseen saa hakea poikkeuslupaa Itä-Suomen Aluehallintovirastosta. Maksusta. Pitkällä käsittelyajalla. Ilman takeita tuloksesta.

Kerroin Ely-keskuksen virkamiehelle, että eräs – nyt jo edesmennyt – lammen osakas on padonnut laskuojan ja rannat ovat sitä kautta soistuneet, joten lampi ei nähdäkseni ole luonnontilainen. Kerroin myös, että lammen kahdella muulla kesämökillä vastaavat uimarannan parannustoimet on tehty ja näkisin näin ollen, että meillä olisi yhtä lailla oikeus rannan parantamiseen. Turhaa olivat reklamointini. Laskuojan patoamisesta on muka niin kauan, että lammen voi katsoa olevan jo ”luonnontilaisen kaltainen” ja naapurithan ovat tehneet rantaremonttinsa ennen vesilakia.

Pitkään aikaan ei olekaan verenpaine kihonnut yhtälailla huippulukemiin, sydän hakannut siksakkkia, saati vieläpä polvet lyöneet samanaikaisesti setsuuria. Jatkossa käytän voimasanoinani terhakkaita sanoja ”ruoppauslupa”, ”elykeskus” ja ”aluehallintovirasto”.


maanantai 19. elokuuta 2019

Tapahtumien keskiössä




Olipa jännä oivaltaa viime sunnuntai-iltana olevansa ihan tapahtumien keskipisteessä. Eikä kyseessä ollutkaan mikään pikkujuttu, vaan kansainvälinen laajaa mediajulkisuutta saanut asia.

Laajasti on eri tiedotusvälineissä uutisoitu 72-vuotiaan kävelystä pitävän seikkailijan, Masatoshi Sasayaman, matkasta idolinsa - suomalaisen tarkka-ampujan, Simo Häyhän - museoon Rautjärvelle. Häyhää kunnioittaakseen mies käveli Helsinki-Vantaalta Rautjärvelle – noin 300 km. Setä on lehtitietojen mukaan patikoinut erilaisia reittejä Santiago de Compostelasta alkaen, mutta tämän hän arvelee olevan viimeinen kävelyreissunsa. Meinaa kuulemma jo ikä painaa! Mitä vielä, sanon minä! Askel on sedällä reipas ja kepeä. Aika monta nuorempaa saa laittaa samalle viivalle ja taaksehan jäävät!

Masatoshi Sasayama oli piipahtanut reilu viikko sitten meidän kylän kirjastossa sympaattinen kartionmuotoinen japanilaishattu päässä ja keppi kädessä. Vuorokautta myöhemmin ymmärsin naamakirjasta, että japanilaissetä oli yöpynyt tuttavani luona.

Sunnuntai-iltana, kun koko Suomi jo tiesi sedän reissusta, kuulimme kotimatkalla Itä-Suomesta palatessa Radio Novasta hauskan liikennetiedotteen. Radioon oli soittanut joku, joka oli nähnyt sedän taivaltavan kuutostietä Simo Häyhän museon pohjoispuolella, lähellä Simpeleen Teboilia. Soittajalla oli hätä, että olikohan japanilaiskävelijä mennyt vahingossa museon ohi. Museo kun on Rautjärven etelälaidalla etelästä tultaessa oikella puolen tietä.

Eipä aikaakaan, kun me tulimme mainitun Simpeleen Teboilin kohdalle ja vastaamme taivalsi kepein ja reippain askelin japanilaisjulkkis, sellainen riisinviljelijälle tyypillinen hattu päässä ja sauva kädessä. Mene ja tiedä, oliko hän tietoinen saamastaan julkisuudesta, mutta iloisesti setä vilkutteli vastaantuleville. Morjestimme takaisin, mutta sunnuntai-illan suhteellisen taajassa jonomuodostelmassa emme voineet pysähtyä kyselemään, oliko museovierailu onnistunut ja oliko setä tietoinen museon jääneen jo taakse.

Kauan emme ehtineet asiaa harmitella, kun toinen kuuntelija soitti Novaan ja tiedotti pysähtyneensä jututtamaan kävelijää ja saaneensa tiedon, että setä käveli kohti yöpymispaikkaa. Huh, nyt oli huoli pois kaikilta kuutostien autoilijoilta.

Maanantain Yle uutiset kertoivat japanilaisturistin Simo Häyhä -museossa vierailusta. Museo oli kuulemma jo suljettu tältä kesältä, mutta se toki avattiin kunnioituksesta 8300 kilometrin päästä tullutta vierailijaa kohtaan. Museota hänelle esittelivät Rautjärven kunnanjohtaja ja  paikalliset Simo Häyhä -asiantuntijat. Rautjärveltä Sasayama istuutui linja-autoon aikeinaan katsella Helsingissä vielä ainakin Kansallismuseo ja kenties myös Suomenlinnan Sotamuseo, jossa säilytetään Häyhän asepukua. Sitten alkaa 8000 kilometrin lentomatka kotiin.

Hatunnosto 72-vuotiaalle kävelijälle!

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Juurimatkalla




Olen luvannut olla tunnin ajan Loviisan vanhojen talojen päivillä niin sanottu päivystävä loviisalainen. Johan Loviisaan muutostamme tuli elokuun alussa kaksikymmentäseitsemän vuotta, joten kyllä kai tässä  vähitellen alkaa ”kokemusloviisalaisesta” käydä.

Tänä kesänä olemme Datšan oston myötä tehneet eräänlaista ”juurimatkaa” kotiseuduille Pohjois-Karjalaan. Mielessämme olemme tehneet vertailua Itäisen Uudenmaan ja Pohjois-Karjalan mentaliteetin välillä. Samalla olemme yrittäneet ymmärtää, miten paljon asuinympäristö muokkaa elämistä ja olemista.

27 vuodessa huomaan oppineeni käyttäytymään aika lailla hillitysti itäuusmaalaisittain. En enää ilmaise tunteitani julkisesti, vaan hillitsen itseni muiden nähden. Ymmärrän jo, ettei kaupan kassalla sovi jäädä rupattelemaan kassamyyjän kanssa. En enää edes odota kyläilykutsua kenenkään kotiin, tapaamisethan hoidetaan kahvilassa.

Pohjois-Karjalassa on toisin. Kirpparilla, kahvilassa, kaupassa – no siis missä vain - on korrektia kysyä, ”mitä sukua sitä ollaan?” Eräänkin kerran – siis useasti - sain tehdä selkoa sukujuuristamme anoppia, appea ja puoliskon sisaruksia myöten.  Vaan itäuusmaalaiseksi opetelleena en tohtinut kysyä, kenen kanssa rupattelin ja kenelle sukuselvitystä tein.

Pohjois-Karjalassa voi edelleen tulla taloon ilman ennakkoilmoittautumista. Juhannuspäivän aamuna heräsimme siihen, että mökin tuvasta huhuiltiin ”huomenta”. Meillähän ei tietenkään ollut ulko-ovi lukossa, niin ei kerta kaikkiaan ole tapana. Mikäs siinä, venekaupat tehtiin juhannuspäivän aamuna ennen aamukahvia. Tuollainen aamuherätys tuntuu olevan Karjalassa ihan tapoina. Näitä on käynyt useamman kerran. Asiaa lähdetään hoitamaan heti aamusta ja hyvä niin – sittenhän se on hoidettu.

Karjalaiset ihmiset ovat töissään ja toimissaan kerrassaan ripeitä. Senkin opin, että Karjalassa kannattaa olla päivävaatteet päällä ennen kuin tarttuu edes puhelimeen, muuten saattaa tulla yllätetyksi yöpaidassa. Soitin nimittäin eräänä aamuna ensitöikseni – vielä yöpaidassa – sähkömiehelle. Hän lupasi tulla katsomaan työn samana päivänä. Kyselin, mihin aikaan hän arvelee tulevansa, että osaan olla paikalla, enkä saunalauttaristeilyllä, jonne olin menossa iltapäivästä.  Vastaus ”Vartin päästä” oli yllättävä ja pisti vipinää kinttuihin ja vauhtia pukeutumiseen.

Vaikka nautimme suunnattomasti pohjoiskarjalaisesta mutkattomasta menosta ja mentaliteetista ja koemme sen omaksemme, huomaamme omaksuneemme jotain itäuusmaalaista oman tilan rajaamista. Hankimme nimittäin ulko-oveen sisäpuolelle haan. Sen oven kiinnipitimen, joka tunnetaan myös nimillä ”säppi”taikka ”ruoppi”. Haka ei tarkoita olla torjuva, mutta se antaa meille hieman enemmän aikaa reagoida.