sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Tahtonaisia




Kun kuopukseni oli viisivuotias, hän oli tomera naisenalku. Hän vaati, että päiväkotilapsille pitäisi saada päiväkahvit ja kahville kuuluvat suklaiset kakkuherkut – aivan kuten aikuisillakin hänen mukaansa oli. Kommenttiini siitä, että ei lapsiakaan varmasti päiväkodissa ole osattomaksi jätetty, tokaisi tyttö: ”No, sämpylää ja kurkkua. Se on kuule välipala, eikä mikään päiväkahvi!” Tulkitsin tuolloin, että kuopuksesta saattaa isona tulla varsinainen vaikuttajanainen. Nyt kuopus on 23-vuotias. Hänessä on onneksi edelleen tuota asioita muuttamaan pyrkivää tahtonaista. Viime talvena hän osallistui asiantuntijaopiskelijana ryhmähaastatteluun yhteiskuntatieteellisen alan koulutuksen kehittämishankkeessa ja tällä viikolla hän matkusti Helsinkiin hankkeen kehittämisseminaariin. Hän on siis selvästi toiminut aktiivisena vaikuttajana! Vau – viisivuotiaana voi tosiaankin jo ennustaa tulevaa uraa.

Lapsenlapsemme, Piltti, on nyt viisivuotias. Hän on ilmoittanut, että hänestä tulee isona arkeologi. Hän onkin innokas ja tarkkasilmäinen kaivaja. Kotipihalta hän on kaivanut esiin paitsi nappeja ja nauloja, myös avaimia ja viimeisimpänä jännittävän ison luun murikan.

Tyttö putsasi erikoisenmuotoista luuta, hiekkaa ja multaa huolekkaasti pois harjaten. Eräänä päivänä Piltti äiteineen marssi läheiseen museoon selvittämään luun historiaa. Kuinka ollakaan, museossa oli sinä päivänä paikalla aivan oikea arkeologi. Arkeologi tutki luun ja kertoi Piltille havainnoistaan. Luu kuulemma oli ihan oikeasti vanha. Arkeologin mukaan kyseessä oli 100-140 vuotta vanha lehmän luu. Kertoman mukaan luu lienee ollut soppaluu, koska siinä oli havaittavissa veitsen jälki.

Luun löytymisestä muodostui - tämän päivän termein - ilmiöpohjainen oppimiskokemus. Siihen sisältyi kaivamista, harjaamista, opintoretki museoon ja vieläpä kirjoitustehtäväkin. Upeaa, että museossa otettiin lapsiasiakas hienosti vastaan ja vastattiin viisivuotiaan tiedonjanoon ja vieläpä kannustettiin jatkamaan kaivausten tekemistä.

Piltti oli pannut museoretkellään merkille, että kaikkiin esineisiin oli yhdistetty informaatiota paperilla. Niinpä historiallinen lehmän polviluu säilöttiin kotona vitriinikaappiin ja sen yhteyteen kirjoitettiin paperi, jossa kerrotaan luun  löytymispaikka ja -päivä, luun löytäjän nimi ja museosta saatu iänmääritys.

Saapa nähdä onko mummo vielä parinkymmenen vuoden päästä raportoimassa Piltin,  tämän nuoremman tahtonaisen, oikeasta ja todellisesta urakehityksestä. Kuopuksen päiväkotisattumus oli kyllä kerrottu aikoinaan myös Riinan pakinoissa.


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Enso-levy




Tiedättehän Enso-levyn? Sen sellaisen polttoemalipinnoitteella päällystetyn kovalevyn, jota käytettiin 1950-luvulta alkaen tiskipöytien taustalevynä ja jopa pesutilojen pinnoitteena. Enso-levyissä oli tyypillisesti kirkkaat puhtaat värit ja kapeat valkoiset pystyraidat. Sellaista kirkkaan punaista Enso-levyä oli Datšan keittiönurkkauksessa - ja siitähän se ajatus sitten lähti. Datšalla - jota fixaillaan nurkka kerrallaan - pikkuruinen keittiönurkkaus saisi punaisen värin!

Keittiön nurkan vanhan vihreät, aidot ja alkuperäiset kaapit siirrettiin sivuun ja huomattiin, että kaunista Enso-levyä on lattiaan saakka. Alkuperäisestä alakaapista puuttui toinen ovi, ja kaappi repsotti vähän surkeannäköisenä. Kunnostamalla kaapista saa varmasti vielä ihan käyttiksen, varsinkin kun alkuperäinen ovi aikanaan löytyi purettavan saunan puuliiteristä ja otettiin sieltä talteen. Alakaapin kannen pinnoitteena on sinkkipelti. Se sellainen mattapintainen, jota paljaalla kädellä koskettaessa hampaissa vihloo ja kylmät väreet juoksevat selässä. Yläkaappi, jossa oli toisella laidalla kuivauskaappi ritilöineen, haluttiin kokonaan pois ja tilalle jotain kevyempää.

Alakaapiksi löytyi tori.fi:stä sopivanlevyinen punainen kiiltävällä pellillä päällystetty kaappi, joten emme käyneet restaurointihommiin, vaan hankimme kerrassaan meille uuden saman ajan kaapin. Vanha alakaappi siirtyi ovensuunurkkaan ja palvelee siinä toistaiseksi moottorisahan korjauspisteenä ja työkalukaappina.

Yläkaapin kevennetty ja ilmavampi versio ovat punaiset avohyllyt, jotka sattuivat silmään loviisalaisella fb-palstalla. Luovuin ihan mielelläni kuivauskaapista, kun sain raikkaanpunaiset hyllyt tarpeellisille purkeille ja emalimukikokoelmalle. Kaunis kori palvelee mökkiläisiä kuivaruokakaappina. Laatikkoon sopivat hyvin makaronit, Italian pata -pussit ja muut hätävaraeväät.

Kun nyt oli näin reippaasti punaiseen lähdetty, ei ollut epäilystäkään, mikä kodin kolmesta sammutuspeitteestä viedään mökille. Keittiöpyyhkeiden väri oli samoin tällä sinetöity.  Aikailla ei tarvinnut silloinkaan, kun ostin Kesälahden käsityöpuodista patahanskan. Kaverilta saatu punainen rautapata ei sekään jouda piilottelemaan kattilakaapissa, vaan on itseoikeutetusti aina esillä hellan kulmalla. Yhtään en aikaillut silloinkaan, kun Vanhojen talojen päivien katukirpparilla oli tyrkyllä punainen teflonsisuksinen kastikekasari. Varmasti meillä mökilläkin kantarellikastiketta keitellään!

Okei, myönnän että jos Enso-levy olisi ollut vaikkapa sinistä, keittiön nurkassa olisi saattanut heilua maalipensseli. Punainen levy antoi vain luvan ja mahdollisuuden punaisella leikkimiseen.



sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Kulttuurieroja


Moderni suomalainen nainen on luultavasti tasa-arvoisin maailmassa. Meille kaikki on mahdollista aivan siinä missä suomalaismiehillekin. Voimme tehdä kaikenlaisia töitä puun pilkkomisesta ja rekan ajamisesta aina presidentin tehtäviin. Saamme työstä tienaamamme palkan omalle tilille ja voimme itse määrätä ansaitsemiemme rahojen käytöstä. Emme ole miehiimme nähden millään lailla alemmassa asemassa, saati että tossun alla.

Meillä oli kesällä pari tuttua nuorta ukrainalaismiestä apuna Datšan ulkoseiniä maalaamassa ja vähän muissakin talkootöissä. Muutamankin kerran aistin poikien ilmeistä, että näin ei toimittaisi kotimaassa.

Pojille oli eräänä päivänä kerrottu venäjäksi ja englanniksi, että minä käyttelen klapikonetta, kunhan he pätkivät rungot pölkyiksi moottorisahalla. Kohta kuitenkin näin tuvan ikkunasta, että klapikonetta jo viriteltiin toimintaan. Menin tietysti muistuttamaan, että se on minun hommani. ”Minä vain näitä isoja..” aloitteli nuorukainen. Siinä samassa sammui kone. Alkoi vian etsintä – kärähtikö koko kone, sippasiko jatkoroikka vai pomppasiko automaattisulake vain päältä. Onneksi vika oli tuo viimeksimainittu. Kun laite taas saatiin toimintaan, ryhdyin minä koneenkäyttäjäksi. Ei siinä auttanut poikien muuta kuin mukautua maan ja talon tavoille. Kyllähän se selvästi luonnolle otti, kun minun ”klipsutellessani” sulakkeet pysyivät päällä ja kaikki toimi moitteettomasti.

Avolavapakettiauto oli poikien mielestä miesten kulkupeli. Voi sitä naurua ja hämmästyneitä ilmeitä, kun hurautin kauppareissulta mökille Volkswagen LT:llä. Enhän minä maidonhakureissullani toki lavalla könöttävää hiabia tarvinnut, mutta käyhän se nyt pakettiautokin autosta ja kulkee naisihmisen kuljettamana ihan siinä missä henkilöautokin.

Entisen Itäblokin maissa paljon liikkunut ja toiminut puolisko opasti minua käytöstavoille. En ollut edes huomannut enkä siksi osannut tuosta loukkaantua, mutta puolisko huomautti, että pojat kättelivät häntä aina päivän päätteeksi ja minulle sanottiin vain heipat. Tuo tapa on kuulemma yleinen myös Venäjällä. Ihan sama minulle – en ole mikään käsipäivän sanoja, joten tässä voimme aivan hyvin mennä slaavilaisella käytösmallilla. Poikien kauppaan lähtiessä hoksasin jo itsekin oikean toimintamallin. Vaikka osa ruokakaupparahasta tulikin minun lompakostani, ymmärsin antaa rahan puoliskon kautta. Suomipojalle raha varmaan olisi kelvannut kädestäni aivan hyvin, Ukrainan pojat olivat tottuneet hoitamaan tällaiset asiat miesten kesken.