Mökillä kaikki hyvin

 

 

Meillä on käynnistymässä seitsemäs mökkikesä ja metsälammen rannassa on kaikki hyvin.

Karjalan käki helskyttelee metsikössä uutterasti ja huolehtii musiikista. Pikkuisen yksitotinen  tuo sävelmä tietysti on, mutta usean käen kaanon taikka vuorolaulu sopii mökkimaisemaan mainiosti.

Lokkipariskunnan kanssa on päästy sopimukseen pesän paikasta. Pesää ei tehdä enää laiturille vaan katolle savupiipun juureen. Sen sijaan neuvottelut vessan sijainnista ovat pahasti kesken ja lokit käyvät tarpeillaan lautan kaiteilla, vaikkei niitä riu’uiksi ole tarkoitettu ja aivan turhan jämerätkin ovat. Onneksi lampipumppu jaksaa pumpata vettä ja mummo heiluttaa varsiharjaa, niin saadaan kaiteet pestyä silloin tällöin ja ainakin ennen mummon riippumattolukuhetkiä.

Sorsapari on saapunut lammelle. Mikäs on tullessa, kun evästä riittää takuulla heillekin. Kosteikkokasveja on runsaasti ja nilviäisiä riittää pilvin pimein. Ihan pian onkin sammakonpoikasten aika nousta lammesta kuivalle maalle. Yhtään ei haittaa, jos sorsat verottavat niistä osansa.

Tesjoen kyläyhdistykseltä hankkimaamme uuteen lintupönttöön on muuttanut kirjosieppo. Sain tuettua pöntön mukavasti oksanhankaan ja lintu ymmärtää kuin ymmärtääkin käyttää oksaa parvekkeenaan ja lauluoksanaan. Siinä saamme ihailla häntä tuvasta pöydän äärestä katsellen. Entisetkin pöntöt ovat asuttuna, mutta vain tämä uusi näkyy suoraan uuden tuvan ikkunaan. Suosittelen kaikille kyläyhdistyksen mainioita valmiskoteja. Niitä saa ostaa omaksi Tesjoen kirjastosta. (Tämän verran saa kolumnikin sisältää tuotesijoittelua ja mainontaa.)

Isommille eläimille emme ole ruvenneet vuokrakoteja järjestämään, vaikka heitäkin täällä toki liikkuu. Taitavat kyllä olla enempi karavaanarityyppejä ja kartella pysyväisluonteisia asumuksia. Hirvipariskunta toivotteli meidät perjantai-iltana mökkitien risteyksessä tervetulleeksi, mutta niin olivat kiireisiä, että toinen ampaisi heti juoksuun.

Ahma ja ilves ovat olleet vieläkin vauhdikkaampia, sillä niitä ei ole onnistuttu saamaan edes mökkikameraan, vaikka metsästäjät tietävät niidenkin täällä liikkuvan. Jänikset, ketut, villiminkki ja vesimyyrä vastaavat nekin itse kodeistaan ja sopivat tämän hehtaarin lammen rannalle.

Mikäpä täällä on kesä vietellessä!

 

Maailmanlopun ruoan päiväys menossa umpeen

 

 

Heinäkuussa 2022 kerroin keväisestä Tallinnan reissustamme, josta tuliaisena toimme ”maailmanlopun ruokaa”. Sana oli kieltämättä vähän hassu, mutta tyttärelle ei siinä kohtaa tullut muuta mieleen ja koko alkuvuosi oli rummutettu kotivaran ja varautumisen tärkeyttä. Yksi ja toinen - myös me - oli koonnut jemmaa pahan päivän ruuista. Ja paha päivä nyt kuulostaa melkeinpä maailmanlopulta. Tyttären vinkistä katselin tuolloin, mitä naapurimaassa olisi tarjolla kotivaralaatikkoon.

 

Tuliaisena toin kaksi lasista tiiviöpurkkia. Toisessa on kuulemma gulassikeittoa ja toisessa seljankaa. Purkit sopivat hyvin kotivaraeväiksi, sillä purkeissa oli kamalan pitkästi päiväystä, peräti vuodelle 2025 saakka.

 

Vuonna 2022 tuntui siltä, että maailmantilanne varmasti rauhoittuu piakkoin, ja vuonna 2025 kotivara on melkein unohdettu juttu. Suorastaan luulin, että päivittelisimme asiaa samaan tapaan kuin nyt muistelemme korona-aikaa: ”Muistatko Uudenmaan tiesulut?” tai ”Ei muuten ole ikävä niitä TV:n korona-tiedotustilaisuuksia!”

 

Nyt, kun päiväykset purkeissa lähenevät loppuaan ja on tulossa se aika, että sopat on vihdoin tosiaankin lämmitettävä ja syötävä, tulee aika pettynyt olo. Soppaa ei syödäkään kuvitelmani mukaan vakaassa ja turvallisessa maailmanrauhan tilanteessa. Miten se näin voi olla!?

 

Venäjä on riehunut Ukrainassa reilun kolme vuotta. Amerikan narsistipresidentti, Trumpetti, joka lupasi lopettaa sodan päivässä, ei ole saanut aikaan rauhaa - ei edes tulitaukoa. Venäjän narsistipresidentti, Putleri, tuntuu tunnistavan maailmasta vain kolme itsellistä valtiota – Venäjän, USA:n ja Kiinan – kaikki muut ovat jaettavissa näiden kolmen etupiireiksi.

 

Venäjä on luullut Suomen edelleenkin olevan itään päin rähmällään oleva Pietarin etuvartio. Heidän näkökulmastaan NATO-liittolaisuus oli loikka väärään leiriin. Itärajan raja-asemien sulkeminen ja rajan aitaaminen uudelleen halutaan nähdä vihamielisinä toimina. Sama vihollismielisten toimijoiden tarina kerrotaan kansalle taatusti myös kaavaillusta raideleveyden muuttamisesta uutisoitaessa. Sillä 9 cm:n muutoksella viemme Suomea taas lännen leiriin.  Se on välttämätön toimi. Mutta hyvänen aika, miten hidasta homma on! Vasta 2030-luvulla voitaisiin edes aloittaa uusien raiteiden rakentaminen. Toivottavasti rajan ylittävät venäläislevyiset raiteet saadaan purettua pois paljon pikemmin!

Haukkojen sukua

 

Minä olen haukkojen sukua. Tyttönimeltäni olen Havukainen ja sukututkijat selvittivät aikoinaan, että nimi juontuu haukasta käytetystä ”havukka”-nimityksestä. Samassa sukuseurassa ollaan Haukka- ja Haukkanen-nimisten kanssa. Haukat ovat petolintuja, joten lainata voisi muinaista Fiatin mainostakin; ”Petojen sukua!”

 Viime aikoina olen pohtinut, minkä lajin haukkoja sitä ollaan? Kanahaukka, tuulihaukka, muuttohaukka ja mitä kaikkia muita noita nyt onkaan. Muuttoja tehtiin aikoinaan monen monta, mutta nyt on oltu paikoillaan jo viimeiset 15 vuotta.

”Falck - haukkana paikalla!” kuulostaa aika omalta sloganilta. Moneen pieneen hätään yritän avuksi ehtiä – niin töissä kuin perhepiirissä. Mutta eivät nuo hinaus- ja tiepalvelut sittenkään ominta omaa toimialaa ole. Hinata osaan vain peräkärryä, enkä sitäkään osaa peruuttaa. Jäteasemalla joudun ajamaan monta kierrosta lajitellessani jätejakeita oikeisiin laareihin.

”Tarjoushaukka” kuulostaa omemmalta haukkojen alalajilta. Kyllä minä tunnistan punalaputetut tuotteet, vaikka miten kiireistä puotireissua tekisin. Hoksaan usein hyvän tarjouksen ihan ilman laputustakin, sillä olen varsin hintatietoinen. Ainakin olin ennen kuin inflaatio alkoi kiihdyttää hintojen nousua, eikä jauhelihapaketin hintaa voi ennakoida viimekuisen tiedon mukaan. 

Minun omin haukkaluokitukseni on kuitenkin ”juhlahaukka”. Juhlahaukkojen erityinen ominaisuus on kestien bongailu. Juhlahaukat eroavat torien herkkuja kärkkyvistä puluista ja lokeista sikäli, että juhlahaukat arvostavat tarjottaviakin enemmän juhlien ohjelmallista sisältöä.

 Korona-aika vei meiltä juhlat. Juhlakulttuurin palautuminen tuntuu kestävän paljon kauemmin kuin pandemian laimentuminen ihmiskunnassa. Juhlahaukkana olen nyt tarttunut jokaiseen tilaisuuteen päästä osallistumaan ihmisiä yhdistäviin ja joukkoja kokoaviin juhlallisuuksiin.

 Mielessäni on puolen vuoden ajalta heti ja helposti kolmet juhlat. Uuden vuoden maissa sain osallistua tosi mukaviin syntymäpäiväjuhliin. Isäntäpari oli todellakin panostanut niin juhlapaikkaan, ruokaan kuin ohjelmaankin! Pääsiäisen tienoossa kokoonnuimme suvun kesken juhlistamaan ammatillista merkkipaalua. Huhtikuussa paikallinen kansalaisopistomme kutsui kevätjuhlaan, jossa oli laulua, tanssia ja musiikkia kokonaista kahden tunnin ajan.

Haukkana paikalla!

 

 

Viestinnästä

 

Minä olen lankapuhelinajan ihminen. En nyt sentään kammesta veivattavan puhelimen ajalta, mutta bakeliittipuhelimen ajalta kumminkin. Totuin siihen, että asiat hoituvat näppärästi puhelimessa keskustellen. Siinä saattoi esittää tarkentavan kysymyksen saman tien, voi vitsailla ja keventää, jos niin tarvitsi.

 

Sitten tapahtui mullistus. Matti Makkonen meni ja keksi tekstiviestin. Tuon 160 merkkiä pitkän viestimahdollisuuden, johon me suomalaiset ihastuimme ikihyviksi. Asian saattoi ilmoittaa joutuisasti ja enemmälti kelloa vilkuilematta. Viestin voi lähettää silloin kuin itselle sopii ja vastaanottaja lukee sen silloin kun hänelle käy.

 

Jo aiemmin keksitty sähköpostikin alkoi yleistyä ja sähköpostiosoitteesta tuli jokaisen kansalaisen juttu. Sähköposti ei enää ollut entiseen tapaan vain yritysten asia. Puhelimen käyttö väheni ja pian syrjäseuduilta kerättiinkin lankapuhelinajan tunnukset, eli puhelinlangat ja -tolpat pois. Kännykkäpuhelut ja -viestit eivät lankoja tarvitse, ne singahtelevat mastosta mastoon.

 

Sitten tuli Wilma. Paholaisen keksinnöksikin mainittu reissuvihkon korvike. Tällä alustalla sopisi hoitaa kodin ja koulun yhteistyötä. Mutta jos se korvaa kaiken yhteydenpidon, niin eipä ollenkaan hyvä! 

 

Minusta entisen ajan reissuvihkossa oli paljon hyvää. Siihen kynällä kirjoittaessa oli pakko pohtia viesti tarkemmin ja varmasti myös muotoilla pehmeämmin ja perhettä arvostaen. Nyt voi näpätä adrenaliinihuurussa kesken oppitunnin mustan tuntimerkinnän; ”häiritsit oppituntia”, ”rikoit järjestyssääntöjä” taikka ”väkivaltainen käytös”. Siinä tuoksinassa saattaa jopa unohtua kuulostella oppilaalta, mikä nyt mättää ja miksi meno on sellaista kuin on. Joku syyhän siellä takana aina on. Musta merkintä ei auta ketään. Aito kohtaaminen voisi auttaakin. Sellainen kohtaaminen, jossa olisi kiireetön tunnelma ja jossa olisi mahdollisuus luottamuksellisen ilmapiirin syntymiselle. Lapselle tulisi kokemus, että aikuista kiinnostaa ja aikuinen haluaa olla avuksi. Lapsi uskoisi, että hän kelpaa ihan itsenään, vaikka juuri nyt onkin rähjä mieli ja kurja olo.

 

Minun mielestäni kehityksen suunnan voisi mielellään kääntää ja palata kasvokkain kohtaamisiin, äänipuheluihin ja kynällä kirjoitettaviin reissuvihkoviesteihin.

 

 

 

Irtiotto

 

 

Teimme irtioton ja hurautimme mökille pääsiäiseksi. Rakkaat mökkikaverimme eivät asiasta ilahtuneen, sillä he olisivat halunneet mukaan. Selitykset kylmästä kelistä ja puutteellisista fasiliteeteista kaikuivat kuuroille korville. Epäreilusti oli toimittu ja mökiltä lähetetty kuva jäisestä lammesta koettiin sekin lähinnä keljuiluksi.

 

Kaipa asia oli jossain vaiheessa kääntynyt ymmärrettäväksi, sillä kuulimme että lastenlasten kotona oli harjoiteltu ”mökkikieltä”. Ajatus oli varmaan se, että mökkikielen hallitsevana pääsee varmemmin mukaan. Pätevimpänä opettajana Pohjois-Karjalassa syntymässä käynyt ja viisi ensimmäistä elinkuukauttaan viettänyt 8-vuotias. Työn alla kuulosti olleen konsonantin kahdentaminen tyyliin ”minnuu”, ”sinnuu”. Harjoituslauseena ”Elä tönäise minnuu!”

 

Kieltämättä Pohjois-Karjalan murre on hauskaa. Viime kesänä jokunen takkupäivä kääntyi hyväksi viimeistään iltapalapöydässä, kun innostuimme opettamaan tyttösille pohjoiskarjalaista puheentapaa. Meillä olivat tuolloin työn alla diftongit, eli oikeaoppinen ”viäntäminen”. Yhden kiepauksen (”mie”, ”sie”) oppivat mökkikaverimme helposti, mutta kahden samaan sanaan saaminen oli tuskaa. ”Jiäkuappi” taikka ”kualkiäryle” eivät tahtoneet onnistua millään. Tavoitteena oli oppia lausumaan ”kualkiäryleitä jiäkuapin piällä”, mutta nauruksihan se meni.

 

Tulevan kesän tavoitteena olisi oppia lisäämään ja vähentämään vokaaleita oikein. ”Olokapiä” ja ”polovi” saatetaan kehon osista saada haltuun, mutta miten lienee mökkiviitassa lukevan ”ulukomuan” laita. Kovin moni aikuinenkin mökkivieras on tuota viittaa tavannut ja koettanut sovittaa suuhunsa. Niitäkin on ollut, jotka eivät ole kerta kaikkiaan ymmärtäneet sanan merkitystä. Viitta sojottaa itäisen naapurimaan suuntaan; nimeä ei näinä aikoina tohdi ärsyttäminen pelossa ääneen sanoa, joten olkoon sitten ihan vaan neutraalisti ”ulkomaa”. Vokaalin vähentäminen on meille syntyperäisille pohjoiskarjalaisille aivan selkeää, mutta minkäänlaista sääntöä en osaa siihen antaa, ellei sitten niin, että loppu-i joutaa jättää ääntämättä. ”Värkynät”, ”lumpallo” ja ”kumsuappaat” ainakin toimivat sen säännön mukaan.

 

Vappureissulle on mökkikaverit varmasti jo otettava mukaan. ”Evvääks mukkaan simmoo”.

 

 

 

 

Ongelman äärellä

 

 

Meillä se taitaa olla aika omanlaatuinen probleema. Tokko lie kukaan moisesta kuullut. Ongelman nimi on keväthuumaus. Luulen, että talven valoton ja kolea aika altistaa tälle taudille aina uudestaan ja uudestaan. Mahdollisesti osuutta on myös Kotoisalla, Huvilalla ja huussilla ynnä muilla elämäntapaohjelmilla tai TV:n sinivalolla, jolle altistuu niitä katsellessa. Aina keväällä on mitä moninaisempia ostopaineita. Edellisen kesän järkeilyt tuntuvat sulaneen ihan siinä missä talven lumet. Okei, kerron vähän tarkemmin.

 

Viime kesänä oli ymmärretty, että meistä kahdesta huonojalkaisesta ei ole enää veneilijöiksi. Eipä tokikaan, kun jalka ei kummallakaan nouse niin että veneeseen pääsisi polkaisten vauhtia rannalta – saati rantavedestä. Voimatkin tuntuivat hiipuneen niin, ettei venettä saatu irti rannan hiekkasärkältä ilman äänekästä sanaharkkaa eli suukopua. Kaiken lisäksi veneisiin ja perämoottoreihin sidotulla rahalla tuntui olevan mökkiraksalla muutakin käyttöä. Puolisko tuli - ihan ilman painostusta – siihen ymmärrykseen, että veneet joutaa myydä. Molemmat. Se pienen pieni keltainen ja retromallinen pikaliippari, joka oli hankittu viimekeväisessä venehuumauksessa. Samoin se ainakin kaksi kesää pressun alla virvelöijiä odotellut, sinänsä hyvänmallinen ja tukeva, merikelpoiseksikin mainittu, avovene. Veneet ja moottorit löysivät uudet omistajat, ja mekin saimme taas rakennusta eteenpäin.

 

Miten ollakaan, liekö päästy nipin napin tämän vuoden huhtikuulle, kun jo oli taas Terhi kierroksessa. Eräänä lumipyryisenä huhtikuun iltana hurautettiin Orimattilaan ja otettiin Terhi völjyyn. Varovasti utelin, mihinpä oli puolisko arvellut parikymppistä Terhiään tarvita. ”Lautan laitaanpa tietenkin.” Onhan se nyt hehtaarin lammella päästävä lautalla ajelemaan – siitäkin huolimatta, että kaikki on nähtävissä myös meidän laiturilta, ja sittenkin vaikka kolme neljännestä lammen rannasta on soista höttöä, eikä rantautuminen ole mahdollista. Nähty on, ettei betoniponttoneille rakennettu kuusimetrinen lautta liikahda sähkömoottorilla, joten hankinta oli puoliskon mielestä enemmän kuin perusteltu.

 

Mitäpä sitä muuta voi kuin todeta, että pojat ovat aina poikia!

Kirjasta näytelmäksi

 

Olen oikeastaan aina vältellyt lukemasta ”listattuja” kirjoja. En siis lue tieten tahtoen Finlandia-ehdokkaita, en innostu lukudiplomeista tai muistakaan valmiiksi kootuista lukulistoista. Minun lukulistalleni saattaa päätyä kivan kannen vuoksi tai kaverin suosituksesta taikka ihan vain kirjaston kirjakarusellia pyöritellessä. Silti olen osunut lukemaan ihan ajan hermolla olevia kirjoja.

 

Merja Mäen kirja ”Ennen lintuja” oli upea lukukokemus. Kirja osui käteeni ystäväryhmän tavatessa ja vaihtaessa äskettäin lukemiaan kirjoja keskenään. ”Ennen Lintuja” on kertomus evakkomatkasta Laatokan saaresta Kiteen kautta Seinäjoelle. Tarina oli niin elävästi kuvattu, että ihan tunsin matkan henkiset ja fyysiset rasitukset. Henkilökuvaus oli niin tarkkaa, että lehmän kanssa matkaavana nuoreen naiseen oli helppo samaistua.

 

Eipä aikaakaan, kun tarina oli muokattu näytelmäksi ja se kantaesitettiin Seinäjoella. Ystäväryhmä varasi liput ja kokoontui Seinäjoelle näytelmää katsomaan. Näyttämölle ei tietenkään voinut lavastaa koko matkaa rajan takaisesta Karjalasta Seinäjoelle asti, vaan tarvittiin jotain viitteellistä. Paikoitellen tuntui, että näyttämöllä oli ihmeellistä ”laatikkoleikkiä”, mutta koko tarina saatiin toki kerrottua.

 

Samasta ”kirjallisuuspiiristä” kulkeutui luettavakseni Meri Valkaman ”Sinun, Margot”. Tämä erittäin taitavasti rakennettu, runsaasti takaumia sisältävä kirja kuvasi meillä vähänlaisesti tunnettua DDR:n ja muurin murtumisen aikaa yhden perheen tarinan kautta. ”Sinun, Margot” oli väkevä lukukokemus, joka jäi viikkokausiksi mieleen pyörimään.

 

Kas, vain ja kuinka ollakaan – ”Sinun, Margot” ilmestyi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Ystäväryhmä varasi taas liput ja lähti tarkastamaan, kuinka on onnistunut laittaa tämä teos näyttämölle. Pyörivä näyttämö mahdollistaa niin paljon, että takaumatkin onnistuivat. Teatteriesitys oli harvinaisen uskollinen alkuperäisteokselle; paitsi takaumat, myös tapahtumien ja järjestys ja kirjeet kulkivat kirjan mukaisesti. Olimme todella vaikuttuneita näkemästämme ja kokemastamme.

 

Jäinkin jo miettimään, mistä putkahtaa luettavakseni seuraava kirja, josta joku muukin innostuu niin, että haluaa muokata näytelmäksi – ja missä se näytelmä esitetään!?