Laadukkaita tulokkaita

Sanoudun tässä julkisesti irti ala-arvoisesta keskisarjalaisesta retoriikasta. Minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua laadukkaisiin tulokkaisiin.

Olen saanut tutustua lähempää ja kauempaa meille Suomeen muuttaneisiin ihmisiin töissä ja vapaa-ajalla. Olen tehnyt tuttavuutta monen aasialaisen maahanmuuttajan kanssa. He ovat poikkeuksetta lämpimiä, ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, jotka ovat tehneet kovasti töitä oppiakseen kielen ja hakeutuneet Suomessa töihin. Kovin ovat työteliäitä ja palveluhaluisia ihmisiä meille Lähi-idästä muuttaneet miehet ja naiset. Kunnianhimoisesti suomalaisessa työelämässä toimivat myös tuntemani Pohjois- ja Etelä-Amerikan maista meille kotiutuneet ihmiset. Yhtä lailla suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa, toteuttamassa ja tukemassa ovat tuntemani eurooppalaisista maista meille muuttaneet uussuomalaiset.

Minulla ei ole mitään syytä epäillä yhtäkään tuntemaani maahanmuuttajaa mistään epäasiallisesta tulomotivaatiosta. Yksikään heistä ei ole lähtenyt tänne kaukaiseen ja kylmänpuoleiseen maahan vaikkapa sosiaaliturvan perässä. Yleisin muuton syy näyttää minusta olevan rakkaus. Rakkaus täältä löytyneeseen puolisoon ja yllättävän pian jo rakkaus uutta kotimaata kohtaan.

Työn kautta tapaamani maahanmuuttajaperheet tuntuvat arvostavan suomalaista koululaitosta jopa kotoperäisiä perheitä enemmän. Tietysti on niin, että me syntyperäiset suomalaiset pidämme monia asioita niin itsestäänselvinä, ettemme enää huomaa olla niistä kiitollisia. Hyvään tottuneina rohkenemme pyytää vieläkin parempaa. Maahanmuuttajaperheelle saattaa ilmainen koulukuljetus, ilmainen kouluruoka ja vaikkapa laadukkaat ja värikkäät koulukirjat olla asioita, joita arvostetaan korkealle. Siitä henkii myös kunnioitus koulua kohtaan.

Minusta on itsestään selvää, että jokaista ihmistä kunnioitetaan itsenään. Kunnioituksen määrään ei vaikuta kotimaa, kotikieli, ihonväri, seksuaalinen suuntautuneisuus taikka uskonto. On törkeää vähätellä rumaa kielenkäyttöään väittämällä ilmaisuaan ”rohkeaksi” taikka ”värikkääksi”. Ala-arvoinen, luokitteleva ja arvosteleva puhe taikka kirjoittelu on yksiselitteisesti väärin.

Ei aivan toivottu lahja

 

 

Meillä tehtiin kesällä terassia. Sitä tarvittiin meidän huonojalkaisten liikkumisen avuksi ja sitä kautta saatiin luotua yhteys uuden mökin ja saunan välille.  Siinä välissä oli nimittäin melkoinen kuoppa. Terassin saamiseksi haluttuun korkeuteen tarvittiin monta pilaria, joita muurailtiin Leca-harkoista. Harkkotorneja oli useita ja niitä oli rivissä ja joskus jopa rivin vieressä.

 

Meidän mökkinaapurimme on mukava savolaismies, joka pitää asianaan suorittaa meillä liki päivittäistä rakennusvalvontaa. Puolisko, joka on tunnetusti riskimmänpuoleinen kaveri, viisasteli naapurille, että se rivin sivussa oleva pilari on tarkoitettu tukemaan hänen ikiomaa  istumapaikkaansa ja että siihen tulee pyörivä tuoli, jolla saattaa yhdessä hetkessä istua grillaamassa ja pienen pyörähdyksen jälkeen olla isäntänä ruokapöydän päässä.

 

Savolaismies ei varmaan ymmärtänyt karjalaismiehen itseironiaa, eikä niin ollen tunnistanut vitsiä. Hän ilmoitti, että hänelläpä onkin paikkaan passeli tuoli. Puolisko kävi tuolin katsomassa, muttei hänkään onneton saanut peruttua sanojaan ja kerrottua, että kyse oli aivan leikkipuheesta. Niin tuli meille heinäkuisena sunnuntaiaamuna 1970-luvun lopun nahkainen TV-tuoli. Tiedättehän se sellainen, josta oli hyvä katsoa Dallasia ja Dynastiaa. Mökkinaapuri kertoi tarjonneensa tuolia kaikille sukulaisilleen, mutta se ei ollut kelvannut kenellekään, eikä sen puoleen kuulemma sopinut heillekään. Tuoli oli siirretty puuliiteriin odottamaan ottajaa.

 

Ai että minä riemastuin! Olen kierrätysihminen viimeisen päälle, mutta enhän minä halua olla mikään jäteaseman loppusijoituspaikan vartija. Tuoli ei missään tapauksessa sopisi edes ovesta sisään meidän pikkuruisella mökillä, eikä se ”puhunut samaa kieltä” terassin polyrottinkisten kalusteiden kanssa. Olenhan minäkin sentään sen verran sisustusohjelmia katsonut, enkä kyllä kaipaa mökille yhtään enempää ”kerroksellisuutta” kuin mitä sinne aivan luonnostaan siunaantuu.

 

Helleviikot pyörivä rumilus vietti ulkona. Olihan siitä jutun juurta. Sateita pelätessä sille heitettiin päälle mönkijän pressu. Vaan annas olla – kuukauden ulkoiluttamisen jälkeen saatiin mööpeli kierrätettyä eteenpäin. Yhtään en valittanut tuolin raskautta, kun kannoin sen tuttavan Skodan takaluukkuun ja viikkasin mönkijän pressun odottamaan uutta käyttöä.

Kesän 2025 puheenaiheet

 

Itä-Suomessa eletään naapurimaan kanssa kylki kyljessä. Välissä on vain pieni hajurako, rajavyöhyke. Rajavyöhykkeen leveys vaihtelee. Esimerkiksi Parikkalan Koitsanlahdella Venäjä kurkottaa ihan liki ja ohi ajaessa rajapoijut ovat lahdella nähtävillä, kun vain osaa katsoa. Värtsilässä pääsin kesäteatterireissulla näkemään jo uutta ja paljon puhuttua raja-aitaa. Siellä raja kulkee tiensuuntaisesti ja tienvieruspellon takana komeili kilometrikaupalla uutta vihreää verkkoaitaa kuorrutettuna Nato-piikkilangalla. Kesälahdella raja kulkee Pyhäjärvessä. Iso osa järveä on Venäjän puolella. Suitsansaaressa ollaan jo kovin liki rajaa ja havainnoidaan ja aistitaan naapurin metsäpalojen savut ja muut. Kalareissulla saa olla tarkkana, ettei eksy sumussa poijujen väärälle puolelle.

 

Mutta mitä Itä-Suomessa sitten puhutaan? Puhutaan karhuista, muikku- ja mansikkatilanteesta ja helteestä. Karhuja on paljon ja ne osuvat riistakameroihin, Pyhäjärvestä ei ole saatu muikkua ja on tyydyttävä Puruveden pienempiin muikkuihin, mansikkasato kärsii kuumasta ja niin siitä kärsivät ihmisetkin. 

 

 Ei täällä pelätä naapurin hyökkäystä taikka sotaa. Kyse ei ole siitä, etteikö ymmärrettäisi tilanteen vakavuutta. Vaan Itä-Suomen ihmisille raja on ollut tuossa lähellä ”aina” - tai ainakin viimeiset 80 vuotta. Turvallisuuden tunnetta rakentaa se, että jokainen tuntee jonkun, joka on töissä raja-vartiostossa. Tätä nykyä rajavartioston autot liikkuvat ja näkyvät huomattavasti aiempaa enemmän. Se koetaan turvallisena. Samoin rajaa pitkin lentävät helikopterit.

 

Itä-Suomessa on siinä mielessä palattu 1970-luvulle, että selkä on käännetty itään. Sinne ei ole asiaa. Ei jonoteta Värtsilästä autoa tankkaamaan, ei körötellä busseilla kotiseutumatkoille suvun vanhojen paikkojen kivijalkoja etsimään, eikä tehdä yhteisiä kuorolaulutapahtumia rajan kahta puolen.

Avoimuuden aika on peruuttamattomasti ohi. 1975 Etykissä aistittu Helsingin henki haiskahtaa nyt tunkkaiselle. Rajaa valvotaan ja vartioidaan tiukasti. Kukapa tietää vaikka uuden sukupolven lapset saisivat samantapaisia lapsuusmuistoja kuin puolisko, joka muistaa katselleensa pikkupoikana järven takaa näkyvää Neuvostoliiton rajavartioston valonheitinten liikettä. Valonheittimillä valvottiin, ettei kukaan pimeyden turvinkaan ylittänyt rajaa.

Hellehöpinöitä

Yhtäjaksoista hellettä +30˚C tuntumassa on tätä kirjoitettaessa pidellyt liki kolme viikkoa.
Alkavatpa olla ihmisten jututkin jo aika pehmeitä. Tai sitten ihminen on pudonnut aika
kauas puusta ja vieraantunut luonnosta. Kerron sammakkotarinoita. 

 Rippikoulupoika söi kavereiden yllyttämänä
sammakon ja siitä repesi varsinainen someraivo. Olisi pitänyt tietää, että kaikki Suomessa
elävät sammakkolajit ovat rauhoitettujen ja niitä ei sovi syödä. 4-vuotiaalta tämä olisi ollut
hyväksyttävää, muttei 14-vuotiaalta. Joku lähti jo niinkin pahasti laukalle, että haukkui
kategorisesti kaikki pohjoiskarjalaiset ja perussuomalaiset. Oli näet joutessaan selvittänyt
pojan isän puoluekannankin, niin kuin sillä olisi asiassa mitään tekoa.

Hakematta tuli mieleen tapahtuma parin kesän takaa, mökkilammen rannassa ja
pikkusammakoiden kuivalle loikkimisen päivänä. Silloinen 4-vuotias ihaili 5 centin kolikon
kokoista sammakonpoikasta kämmenellään. Katsoi tietysti läheltä, koska halusi tehdä
tarkkoja huomioita. Sammakko loikkasi avoimeen ihmettelevään suuhun. Hätäpäissään
lapsi nielaisi sammakon. Meillä ei ollut hätä rauhoitetun sammakon elämän puolesta.
Pikemminkin mietimme, mahtaako sammakko kuljettaa jonkun pöpön pikkuihmisen
elimistöön. Loppu hyvin, kaikki hyvin – sammakonsyöjä säilyi terveenä.

Mökkihöperöt-palstalla taas pohdittiin tänä vuonna juuri tuommoisena pikkusammakoiden
maihinnousupäivänä juomakuppien tarvetta. Ihmiset olivat helteen vuoksi huolissaan
sammakoiden selviytymismahdollisuuksista kuivalla maalla. Saatoin vihjaista palstalla, että
luultavasti saavat yökasteesta tarvitsemansa juomaveden. Puolisko muistutti minua, että
sammakoilla on täysi mahdollisuus loikkia takaisin lampeen juomaan, uimaan ja
leikkimään vesileikkejä.

Jos tämä helle jatkuu vielä viikonkin, niin saatanpa minäkin innostua askartelemaan
Mökkihöperöiden tämän kesän suosikkiaskartelun. Se on nimittäin rautalangasta punottu
ja mahdollisesti helmin koristeltu sudenkorento. Toimii kuulemma loistavasti paarmojen
pelokkeena, jos laittaa antennin päähän ja kiinnittää hattuunsa.

Kansalaistaidosta

Kauan edellytettiin kouluuntulijalta muutamaa perusasiaa; ulkovaatteiden pukemista itsenäisesti, perunan kuorimisen osaamista ja kengännauhojen sitomisen taitoa. Lukea taikka laskea ei tarvinnut osata, ne luvattiin opettaa koulussa.

Kun olin 1970-luvulla alakoululainen, oli meillä yhtenä oppiaineena Kansalaistaito. Kansalaistaitoa opetettiin sillä nimellä vuoteen 2000 asti. Sittemmin sen sisällöt sulautettiin ympäristötietoon. Kansalaistaidon sisältöihin kuuluivat esimerkiksi ravinto-oppi, käytöstavat, liikenteessä toimiminen, kulttuuri- ja tapa-asiat, opiskelutekniikka ja hygienia. Jostain syystä itselleni on jäänyt mieleen lähinnä puhelimeen vastaamisen harjoitteleminen ja opiskelutekniikoista puhuminen.

Nykyäänkin puhutaan kansalaistaidoista. Kansalaistaitoina pidetään monia arjenhallinnan taitoja kuten ruoanvalmistusta, digitaitoja, oman talouden hallintaa ja medialukutaitoa. Nämä taidot karkaavat monelta kauas erilaisista syistä. Ruoanvalmistusta ei tarvitse opetella, kun kaupan hyllyt ovat väärällään erilaisia valmisaterioita. Talouden hallinta on hankalaa, kun näyttämisen halu on kova ja luottokorttia on helppo vinguttaa. Tekoälyn tulo hankaloittaa kovasti medialukutaitoa. Diginatiiveillakaan eivät kaikki digitaidot ole hallinnassa, vaikka konsoliohjain onkin lähes kasvanut kiinni kämmeneen.

Mutta kun ennen näitä pitäisi oppia kuorimaan se peruna! Pitäisi osata perusteet käytöstavoista; ainakin silmiin katsominen, tervehtiminen, kiitos ja anteeksi. Sekin olisi hyvä tietää, ettei sisätiloissa tarvitse olla lippis ja huppu päähän päällekkäin kiskottuna, johan siinä hautuu päänahka.

Minusta tuntuu, että kansalaistaidoksi pitäisi luokitella myös uimataito, tuhansien järvien maassa kun ollaan. Merenrantakaupunki Loviisa tarjoaa mahdollisuutta uimaan oppimiseen jokaiselle lapselle monta kertaa. Meillä järjestetään kesäisiä uimakouluja, talviuimakouluja hallissa ja varmuudeksi vielä kaikki tokaluokkalaiset pääsevät viisi kertaa uimaoppiin koulun kanssa. 

Nykyajan kansalaistaitona opetettavien asioiden listalle laittaisin myös uunin lämmittämisen taidon. Onhan se nyt mökkisaunan kiuas taikka kotoinen tunnelmanluoja takka osattava lämmittää niin, ettei kuole häkämyrkytykseen, taikka toisaalta hukkaa lämpöä vallan harakoille.

Kansalaistaito takaisin peruskouluun!

 

Palveluasennetta

Olen miettinyt paljon palveluasennetta. Pienillä paikkakunnilla koetaan yleensä saatavan parempaa palvelua. Moni Helsingistä Loviisaan muuttanut kiittelee kovasti saamaansa henkilökohtaisen tuntuista palvelua. 

Itse olen kyllä kokenut saavani minut paremmin kohtaavaa palvelua Itä-Suomessa. Ymmärrän, että se on kielestä kiinni. Lapsuuden murre on minulle niin rakas. On aivan ihanaa, että mökkipaikkakunnallamme puhutaan tuota tuttua ja kotoisaa, lämmintä ja leppoisaa kieltä, Pohjois-Karjalan murretta.

Kerron esimerkin tältä viikolta. Aivan samoin kyllä kävi juhannuksen alla toisessa liikkeessä, joten tämänviikkoinen ei ole yksittäistapaus, vaan kyseessä lienee vakiintunut toimintamalli näillä leveysasteilla.

Menin kuntakeskukseen liikkeeseen, josta meille oli tilattu tavaraa mökille. Tavara ei ollut mennessäni vielä valmiiksi työstetty, sillä olin sattuneesta syystä päivän verran etuajassa kyselemässä tilauksen perään. Firman omistajalla oli heti halu ratkoa homma parhain päin. ”Männöökö siulla minkä aikoo?” kyseli hän. Ymmärsin tietysti oitis, että hän tarkoitti kysyä sitä, kuinka kauan saisin kulutettua aikaa muilla asioilla. Kerroin, että Ässä ja Koo on vielä käymättä. En tarvinnut edes mainita, että apteekkiinkin on asiaa ja kahvilassakin voisin toki piipahtaa, jos se asiaa edistäisi. Hän ilmoitti oitis: ”No, ei noita kyllä pitkään tie. Mie tekasen ne ennen kun lähen syömään. Tule vuan sitten hakemaan.” Niin tapahtui. Kun menin hakemaan, oli työstö tehty ja tuotteet valmiina lähtemään matkaani.

Sain luvan kertoa myös puoliskon kokemuksen. Hänellä on sairaus, joka aiheuttaa verenpaineen laskua istumalta noustessa ja tarpeen tasapainotella ennen liikkeelle lähtöä. Puolisko oli mennyt putkiliikkeeseen ja ennen sisään menemistä tasaili verenpainetta autoon nojaten. Kuinka ollakaan, mies liikkeestä kipaisi ulos kyselemään, millaista asiaa olisi. Puolisko kertoi tietysti, mitä putkea oli tullut hakemaan. Myyjä kävi hakemassa putkikiepin ja toi sen autolle. Kipaisipa vielä höyläämässä maksun puoliskon kortilta ja palautti kortin kovin tyytyväiselle asiakkaalle.

Mitä tällä palveluasenteella saa aikaan? Sen, että paikka muistetaan. Sitä suositellaan naamakirjan ryhmissä apuja kyseleville muille mökkiläisille. Sinne mennään toistekin. Suorastaan hoksataan, että täältähän saisi hankittua tarpeeseen kotiinkin. Hyvä, ettei käydä uusia tarpeita vallan keksimällä keksimään!

Muura-muurahaiset

Ihmisiä on toisinaan verrattu muurahaisiin. Joskus vertauksella viitataan väen paljouteen. Ja mikä jottei – onhan vaikkapa torin, metrotunnelin tai rautatieaseman hyörinä kaukaa katsottuna yhtä lailla päättömän näköistä touhua kuin kuhina muurahaispesässä. Toisaalta muurahaisia pidetään ahkerina - siihenkin muurahaisvertauksella voidaan 

Veikko Lavi lauleli: ”Ihmisiä on kuin muurahaisia. Ne loputonta polkuansa taivaltaa. On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei toisistaan voi heitä erottaa…” Tuota laulua kuunnellessa voi aivan yks kaks kyetä siirtymään lintuperspektiiviin ja katsomaan ihmisten hyörinää matkan päästä. 

”Muura-muurahainen kortta kuljettaa. Ahkerasti aina työssä ahertaa. Valmis on kohta keko komea…” Mielelläänhän sitä tulisi verratuksi lasten laulun tapaan ahkeraan muurahaiseen. 

Mutta voi toki, sellaistakin sattuu, että ihminen kokee olevansa ihan pieni ja surkea siloviholainen eli ”kusiainen”. Sellainen väheksytty ja hyljeksitty. Sellainen, jota potkitaan jaloista ja koetetaan vältellä. Hyvä, etteivät kanssaihmiset laita muurahaisrasiaa etenemisen esteeksi, tai ripottele muurahaissirotetta karkotteeksi, taikka peräti sumuta muurahais-Raidilla tahi Baygonilla.

Voi, kun aina muistaisimme Eino Leinon Hymyilevän Apollon riimit: ”Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina esille loista.”