Riina
lauantai 14. marraskuuta 2026
Mummola-live
perjantai 6. marraskuuta 2026
Marraskuussa
Havahduin ihmettelemään, miten marraskuussa voi olla aurinkoista. Onkohan tämä poikkeus, vai onko niin, etten vain ole aiemmin noteerannut marraskuun aurinkopäiviä? Marraskuussahan töihin muistaakseni mennään aamuhämärissä ja palataan iltahämärissä. Toki olihan työtilani sellainen, ettei siellä ollut ikkunaa ulos ja jos päivään ei osunut edes välkkävalvontaa, oli periaatteessa täysin mahdollista menettää kaunis syyspäivä. Nyt voin itse päättää, ihailenko kuulasta kirkasta ja kaunista syyspäivää kodin suurista ikkunoista, vaiko ihan ulkosalla puuhastellen.
Kuluneella viikolla ymmärsin, miten mukavaa on kun ei tarvitse kinata kenenkään kanssa. Meinaan esiteinien kanssa saattoi toisinaan joutua väittelyyn vaikkapa kertotaulun tahi jakokulman opettelemisen merkityksellisyydestä. Toisinaan kinattiin ulos menemisen taikka pipon käyttämisen tarpeellisuudesta. Saatettiin inttää siitäkin, onko oppilas ylipäätään pystyvä oppimaan. Minulla säilyi luotto ihmislapsen oppimisen kykyyn aivan loppuun saakka, mutta modernit oppijat pistivät rimansa kovin alas ja halusivat luottaa älylaitteisiin pikemmin kuin itseensä. Puolisko ei viitsi kanssani edes kinastella. Hyvä tietysti onkin meidän verenpaineisten vältellä turhaa draamaa ja suuria tunnekuohuja.
Ohjelmasta ei tunnu silti olevan puutetta. Lukujärjestykseen on merkitty useita kiinteästi elikkäs viikoittain toistuvia tapahtumia, vaikka en vesijumpparyhmään sopinut ja judoakin harrastan vain kuljettajan roolissa. Lisäksi on vaihtelevia asioita, joiden tiimoilta pitää poistua kotoa. Jollain tapaa tunnistan sen tärkeäksi.
Elämässä on edelleen rytmi. Arki ja viikonloppu erottuvat toisistaan. Jos ei muulla, niin ruoalla. Pyhänä pannaan pöytään pikkuisen parempaa pöperöä. Vuorokaudessa on rytmi. Aamusta herätään ja illalla käydään nukkumaan. Jotain puuhastellaan päivällä, mutta lupa on harrasteneulomiseenkin. Ruoassa on rytmi. Viidesti on ehdittävä syömään. Aamupala, lounas, päivätee, iltaruoka ja iltapala – mutta mielellään ei muita välipalasteluja. Koulun rytmistä on jäänyt ikävä jäänne. Keskittyminen tuntuu olevan 45 minuutin pätkissä. Kolmen vartin puuhastelun jälkeen on vaihdettava hommaa tai ainakin haettava uusi teekupponen.
Uuden opetteluakin vielä on. Olen laittanut itselleni haasteeksi opetella käymään kaupassa vain kahdesti viikossa, samalla kun suoritan lukujärjestykseeni merkityt maanantain ja perjantain autoilut. Vielä ei ole onnistunut, mutta toivossa on hyvä elellä.
maanantai 26. lokakuuta 2026
Viikon kolhut
lauantai 17. lokakuuta 2026
Syvämmen kieli
Kielitietoinen opetus on ollut jo kauan painopisteenä opetuksessa. Kielitietoisuus on monitahoinen asia. Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että tunnistetaan ja arvostetaan kaikkia lapsen kieliä. Annetaan arvo kotikielelle, ollaan kiinnostuneita siitä ja halutaan kuullakin sitä. Enää ei toimita kuten viime vuosisadalla, jolloin koulussa koulun kieli oli se ainoa, joka sai kuulua luokissa ja koulun pihalla. Suomea toisena kielenä opiskelevien tehtäväkirjoissa on usein tehtäviä, joissa listataan vaikkapa eläimiä tai kasveja suomen kielellä ja kodin kielellä. Opettaja kuulee mielellään sanat vieraalla kielellä, vaikkei varmasti monta sanaa ehdikään oppimaan. Kielistä voi hakea eroja ja yhtäläisyyksiä, verrata muihinkin opiskeltuihin kieliin – englantiin ja ruotsiin.
Kauan on tiedetty, että kaksikielisissä kodeissa on tärkeää, että kumpikin vanhempi puhuu lapselle omalla äidinkielellään. Äidinkieli on luonnollisesti se ilmaisuvoimaisin ja rikkain. Äidinkieli on myös vahvin tunnekieli.
Tunnekieli on tärkeä myös aikuiselle. Tunnekieli on tunnistettavissa myös murrealueiden eroista. Olemme asuneet 34 vuotta ”Suomen totisimpien ihmisten” (Ilta-Sanomat 14.10.2026) joukossa Uudellamaalla. Aikoinaan ymmärsin, että rehevä ja koukeroinen savokarjalainen murteeni oli naurunaihe. Puhuessani huomio kiinnittyi helposti sisällön sijasta kieleen. Opettelin kaventamaan ja yleiskielistämään puhettani, vaikka se epäluontevalta ja teennäiseltä tuntuikin. Kotona sentään sai ”huastoo” ihan reilusti kotikielellä. Puheopettajana tunnistin omassakin, muka yleiskielisessä puheessani, sujumattomuuden elementtejä – takeltelua ja sanan hakemista. Väkisin pakotettu puheen tapa ei muuttunut luontevaksi reilussa kolmessakymmenessä vuodessa.
Nyt olen saanut viettää liki puoli vuotta mökillä, kotipuolessa Pohjois-Karjalassa. Olen saanut puhua leveästi, kielikuvilla höystäen ja mukavasti ”viäntäen”. Kylläpä vuan syvämmen kielellä huastaminen on aikuisellekkii ihan mahottoman tärkii assii. Juttu luistaa eikä tarvihe änkyttee, kun sanat kotkielellä löytyy heleposti ja ehtimättä.
sunnuntai 11. lokakuuta 2026
Esimerkkiruokailusta
Vastikään puhuimme kotona siitä, miten onkin ollut tyhjänpäiväisiä uutisotsikoita; turhien julkkisten Instagram-julkaisuista tekaistuja, mitäänsanomattomia juttuja. Uutisen tulisi keskusteluttaa. Aivan kuin toiveeni olisi kuultu, lehtiin putkahtikin keskustelua herättäviä juttuja.
Turun kaupunki oli päätynyt ohjeistamaan esimerkkiruokailijoita sopivista, annoskateutta herättämättömistä eväistä. ”Esimerkkiruokailija” on siis varhaiskasvatuksen tai koulun valvontaruokailussa aterioiva aikuinen, joka saa annoksensa verotettavana luontaisetuna. Kaikki eivät kuitenkaan syystä taikka toisesta tuota etua käytä, vaan syövät mieluummin omat eväät ja niistä on nyt puhe.
Epäilen, ettei kukaan tilaa työpaikalle pizzaa pizzeriasta tai hamppariannosta Hesestä. Eiköhän se eväs aika tyypillisesti ole edellisenpäiväistä kotiruokaa taikka kaupan einestä. Toisaalta tunnistan lapsen tarkat silmät ja annoskateuden neljännesvuosisadan takaa, kun kuopus reklamoi siitä, ettei lapsille tarjottu päikkärissä päiväkahvia ja pullaa, vaan terveellinen välipala sämpylän ja porkkanan muodossa. Keskustelimme asiasta tuolloin kotona. Huomautin, ettei lapsia taatusti jätetä osattomiksi ja terveellisyydestäkin huolehditaan. Miksi Turussa on nyt tullut tarve ohjeistaa? Pahoin pelkään, että joku huoltaja on vastaavassa tilanteessa nähnyt helpommaksi reklamoida ylemmälle taholle vaikkapa siitä, että lasten ohrapuuropäivänä esimerkkiruokaileva aikuinen on pistellyt esimerkiksi nakkeja ja perunamuusia.
Kokemukseni mukaan kouluikäisetkin lapset ovat kiinnostuneita pöytäkavereittensa eväsannoksista. Heidän kanssaan syntyy helposti hyviä ruokakeskusteluja. Olemme keskustelleet allergioista ja ruokarajoitteista. Olemme pohtineet sitä, miten makutottumukset elämän varrella muuttuvat. Harva lapsi pitää sienistä, vaikka niitä mielellään poimisikin. Aikuisena saattaa tattirisotto taikka kantarellipasta olla suurta herkkua. Evästelevän esimerkkiruokailijan lounassoppakulho tulee äkkiä arkiseksi asiaksi: ”Onks sulla taas sun perus?”
Toinenkin keskusteluamme virittänyt tuore uutisotsikko liittyi ruokailuun. Raisiossa oli kauppakeskuksessa estetty pyörätuolilla liikkuvan naisen tulo lounasravintolaan. Kesällä oli jossain toisaalla kielletty opaskoiran kanssa liikkuvan näkövammaisen ruokailu sisällä ravintolassa. Mistä nämä esimerkit kertovat? Suvaitsemattomuudesta, yhdenvertaisuuden puutteesta, tasa-arvon käsitteen ymärtämättömyydestä, asenteiden tiukkenemisesta? Olen todella pettynyt. Olen halunnut uskoa meistä parempaa. Olen luullut, että meidän onnellisuutemme perustana ovat suvaitsevaisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo.
tiistai 25. elokuuta 2026
Tarinaa Euroopan reunalta
maanantai 17. elokuuta 2026
Onni on pientä
Joskus sitä toivoisi olevansa joku muu kuin mitä on. Muutostoiveita saattaa olla vaikkapa varallisuuden, ulkonäön tai ammatin suhteen. Pulleampi lompakko voisi houkuttaa, samoin pidemmät sääret tai trendikkäämpi ammatti. Voi olla, että nuorempi väki näkee julkisuuden houkuttelevana. Takaavatko tuollaiset asiat oikoteitä onneen?
Ihan lyhykäisellä selailulla iltapäivälehtien otsikkotasolla ja tv- tuotantojen ohjelmatiedoissa alkaa aika pian vaikuttaa siltä, että omat vastuksensa on noilla kadehdituillakin.
Taitaa nopsasti tienattu raha ja sitä kautta saavutettu lihava lompsa johtaa maanpakoon. Ainakin Jethro Rostedt ja Aleksi Valavuori (ihan vain pari esimerkkiä mainitakseni) tuntuvat kommentoivan enimmäkseen ulkomailta.
”Kauneus on katoavaista”, tiesi vanha kansa. Nykykonstein voi kauneutta ylläpitää pidempään täyttämällä sieltä, kiristämällä tuolta ja toppaamalla toisaalta. Kalliiksi tulee, eikä aina onnistu - olen lehdistä ymmärtänyt.
Mikäli tositelkkariohjelmien osallistujavalintoihin on uskominen, on ”somevaikuttaja” Suomen trendikkäin ammatti. Tällaisella boomerilla ei heihin ole mitään kosketuspintaa. Varmaan siksi, etten pyöri muilla somealustoilla kuin kalkkisten naamakirjassa. Minun on hankala hahmottaa kaupallisten yhteistöiden ansaintalogiikkaa. Miksi vaikkapa K-rauta maksaisi tuotteittensa esille tuomisesta jollekin yksityishenkilölle, vaikka tällä olisikin 100 000 seuraajaa, kun sillä varmasti on varaa oikeaan mainostoimistoon?
Meidän tavallisen tasavaltalaisen kansan ihailemia henkilöitä ovat perinteisesti olleet laulajat, näyttelijät ja naapurimaiden kuninkaalliset. Heistähän naistenlehdet suoltavat meille juttuja. Koti- ja mökkipaikkakunnalla vapaa-aikaa viettävistä julkisuuden henkilöistä olen tehnyt havaintoja kaupoissa. Joku kiskoo lippiksen silmille ja nostaa kaulukset pystyyn välttääkseen tunnistamisen. Saattaapa viedä homman niinkin pitkälle, ettei kaupan kassalla avaa suutaan edes kiitokseen, jottei vain ääni paljastaisi julkimoa. Toinen taas juttelee kaikille ja selvästi nauttii huomiosta. Välimuotoja löytyy varmasti.
Jotain yksityisyyttä soisi julkkiksillekin. Ei ole mistään kotoisin, että kaikesta revitään otsikoita. ”Esko Roine, 81, turvautui apuvälineeseen” otsikoi Seiska Roineen lähtöä kahvilasta kävelykepin kera. Kuninkaallistenkin tarkoitusperiä epäillään tämän tästä; ”Ohittiko Mette-Marit elinsiirtojonossa?” Sitäkin on aprikoitu, riittääkö prinsessan sairauden vuoksi saama myötätunto pesemään pois aiempien kohujen (Mette-Maritin hulttiopoika ja Epstein-yhteydet) tuomat tahrat. Sellainen pohdinta ei kuulosta minun korviini pätkääkään myötätuntoiselta, vaan äärimmäisen kyyniseltä.
Jep, jep! Eiköhän vain liene ihan parasta elellä omassa pienessä kuplassa omaa pientä elämäänsä.



