Kiitos

Takana on 38 vuotta työtä. Aloitin hyvin nuorena erityisopettajana Saaren kunnassa elokuussa 1988. Kiersin kolmen koulun rinkiä kolme vuotta. Akonpohja, Tarnala ja Mikkolanniemi ehtivät tuossa ajassa tulla jo kovin tutuiksi. Ehkäpä kirkastui toimenkuvakin. Alkuopettaja Aino Kolehmainen opasti nätisti ja korrektisti työn saloihin, Tarnalan kyläkoulun johtajaopettaja Reijo Sysmäläinen piti huolen siitä, että pinta parkkiutui.

Rohkenin lähteä naapuripitäjään Kesälahdelle ja kokeilla työskentelyä yläkoulussa. Vuodessa varmistui, etten todellakaan ole yläkoulun erityisope. Aineenopettajilla oli käsitys, että erityisopettaja korjaa ”häiriköt” omaan ryhmäänsä ja aineenopettaja saa jatkaa rauhallisen ”oppikoululuokan kanssa” omaa luennointiaan. Nuoren opettajan varmuudella ilmoitin, etten ole häirikkövahti vaan opettaja. Ei sillä mitään vaikutusta ollut.

Puoliskon töiden perässä muutimme Etelä-Suomeen ja Loviisaan. Siellä sain tehdä töitä alakouluilla kaiken kaikkiaan 34 vuotta. Pieniä hallinnollisia järjestelyjä tehtiin välillä, niin että palkanmaksustani vastasi välillä Ruotsinpyhtää, mutta käytännössä hyvin pitkälti samoja kouluja kiersin. Lapset vaihtuivat, työkaveritkin ehtivät rinnalta eläköityä. Ehdin opettaa isiä ja poikia, isiä ja tyttäriä – samoin äitejä ja lapsiaan.

Suunnaton kiitollisuus valtaa mielen tässä kohtaa, kun saan siirtyä eläkkeelle suhteellisen terveenä. Okei oikeassa polvessa on tekonivel, jonka tarve sai alkunsa tyhy-reissun seinäkiipeilystä. Tekonivel on saatu kuntoutetuksi niin hyvin osaksi arkea, ettei asia ole enää lainkaan jokapäiväinen murhe. Joo, no vasemmassa korvassa on kuulolaite, mutta se ei ole millään lailla työperäinen asia, vaan kuulohermokasvaimen (akustineurinooma) aikaansaannosta. Mielenterveys on kuitenkin kohdillaan ja verenpainelääkitystäkin saadaan ehkä vähitellen purkaa.

Toukokuun ajan sain viettää toinen toistaan mukavampia eläkkeellesiirtymisteemaisia kahvikekkereitä kotona ja työpaikoilla. Viimeisimmät juhlinnat vietimme kalasoppateemalla ensimmäisenä eläkepäivänäni meidän pikkuruisella lammenrantamökillämme, Kesälahdella

Suurkiitos Saari, Kesälahti, Loviisa, Ruotsinpyhtää ja Loviisa työstä. Suurkiitos lapset ja vanhemmat yhteistyöstä! Suurkiitos kaikki rakkaat ihmiset ympärilläni!

Sääkommenttaattorina

 

Ne on aivan toiset, jotka ennustavat säitä, meikämuori kykenee vain kommentoimaan olevaa ja mennyttä.

Ilmastonmuutoksesta on puhuttu isoin kirjaimin jo aika kauan. Yhä tuntuu olevan epäileviä tuomaita, jotka näin kylmän ja sateisen kesän kohdalle osuessa koettavat vieläkin vängätä tyyliin ”mikä ilmastonmuutos, eikös sen sään pitänyt lämmetä!?”

Jos mietin muistini ulottuvissa olevaa reilun viidenkymmenen vuoden ajanjaksoa (en väitä, että aivan lapsuusvuosista niin tarkkaan muistaisin), niin muutos on taatusti ollut käynnissä jo kauan. Nimittäin muistan, että kotitalon pihalle istutettiin 1970-luvulla kolme vaahteraa. Ne olivat Pohjois-Karjalassa siihen aikaan varsin eksoottisia puita ja niitä ihailtiin kovasti. Nyt pohjoiskarjalaiset metsät ovat täynnä vaahteran taimia. Tämä aikoinaan ”vieraslajina” alueelle tuotu puu on valtaamassa alaa vahvasti. Toinen esimerkkini on kantarelli. Kun olin lapsi, ei Pohjois-Karjalassa juuri löydetty kantarelleja. Ne olivat kovin kovin harvinaisia. Suppilovahverosta ei oltu kuultukaan. Haaparousku oli se tutuin ”ruokasieni” ja muut rouskut siinä rinnalla. Nyt Pohjois-Karjalassa kannetaan metsistä ämpärikaupalla kantarelleja ja suppiskin on ihan tuttu. Saman ilmiön näkee lintujen ja muiden eläinten pesimäalueiden muutoksessa. Nykyään merimetsokin pesii jo kaukana sisämaassa, Karjalan Pyhäjärvellä.

Ilmastonmuutoksen sanottiin lisäävän sään ääri-ilmiöitä. Niin on toden totta käynyt. Euroopassa kärvistellään epäinhimillisessä kuumuudessa viikosta ja kuukaudesta toiseen. Siellä kärsitään vesipulasta ja rajuista maastopaloista. Asioista, joihin ei ole osattu ennakolta varautua, koska aiemmin tällaiset ilmiöt ovat olleet eteläisen pallonpuoliskon juttuja ja meille eurooppalaisille kovin kaukaisia asioita. Yhtä lailla teiden sortumiset rankan sateen seurauksena ovat meille olleet lähinnä uutiskuvia jostain kaukaa ja olemme saaneet kuvitella, että meillä päin osataan rakentaa kestäviä ja kantavia teitä. Viikko sitten sortui ihan meillä koti-Suomessa ennätysmäisen sateen seurauksena toistakymmentä tietä ja siltaa. Enimmillään vettä satoi vuorokauden aikana Multialla 114,2 mm. Tuo määrä on osapuilleen tupalaten keskimääräisen heinäkuun sade – ja todellakin vain yhdessä vuorokaudessa.

Pikkuisen tekisi mieleni marmattaa tämän kesän taajaan toistuneista sadepäivistä, mutta koetan ottaa oppia puoliskon yltiöpositiivisesta katsantokannasta ja hakea tilanteen myönteisiä puolia. Yllättäen niitä onkin ihan monta: Olemme sateen vuoksi saaneet joka viikko ainakin yhden arkivapaan mökkiraksahommista. Silloin on voinut hyvällä syyllä ja luvan perästä lukea dekkaria. Kukkia ja vihannesmaita on tarvinnut kastella varsin vähän – toki lannoitevettä silloin tällöin – mutta luonto on hoitanut suurimman työn. Satoa kesäkurpitsoista kotona ja mökillä valmistuu vauhdilla, eivätkä lupaavat alut kuihdu ainakaan veden puutteeseen. Metsässäkin valmistuu loistava sato kantarelleista ja vadelmista. Laituri ja terassit ovat pysyneet puhtaina ihan ilman lampipumppua ja varsiharjaa. Luonnon painepesuri on pyyhkäissyt paikat puhtaaksi taajaan.

Sään suhteen on oltava nöyrä. ”Se otetaan, mitä ylhäältä annetaan.” Mutta aivan olemattomat eivät meidänkään vaikutusmahdollisuudet ole. Jotain voidaan toki tehdä ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi, aivan jokainen meistä. Pienilläkin teoilla on sijansa. Jätteiden lajittelu ja kierrättäminen on helppo toimi, joka edistää materiaalien kiertämistä ja jarruttaa niiden päätymistä loppusijoitukseen polttolaitoksiin taikka kaatopaikoille. Kasvisten lisääminen ruokaan vähitellen – kesäkurpitsa kerrallaan – toimii oikeaan suuntaan sekin. Autoilun rajaaminen vain tarpeelliseen keventää ilmastomme kuormaa.

Pienin teoin päin parempaa.

Ojala ja karhut

 

Tänä keväänä sen käynnisti espoolainen Lauri Ojala. Nimittäin jokakeväiseksi vakiintuneen suvirsikeskustelun. Sekoitan lusikallani soppaa minäkin.

Vanhemmat ikäpolvet viittaavat puheissaan usein ”Ojalan laskuoppiin”. Vielä en ole löytänyt iltapäivälehdistä varmaa tietoa, onko espoolainen Lauri Ojala tuon kuuluisan Ojalan laskuopin kirjoittaneen Nestor Ojalan jälkeläisiä. Itse olen päätellyt, että mitä luultavammin on – sen verran laskelmoidusti euron kiilto silmissä oli asialle lähdetty.

Minä olen nyt liikkeellä varoittelumielessä. Toivon, ettei espoolaisperheen kesälomamatkailu suuntaudu Karjalan korpiin. Meillä on täällä nimittäin runsaasti karhuja. Ohjeita karhun kohtaamiseen on lueteltu monia, mutta omalla kohdallani toimivia vaikuttaisi olevan vain yksi.

Kuulemani mukaan jotakuinkin näin:

- älä juokse karkuun, karhu voittaa sinut juoksussa

- älä kiipeä puuhun, karhu tulee perässä

- tekeydy kuolleeksi – ei onnistu meikäläisen keskittymispulman kanssa (!)

- laula virttä – karhu kuulee ja väistää

Käytännössä voin turvautua vain virsilauluun.

Meillä on ympäröivässä maastossa mustikoita, metsämansikoita, vadelmia ja kantarelleja. Karhujen uhallakin aion niitä saalistaa kesäherkuiksi ja tulevan talven varalle. Puolisko sanoi, että täällä Suvivirsi ei ole boikotissa, joten laula sitä vaan kovaa ja korkealta. Niin aion tehdä.

Eläkeläismummolla ei tietenkään ole varoja maksaa Ojalan perheelle kärsimyskorvauksia, mutta niiltähän nykyisen laintulkinnan perusteella välttyy, jos on infonnut virsivaarasta ennakkoon. Tämä tässä siis ennakkovaroituksena isä Ojalalle ja perheelle.

Rappari-Tyyne

 

Jaakko Teppo ei lie enää kaikille tuttu. Hän oli armoitettu riimittelijä, huumori- ja murrelaulujen tekijä ja esittäjä 1980-luvulla, aikaan ennen kuin räppi ja stand up olivat rantautuneet Suomeen ja reilusti kuplettien kultakauden jälkeen. Hän kirjoitti laulunsa tavallisista savo-karjalaisista tyypeistä. Sellaisista, joista ei yleensä lauluja tehdä – työttömistä, Dallasin Pamelaa ihailevista peräkammarin pojista, Hilmasta ja Onnista, Römppäisen Veikosta ja muista. Sanoitukset olivat niin herkullisia, että Jaakko Tepon kasetit soivat sen ajan autoradiossa nonstoppina ja riimit tarttuivat aivojen kovalevylle. Aina tuolloin tällöin kertailemme niitä puoliskon kanssa toisillemme.

Tällä viikolla minulla on soinut korvamatona Rappari-Tyyne. Tyyne oli ”vankkaharteinen” ja roteva naisihminen, joka teki päivät raskasta ruumiillista työtä kantaen sementtiä rakennuksien savimontussa. Iltaisin hän vaihtoi toisen vaihteen päälle ja tanssi ”humppoo” niin, että parketilla kävi ”ryske hirmuinen”.

Kylläpä vain voisi puoliskokin kuvailla eukkoaan määrittelyllä ”vankkaharteinen” ja aikamoinen savimonttu tuo uima-allastyömaa on ollut nyt, kun altaan kaivantoa viimein päästiin täyttämään. Leveistä hartioista on ollut hyötyä hiekan lapioinnissa ja rautaharavalla haravoinnissa. Jo vuosikymmeniä sitten puolisko oli nimennyt minut ”anatomisesti oikein muotoilluksi kottikärryn työntäjäksi” ja taas pääsin antamaan pientä näyttöä siitäkin osaamisesta.

Voipi olla, että syksyn tullen puolisko saa rallatella Jaakko Tepon tapaan ”mun oma armaani, känsäkourainen..."

Kesä-Reiska

 

Meillä on mökillä maksettu apumies – sanotaan häntä nyt vaikka Reiskaksi. Reiska tekee hommat, joihin itse emme pysty taikka taivu. Hän käy kevätkolealla laittamassa lämmöt päälle ennen tuloamme, kytkee puoliskon keksimät kesävesiviritykset ja asentaa mitä kulloinkin tarvitaan. Hän on mökkitalkkarien Mökkitalkkari.

Kun pikkuruisen mökkimme pesuhuone-wc-teknisessä tilassa asennetaan, minun on syytä ulkoistaa itseni. Asentaminen ahtaissa tiloissa on nimittäin usein aikamoista ärräpäiden suihkintaa. Usein kuulostaa siltä, ettei hommasta kertakaikkiaan tule yhtikäsmitään. Asennettavat osat eivät yksinkertaisesti voi sopia niille ajatelluille paikoille ja ainakin välistä puuttuu soviteosa taikka muutama. Yleensä kaikki kuitenkin pienen tuumaamisen jälkeen saadaan asettumaan ja sopimaan.

Eilen tuossa neljän neliön tilassa asennettiin lämminvesivaraajaa ja käsienpesuallasta ynnä hanaa sekä vielä tilasta ulos johdettua vesipostia. Ahdistuin jo alkajaisiksi. ”Ei taida tulla kesää, elikkäs käsienpesumahdollisuutta vieläkään. Wet wipeseilla se on varmaan vaan jatkettava.” Koska en halunnut häiritä työntekoa kärkkäillä kommenteillani taikka tyhmillä kysymyksilläni, siirryin ulos.

Olen jo kotona oppinut, että silloin, kun talossa on vieras työmies, on emännänkin syytä näyttää ahkeralta, eikä heittäytyä lautan riippumattoon dekkarin kanssa. Latasin siis vesipadan alle puita, kannoin vesipadan täyteen vettä ja kiskoin kesäkeittiön periltä esille pulsaattoripesukoneen. Aamulla oli nimittäin henkilövaa’alla mitattu, että liinavaatepyykkikassilla on painoa 3,8 kg, eikä sitä sentään raaski lähteä viemään pesulaan. Aikanaan vesi kiehui ja pyyhkeet ja lakanat pääsivät pesuun. Pesu, välinkous ja kaksi huuhtelua kolmelle erilaiselle värierälle kesti noin kolme tuntia.

Pyykiltä tupaan tultua minulle esiteltiin toimivaa käsipesuallasta ja hanaa. Lämminvesivaraajakin oli asennettu seinälle, joskaan ei vielä kytketty. Hieno homma! Kuka nyt kesäkelissä lämmintä vettä käsienpesuun kaipaisikaan, varsinkin kun vesi tulee lammesta eikä porakaivosta.

Olin niin iloinen, että olin osannut välttää käämien käryämisen paikan ja kaiken lisäksi käyttänyt ajan hyödyksi. Ilomielin tarjosin Reiskalle asennusjuoman ja lämmitin saunan.

Näytä vähemmän

Kierrätyspuuska

 

Tänä aamuna iski kierrätyspuuska. Päätin kurkistaa vaatekaappini alaosastoon, jossa paikkaa pitävät housut ja hameet. Koska kaapin alaosa on yläosaa leveämpi, sopi tuonne alaosastoon kokonaista neljä pinkkaa housuja ja hamosia. Oli verkkareita, tuulipöksyjä, legginsejä, farkkuja, sammareita…

Huh! Otin vierelleni jätesäkin ja aloin sovitella. Pian kävi selväksi, ettei tänä kesänä tarvitse ostaa capripöksyjä, sillä erilaisia vajaamittaisia housuja oli vähintäänkin riittämiin. Maalaushommissa käytetyt ”rönttähousut” saivat ilman muuta passituksen poistotekstiilikasaan. Paljon oli niitäkin, joille riitti silmämääräinen arviointi. Yleensä pystyi toteamaan, ettei mikään kuuri aivan ihmeisiin pysty, joten UFF:n säkkiin suoraan. Toisinaan aprikoin, kelpaisivatko housut tyttärelle, mutta yleensä metallinappi torppasi ajatuksen. Nikkeliallergista ei voi nappifarkuilla kiusata.

Samaan vauhtiin lajittelin puoliskon vaatekaapin. Tilaa tuli roimasti sinnekin. Mitä ihmettä iso mies napapaidoilla tekisi – ei sen puoleen niilläkään, joissa edessä jää vähintään 20 cm rakoa nappipuolen ja napinreikäpuolen väliin. Olipa hyvä, että puolisko oli tämän puuskan tullen mökillä. Hän kun on niin yltiöoptimistinen, että näkisi niissä napapaidoissakin vielä monta mahdollisuutta. Jos nyt ei pojalle taikka vävylle, niin vaikkapa rättinä saattaisi sentään toimia…

Tuon aamujumpan jälkeen oli mitä passelein hetki lähteä palauttamaan työhön liittyvät avaimet ja laitteet. Nekin saivat jo kiertää eteenpäin uudelle käyttäjälle. Miten olikin viimeisen työtalven aikana alkaneet avaimet painaa kaulassa ja vastuu kaupungin omistamista laitteista tuntua suurelta. Kuorma keventyi hurjasti – paitsi olkalaukussa, myös henkisesti.

Iltapäivällä oli kutsuttu lastenlasten kotiin kesäteelle. Mitäpä sitä kierrätyspäivänä muuta kuin nappaa kamarin nurkasta matkaansa pahvilaatikon. Sen laatikon, johon olin pakannut koululta ikiomat pelini ja puuhakirjani. Ilmoitin lapsille, että varmasti sieltä löytyy jokaiselle jotain. Mummon viimeiseksi työrepuksi jäänyt punainen Hai-reppu, PET-kierrätysmateriaalista valmistettu ihanuus, löysi omistajan ihan ensimmäisenä.

Evakkoteema

Minulla on parin viime viikon ajan ollut meneillään evakkoteema. En itse ole evakkoperheen jälkeläinen, vaikka mummoni lapsineen onkin lähtenyt kahdesti evakkoon. He saivat kummallakin kerralla palata omaan kotiin ja elämä jatkui tutuilla tanhuvilla.

Sota-ajoista oli minun syntymäni aikoihin parikymmentä vuotta ja aikuisuuteen tullessakin vasta vajaa 40 vuotta. Ihan tuoretta asiaa siis, mutta mistään sotaan liittyvästä ei silloin puhuttu – varsinkaan lasten kuullen. Raja on aika liki kotipaikkani ja tokihan teemat kiinnostelevat. Miten voikin olla niin, että sairaalareissun suunta oli aiemmin Sortavala ja sitten yks kaks Joensuu? Keitä he olivat, jotka puhuivat vähän erilaista; kaunista, runollista ja laulavaa murretta?

Innostuin vinkin saatuani kuuntelemaan Yle Areenasta Lehmitytöt 1944 -podcastia. Sitä seurasi luontevasti Karjalan evakot -niminen neliosainen podcast. Eräänä iltana selasin Yle Areenaa vailla katseltavaa ohjelmaa ja – miten ollakaan – katseluun valikoitui Porkkala -muistoja vuokra-ajalta -sarja. (Petsamon evakoista ei valitettavasti ole ollut tarjolla minkäänlaista tallennetta.)

Tänä aikana ei kukaan laittaisi teinityttöä kävelemään karjan kanssa satoja kilometrejä kohti tuntematonta. Johan sellaiseen puuttuisivat monet tahot! Uskomaton määrä tarmoa on sodan jälkeisissä ajoissa tarvittu siirtoväen asuttamiseen, kaiken uudelleen järjestelyyn ja jälleenrakentamiseen! Ei muuta voi kuin pipoa nostaa ja arvostaa!

Karjalan evakot -sarjan viimeisessä osassa kerrottiin evakoiden lapsia käsitelleestä yliopistollisesta tutkimuksesta. Yhteisenä kokemuksena tuntui olevan syrjintä ja vieroksuminen. Kovin moni oli kokenut, että vanhemmat kaipasivat niin kovasti vanhaa, etteivät he oikein halunneetkaan sopeutua uusille sijoille.

Tunnistin jotain omasta perheestäni. Vaikka olemme asuneet Loviisassa suurimman osan elämästämme (34 vuotta), selitämme edelleen olevamme kotoisin Pohjois-Karjalasta. Toisinaan koemme, että tänne on vaikea päästä ”sisäjäseneksi”, aina olemme muualta tulleita. Ehkäpä emme ole antaneet Loviisalle täyttä mahdollisuutta, vaan olemme kaihoilleet mäkistä ja järvien pirstomaa maisemaa, tuttua murretta ja itäuusmaalaista mutkattomampaa lähestymistapaa. Kaipuuta toki helpottaa mökin kautta saatu ”monipaikkaisuuden” mahdollisuus.