Onni on pientä

 

Joskus sitä toivoisi olevansa joku muu kuin mitä on. Muutostoiveita saattaa olla vaikkapa varallisuuden, ulkonäön tai ammatin suhteen. Pulleampi lompakko voisi houkuttaa, samoin pidemmät sääret tai trendikkäämpi ammatti. Voi olla, että nuorempi väki näkee julkisuuden houkuttelevana. Takaavatko tuollaiset asiat oikoteitä onneen?

Ihan lyhykäisellä selailulla iltapäivälehtien otsikkotasolla ja tv- tuotantojen ohjelmatiedoissa alkaa aika pian vaikuttaa siltä, että omat vastuksensa on noilla kadehdituillakin.

Taitaa nopsasti tienattu raha ja sitä kautta saavutettu lihava lompsa johtaa maanpakoon. Ainakin Jethro Rostedt ja Aleksi Valavuori (ihan vain pari esimerkkiä mainitakseni) tuntuvat kommentoivan enimmäkseen ulkomailta.

”Kauneus on katoavaista”, tiesi vanha kansa. Nykykonstein voi kauneutta ylläpitää pidempään täyttämällä sieltä, kiristämällä tuolta ja toppaamalla toisaalta. Kalliiksi tulee, eikä aina onnistu - olen lehdistä ymmärtänyt.

Mikäli tositelkkariohjelmien osallistujavalintoihin on uskominen, on ”somevaikuttaja” Suomen trendikkäin ammatti. Tällaisella boomerilla ei heihin ole mitään kosketuspintaa. Varmaan siksi, etten pyöri muilla somealustoilla kuin kalkkisten naamakirjassa. Minun on hankala hahmottaa kaupallisten yhteistöiden ansaintalogiikkaa. Miksi vaikkapa K-rauta maksaisi tuotteittensa esille tuomisesta jollekin yksityishenkilölle, vaikka tällä olisikin 100 000 seuraajaa, kun sillä varmasti on varaa oikeaan mainostoimistoon?

Meidän tavallisen tasavaltalaisen kansan ihailemia henkilöitä ovat perinteisesti olleet laulajat, näyttelijät ja naapurimaiden kuninkaalliset. Heistähän naistenlehdet suoltavat meille juttuja. Koti- ja mökkipaikkakunnalla vapaa-aikaa viettävistä julkisuuden henkilöistä olen tehnyt havaintoja kaupoissa. Joku kiskoo lippiksen silmille ja nostaa kaulukset pystyyn välttääkseen tunnistamisen. Saattaapa viedä homman niinkin pitkälle, ettei kaupan kassalla avaa suutaan edes kiitokseen, jottei vain ääni paljastaisi julkimoa. Toinen taas juttelee kaikille ja selvästi nauttii huomiosta. Välimuotoja löytyy varmasti.

Jotain yksityisyyttä soisi julkkiksillekin. Ei ole mistään kotoisin, että kaikesta revitään otsikoita. ”Esko Roine, 81, turvautui apuvälineeseen” otsikoi Seiska Roineen lähtöä kahvilasta kävelykepin kera. Kuninkaallistenkin tarkoitusperiä epäillään tämän tästä; ”Ohittiko Mette-Marit elinsiirtojonossa?” Sitäkin on aprikoitu, riittääkö prinsessan sairauden vuoksi saama myötätunto pesemään pois aiempien kohujen (Mette-Maritin hulttiopoika ja Epstein-yhteydet) tuomat tahrat. Sellainen pohdinta ei kuulosta minun korviini pätkääkään myötätuntoiselta, vaan äärimmäisen kyyniseltä.

Jep, jep! Eiköhän vain liene ihan parasta elellä omassa pienessä kuplassa omaa pientä elämäänsä.

Kirjavinkkaus

 

Ensi reissullani Kesälahden kirjastoon tarttui matkaani Johanna Vuoksenmaan Suurenmoinen matka. Nappasin kirjan hyllystä luottaen tämän monesta herkullisesta tv-sarjasta käsikirjoittajana tutun ja viime aikoina myös kolumnistina tutuksi tulleen kirjoittajan taitoon temmata lukija mukaansa.

Oikein olin aavistellut. Tarinan pohjana oli todellinen kirje. Vuoksenmaan isoisoäidin kirje SS-upseerina kuolleiden miesten omaisten virkistysmatkalta Saksassa vuonna 1943. Vaikka olen perehtynyt toisen maailmansodan asioihin varsin paljon, oli minulle uutta se, että sota-aikaan järjestettiin tuollaisia ”virkistysmatkoja”, joilla tietysti samalla tehtiin propagandaa ja esiteltiin Saksan loistavia ”kullalla silattuja” nähtävyyksiä.

Kirjan toisella tasolla kipuili kirjoittajaminän poika. Hänellä oli venäläisisä, johon tosin suhteet olivat katkenneet. Nuori mies oli kokenut taustansa takia kiusaamista ja nyt hän kipuili etsien merkitystä elämäänsä, vaikkapa vapaaehtoisena Ukrainan sotaan lähtemisestä.

Kolmannella tasolla kirjoittaja vihjaa lyhyiden viitteiden avulla, mitä tapahtui samaan aikaan jossain toisaalla. Lopussa hän jättää tämän kolmannen tason auki virittämällä lukijan miettimään, mitä juuri nyt parhaillaan tapahtuu jossain toisaalla, kun meidän katseemme ja kiinnostuksemme on viritetty seuraamaan tämän ajan uutistarjontaa.

Palauttaessani Suurenmoista matkaa kirjastoon tarttui uutuushyllystä matkaani Jevhenija Kuznjetsovan kirja Niin kauan kuin on elämää. Ihan vain siksi, että takakannen tekstistä sattui silmiin kaupungin nimi Dnipro.

Kirja tuli luettua yhtä kyytiä. Oli järkyttävää tajuta, että Ukrainan sota on kestänyt jo niin kauan, että siitä on ehditty kirjoittaa kirjoja ja kääntää niitä vieraille kielille luettavaksi!

Niin kauan kuin on elämää -kirjassa elettiin elämää ukrainalaisessa kylässä. Elämää rytmittivät sähkökatkokset ja juhlapäivät. Moni asia toimi; kaupasta löytyi kaikkea tarvittavaa, jopa yliopisto-opiskelut etenivät. Perheenjäsenet tukivat toisiaan ja kokoontuivat usein yhteen. Samoin naapureista pidettiin huolta. Aivan kuten Vuoksenmaan kirjassa, myös tässä nuori mies näki merkityksellisyyttä sotaan osallistumisessa. Äiti ja isoäiti ajattelivat toisin. Sota kosketti joka tapauksessa jokaista, paitsi vanhaa muistisairasta isoisää - ja hänen haluttiinkin antaa olla omassa olossaan, sodalta suojassa.

Nämä kaksi kirjaa antoivat kumpikin vahvan tunnekokemuksen ja paljon ajattelemisen aihetta. Lämmin suositus!

Uusia tuulia

Jo tammikuun alussa aloitin uuden harrastuksen ja liityin mökkipitäjän Marttoihin. Tähän mennessä olen saanut osallistua kahdesti talkoopäivään ja toimia tiskausapurina. Martoilla on nimittäin astiasto, jota vuokrataan juhliin ja juhlien jälkeen astiat tiskataan ja pakataan huolella takaisin säilytykseen. Martan päivän piknikille osallistuttiin oikein yhdessä puoliskon kanssa. Olihan siellä muutama muukin ”Martti” nauttimassa päiväkahvihetkestä ja kuulemassa suunnitelmia seuraavista Martta-tapahtumista.

Tähän mennessä olen säilömisen suhteen ollut varsinainen ”Pakastaja-Elvi”. Nyt olen keitellyt hilloa karviaisista, ripustanut yrttinippuja kuivumaan ja askarrellut jääpalalokerikkoon yrttiöljykuutioita. Kesäkurpitsaa en säilö. Sitä on syöty pääasiallisena eväänä nyt jo jokunen viikko. Uusia ansaintamahdollisuuksiakin on näköpiirissä, sillä ”sienimöni” tunkee kantarelleja yli oman tarpeen – pitänee pian lähteä myymään Dalla Vallelle. Metsäperunan viljely epäonnistui surkeasti. Ensimmäinen kiskomani varsi oli aivan tyhjä, toisesta saatiin kolme peukalonpäätä pienempää potatin poikasta. Ensi vuonna on tarkoitus laittaa siemenperunat kasvamaan heinäpaaleihin. Lupaan kertoa tuloksia vuoden päästä.

Toinen uusi harrastukseni on bingo. Kahdesti olen jo käynyt hakemassa jännitystä elämään. Ensimmäisellä reissulla puolisko kokeneempana bingoilijana vei meidät Kesälahden urheilijoiden kesäbingoon. Voitin kympin lahjakortin lähikauppaan ja toisella kierroksella kahvipaketin. Kympin arvoiseksi kai senkin saa tätä nykyä laskea…? Toinen bingoreissu suuntautui läheisen lomakylän kauden viimeiseen lomabingoon. Eikä ilman voittoja tarvinnut tulla sieltäkään. Tuikitärkeä muistilehtiö oli plakkarissa ynnä yhden kerran minigolf-oikeus. Aloittelijan tuuriako lie, mutta bingoilu menee ehdottomasti jatkoon!

Kesän aikana olen kovasti aktivoinut vanhaa lukemisharrastustani. Jopa niin, että kirpparilta ei tuntunut enää löytyvän uutta lukemista. Hankin siis kirjastokortin mökkipaikkakunnan kirjastoon. Sain käyttöopastuksen omatoimikirjaston käyttöön, sillä kirjastossa on asiakaspalvelija vain kolmena päivänä viikossa. Varmuudella käytän omatoimioikeuttani, sillä kirjaston valikoima näytti vähintäänkin hyvältä.

Eläkeläiskorttia olen päässyt vilauttamaan jo kahdesti. Ensimmäisen kerran kesäteatterissa ja toisen kerran junalippuja varatessa.

Kotipuolessa tunnuttaisiin jo kaipaavan. Lapsenlapsi kolmonen oli tuumannut, että mummo ja ukki vain viivyttelevät siellä mökillä. ”Kouluhan alkaa jo!” Synttärilahjastakin on lapsiparka nähnyt vasta pakkauksen, muttei sisältöä. Ihan epää tietysti! Lapsi on aivan oikeassa. Tarkoitus on viivytellä mökillä niin kauan, että koulu on varmasti alkanut.

Jaettu julkaisu

Kiitos

Takana on 38 vuotta työtä. Aloitin hyvin nuorena erityisopettajana Saaren kunnassa elokuussa 1988. Kiersin kolmen koulun rinkiä kolme vuotta. Akonpohja, Tarnala ja Mikkolanniemi ehtivät tuossa ajassa tulla jo kovin tutuiksi. Ehkäpä kirkastui toimenkuvakin. Alkuopettaja Aino Kolehmainen opasti nätisti ja korrektisti työn saloihin, Tarnalan kyläkoulun johtajaopettaja Reijo Sysmäläinen piti huolen siitä, että pinta parkkiutui.

Rohkenin lähteä naapuripitäjään Kesälahdelle ja kokeilla työskentelyä yläkoulussa. Vuodessa varmistui, etten todellakaan ole yläkoulun erityisope. Aineenopettajilla oli käsitys, että erityisopettaja korjaa ”häiriköt” omaan ryhmäänsä ja aineenopettaja saa jatkaa rauhallisen ”oppikoululuokan kanssa” omaa luennointiaan. Nuoren opettajan varmuudella ilmoitin, etten ole häirikkövahti vaan opettaja. Ei sillä mitään vaikutusta ollut.

Puoliskon töiden perässä muutimme Etelä-Suomeen ja Loviisaan. Siellä sain tehdä töitä alakouluilla kaiken kaikkiaan 34 vuotta. Pieniä hallinnollisia järjestelyjä tehtiin välillä, niin että palkanmaksustani vastasi välillä Ruotsinpyhtää, mutta käytännössä hyvin pitkälti samoja kouluja kiersin. Lapset vaihtuivat, työkaveritkin ehtivät rinnalta eläköityä. Ehdin opettaa isiä ja poikia, isiä ja tyttäriä – samoin äitejä ja lapsiaan.

Suunnaton kiitollisuus valtaa mielen tässä kohtaa, kun saan siirtyä eläkkeelle suhteellisen terveenä. Okei oikeassa polvessa on tekonivel, jonka tarve sai alkunsa tyhy-reissun seinäkiipeilystä. Tekonivel on saatu kuntoutetuksi niin hyvin osaksi arkea, ettei asia ole enää lainkaan jokapäiväinen murhe. Joo, no vasemmassa korvassa on kuulolaite, mutta se ei ole millään lailla työperäinen asia, vaan kuulohermokasvaimen (akustineurinooma) aikaansaannosta. Mielenterveys on kuitenkin kohdillaan ja verenpainelääkitystäkin saadaan ehkä vähitellen purkaa.

Toukokuun ajan sain viettää toinen toistaan mukavampia eläkkeellesiirtymisteemaisia kahvikekkereitä kotona ja työpaikoilla. Viimeisimmät juhlinnat vietimme kalasoppateemalla ensimmäisenä eläkepäivänäni meidän pikkuruisella lammenrantamökillämme, Kesälahdella

Suurkiitos Saari, Kesälahti, Loviisa, Ruotsinpyhtää ja Loviisa työstä. Suurkiitos lapset ja vanhemmat yhteistyöstä! Suurkiitos kaikki rakkaat ihmiset ympärilläni!

Sääkommenttaattorina

 

Ne on aivan toiset, jotka ennustavat säitä, meikämuori kykenee vain kommentoimaan olevaa ja mennyttä.

Ilmastonmuutoksesta on puhuttu isoin kirjaimin jo aika kauan. Yhä tuntuu olevan epäileviä tuomaita, jotka näin kylmän ja sateisen kesän kohdalle osuessa koettavat vieläkin vängätä tyyliin ”mikä ilmastonmuutos, eikös sen sään pitänyt lämmetä!?”

Jos mietin muistini ulottuvissa olevaa reilun viidenkymmenen vuoden ajanjaksoa (en väitä, että aivan lapsuusvuosista niin tarkkaan muistaisin), niin muutos on taatusti ollut käynnissä jo kauan. Nimittäin muistan, että kotitalon pihalle istutettiin 1970-luvulla kolme vaahteraa. Ne olivat Pohjois-Karjalassa siihen aikaan varsin eksoottisia puita ja niitä ihailtiin kovasti. Nyt pohjoiskarjalaiset metsät ovat täynnä vaahteran taimia. Tämä aikoinaan ”vieraslajina” alueelle tuotu puu on valtaamassa alaa vahvasti. Toinen esimerkkini on kantarelli. Kun olin lapsi, ei Pohjois-Karjalassa juuri löydetty kantarelleja. Ne olivat kovin kovin harvinaisia. Suppilovahverosta ei oltu kuultukaan. Haaparousku oli se tutuin ”ruokasieni” ja muut rouskut siinä rinnalla. Nyt Pohjois-Karjalassa kannetaan metsistä ämpärikaupalla kantarelleja ja suppiskin on ihan tuttu. Saman ilmiön näkee lintujen ja muiden eläinten pesimäalueiden muutoksessa. Nykyään merimetsokin pesii jo kaukana sisämaassa, Karjalan Pyhäjärvellä.

Ilmastonmuutoksen sanottiin lisäävän sään ääri-ilmiöitä. Niin on toden totta käynyt. Euroopassa kärvistellään epäinhimillisessä kuumuudessa viikosta ja kuukaudesta toiseen. Siellä kärsitään vesipulasta ja rajuista maastopaloista. Asioista, joihin ei ole osattu ennakolta varautua, koska aiemmin tällaiset ilmiöt ovat olleet eteläisen pallonpuoliskon juttuja ja meille eurooppalaisille kovin kaukaisia asioita. Yhtä lailla teiden sortumiset rankan sateen seurauksena ovat meille olleet lähinnä uutiskuvia jostain kaukaa ja olemme saaneet kuvitella, että meillä päin osataan rakentaa kestäviä ja kantavia teitä. Viikko sitten sortui ihan meillä koti-Suomessa ennätysmäisen sateen seurauksena toistakymmentä tietä ja siltaa. Enimmillään vettä satoi vuorokauden aikana Multialla 114,2 mm. Tuo määrä on osapuilleen tupalaten keskimääräisen heinäkuun sade – ja todellakin vain yhdessä vuorokaudessa.

Pikkuisen tekisi mieleni marmattaa tämän kesän taajaan toistuneista sadepäivistä, mutta koetan ottaa oppia puoliskon yltiöpositiivisesta katsantokannasta ja hakea tilanteen myönteisiä puolia. Yllättäen niitä onkin ihan monta: Olemme sateen vuoksi saaneet joka viikko ainakin yhden arkivapaan mökkiraksahommista. Silloin on voinut hyvällä syyllä ja luvan perästä lukea dekkaria. Kukkia ja vihannesmaita on tarvinnut kastella varsin vähän – toki lannoitevettä silloin tällöin – mutta luonto on hoitanut suurimman työn. Satoa kesäkurpitsoista kotona ja mökillä valmistuu vauhdilla, eivätkä lupaavat alut kuihdu ainakaan veden puutteeseen. Metsässäkin valmistuu loistava sato kantarelleista ja vadelmista. Laituri ja terassit ovat pysyneet puhtaina ihan ilman lampipumppua ja varsiharjaa. Luonnon painepesuri on pyyhkäissyt paikat puhtaaksi taajaan.

Sään suhteen on oltava nöyrä. ”Se otetaan, mitä ylhäältä annetaan.” Mutta aivan olemattomat eivät meidänkään vaikutusmahdollisuudet ole. Jotain voidaan toki tehdä ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi, aivan jokainen meistä. Pienilläkin teoilla on sijansa. Jätteiden lajittelu ja kierrättäminen on helppo toimi, joka edistää materiaalien kiertämistä ja jarruttaa niiden päätymistä loppusijoitukseen polttolaitoksiin taikka kaatopaikoille. Kasvisten lisääminen ruokaan vähitellen – kesäkurpitsa kerrallaan – toimii oikeaan suuntaan sekin. Autoilun rajaaminen vain tarpeelliseen keventää ilmastomme kuormaa.

Pienin teoin päin parempaa.

Ojala ja karhut

 

Tänä keväänä sen käynnisti espoolainen Lauri Ojala. Nimittäin jokakeväiseksi vakiintuneen suvirsikeskustelun. Sekoitan lusikallani soppaa minäkin.

Vanhemmat ikäpolvet viittaavat puheissaan usein ”Ojalan laskuoppiin”. Vielä en ole löytänyt iltapäivälehdistä varmaa tietoa, onko espoolainen Lauri Ojala tuon kuuluisan Ojalan laskuopin kirjoittaneen Nestor Ojalan jälkeläisiä. Itse olen päätellyt, että mitä luultavammin on – sen verran laskelmoidusti euron kiilto silmissä oli asialle lähdetty.

Minä olen nyt liikkeellä varoittelumielessä. Toivon, ettei espoolaisperheen kesälomamatkailu suuntaudu Karjalan korpiin. Meillä on täällä nimittäin runsaasti karhuja. Ohjeita karhun kohtaamiseen on lueteltu monia, mutta omalla kohdallani toimivia vaikuttaisi olevan vain yksi.

Kuulemani mukaan jotakuinkin näin:

- älä juokse karkuun, karhu voittaa sinut juoksussa

- älä kiipeä puuhun, karhu tulee perässä

- tekeydy kuolleeksi – ei onnistu meikäläisen keskittymispulman kanssa (!)

- laula virttä – karhu kuulee ja väistää

Käytännössä voin turvautua vain virsilauluun.

Meillä on ympäröivässä maastossa mustikoita, metsämansikoita, vadelmia ja kantarelleja. Karhujen uhallakin aion niitä saalistaa kesäherkuiksi ja tulevan talven varalle. Puolisko sanoi, että täällä Suvivirsi ei ole boikotissa, joten laula sitä vaan kovaa ja korkealta. Niin aion tehdä.

Eläkeläismummolla ei tietenkään ole varoja maksaa Ojalan perheelle kärsimyskorvauksia, mutta niiltähän nykyisen laintulkinnan perusteella välttyy, jos on infonnut virsivaarasta ennakkoon. Tämä tässä siis ennakkovaroituksena isä Ojalalle ja perheelle.

Rappari-Tyyne

 

Jaakko Teppo ei lie enää kaikille tuttu. Hän oli armoitettu riimittelijä, huumori- ja murrelaulujen tekijä ja esittäjä 1980-luvulla, aikaan ennen kuin räppi ja stand up olivat rantautuneet Suomeen ja reilusti kuplettien kultakauden jälkeen. Hän kirjoitti laulunsa tavallisista savo-karjalaisista tyypeistä. Sellaisista, joista ei yleensä lauluja tehdä – työttömistä, Dallasin Pamelaa ihailevista peräkammarin pojista, Hilmasta ja Onnista, Römppäisen Veikosta ja muista. Sanoitukset olivat niin herkullisia, että Jaakko Tepon kasetit soivat sen ajan autoradiossa nonstoppina ja riimit tarttuivat aivojen kovalevylle. Aina tuolloin tällöin kertailemme niitä puoliskon kanssa toisillemme.

Tällä viikolla minulla on soinut korvamatona Rappari-Tyyne. Tyyne oli ”vankkaharteinen” ja roteva naisihminen, joka teki päivät raskasta ruumiillista työtä kantaen sementtiä rakennuksien savimontussa. Iltaisin hän vaihtoi toisen vaihteen päälle ja tanssi ”humppoo” niin, että parketilla kävi ”ryske hirmuinen”.

Kylläpä vain voisi puoliskokin kuvailla eukkoaan määrittelyllä ”vankkaharteinen” ja aikamoinen savimonttu tuo uima-allastyömaa on ollut nyt, kun altaan kaivantoa viimein päästiin täyttämään. Leveistä hartioista on ollut hyötyä hiekan lapioinnissa ja rautaharavalla haravoinnissa. Jo vuosikymmeniä sitten puolisko oli nimennyt minut ”anatomisesti oikein muotoilluksi kottikärryn työntäjäksi” ja taas pääsin antamaan pientä näyttöä siitäkin osaamisesta.

Voipi olla, että syksyn tullen puolisko saa rallatella Jaakko Tepon tapaan ”mun oma armaani, känsäkourainen..."