Marraskuussa

 

 

Havahduin ihmettelemään, miten marraskuussa voi olla aurinkoista. Onkohan tämä poikkeus, vai onko niin, etten vain ole aiemmin noteerannut marraskuun aurinkopäiviä? Marraskuussahan töihin muistaakseni mennään aamuhämärissä ja palataan iltahämärissä. Toki olihan työtilani sellainen, ettei siellä ollut ikkunaa ulos ja jos päivään ei osunut edes välkkävalvontaa, oli periaatteessa täysin mahdollista menettää kaunis syyspäivä. Nyt voin itse päättää, ihailenko kuulasta kirkasta ja kaunista syyspäivää kodin suurista ikkunoista, vaiko ihan ulkosalla puuhastellen.

Kuluneella viikolla ymmärsin, miten mukavaa on kun ei tarvitse kinata kenenkään kanssa. Meinaan esiteinien kanssa saattoi toisinaan joutua väittelyyn vaikkapa kertotaulun tahi jakokulman opettelemisen merkityksellisyydestä. Toisinaan kinattiin ulos menemisen taikka pipon käyttämisen tarpeellisuudesta. Saatettiin inttää siitäkin, onko oppilas ylipäätään pystyvä oppimaan. Minulla säilyi luotto ihmislapsen oppimisen kykyyn aivan loppuun saakka, mutta modernit oppijat pistivät rimansa kovin alas ja halusivat luottaa älylaitteisiin pikemmin kuin itseensä. Puolisko ei viitsi kanssani edes kinastella. Hyvä tietysti onkin meidän verenpaineisten vältellä turhaa draamaa ja suuria tunnekuohuja.

Ohjelmasta ei tunnu silti olevan puutetta. Lukujärjestykseen on merkitty useita kiinteästi elikkäs viikoittain toistuvia tapahtumia, vaikka en vesijumpparyhmään sopinut ja judoakin harrastan vain kuljettajan roolissa. Lisäksi on vaihtelevia asioita, joiden tiimoilta pitää poistua kotoa. Jollain tapaa tunnistan sen tärkeäksi.

Elämässä on edelleen rytmi. Arki ja viikonloppu erottuvat toisistaan. Jos ei muulla, niin ruoalla. Pyhänä pannaan pöytään pikkuisen parempaa pöperöä. Vuorokaudessa on rytmi. Aamusta herätään ja illalla käydään nukkumaan. Jotain puuhastellaan päivällä, mutta lupa on harrasteneulomiseenkin. Ruoassa on rytmi. Viidesti on ehdittävä syömään. Aamupala, lounas, päivätee, iltaruoka ja iltapala – mutta mielellään ei muita välipalasteluja. Koulun rytmistä on jäänyt ikävä jäänne. Keskittyminen tuntuu olevan 45 minuutin pätkissä. Kolmen vartin puuhastelun jälkeen on vaihdettava hommaa tai ainakin haettava uusi teekupponen.

Uuden opetteluakin vielä on. Olen laittanut itselleni haasteeksi opetella käymään kaupassa vain kahdesti viikossa, samalla kun suoritan lukujärjestykseeni merkityt maanantain ja perjantain autoilut. Vielä ei ole onnistunut, mutta toivossa on hyvä elellä.

Viikon kolhut

 

Lööppilehdissä kerrotaan "viikon kohuista". Meiltä ei semmoisia irtoa, mutta "viikon kolhut" järjestyy harva se viikko.

Männä viikolla tultiin tiistai-iltapäivällä kaupasta. Minä keräilin ostoskassit käsiini. Ei riittänyt enää kättä laittamaan auton takaluukkua kiinni. Pyysin puoliskoa sulkemaan paksin ja hän lupasi. Taisi sitten unohtaa tasailla verenpaineet, kun kiirehti kuskin paikalta auton taakse. Lie kurkistanut vielä yläviistoon hapuillessaan CX-5:n takaluukkua. Minä laittelin viimeisiä ostoksia kaappeihin, kun puolisko könysi sisälle housut hiekkaa rapisten. Oli hävinnyt jalat alta huimauksen tullen. Tiesi kuitenkin kertoa, että Mazdan alusta on siistissä kunnossa. Kylki venähti ja jalkakin aristi monta päivää keikosen jälkeen.

Käytiin sitten laittelemaan mökkiä talvikuntoon. Minä olin oikein voimieni tunnossa kannettuani sähkömoottorit ja akut pois lautalta, säältä suojaan. Ajattelin kääntää seuraavaksi soutuveneen kumolleen. Olin saanut sen jo nostettua melko pystyyn, kun puolisko huusi: "Elä nyt yksinään! Sehän menee rikki, jos ei kukaan ole ottamassa vastaan." Jotain siinä kävi. Toinen jalka sukelsi suon silmäkkeeseen ja silmälasit olivat mutkalla. Kuulolaite ei ollutkaan enää korvan takana, vaan roikkui korvasta siimansa varassa. Jotain kolahti olkapäälle ja jotenkin tärähti selässäkin. Tulin aika hissun kissun pois hommalta.

Viimeisenä mökki-iltana muistettiin illan myöhällä, että mönkijä pitäisi laittaa lataukseen. Läksin toimittamaan asiaa. Ärsytti, kun piti keskeyttää mokoman takia hyvä neulomis- ja sarjankatseluhetki. Puolisko huusi perään jotain taskulampusta, mutta mitä sellaisella tekee, kun joka nurkalla on liiketunnistimella syttyviä valoja. Pahkeinen, kun eivät syttyneet oikoreitillä liikkuessani. Unohdin täysin rautapadan! Sen mökin vanhasta saunasta kukkapadaksi pelastetun muuripadan. Kompastuin kukkapataan. Pitkäkään yöpaita ei paljon pehmentänyt. Ruhje kintussa oli melkoisen kipeä. Virittelin jalan yöksi tyynyn päälle. Olin suunnattoman kiitollinen siitä, että osteoporoosi ei vielä vaivaa - säilyiväthän luut ehjinä.

Syvämmen kieli

 

Kielitietoinen opetus on ollut jo kauan painopisteenä opetuksessa. Kielitietoisuus on monitahoinen asia. Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että tunnistetaan ja arvostetaan kaikkia lapsen kieliä. Annetaan arvo kotikielelle, ollaan kiinnostuneita siitä ja halutaan kuullakin sitä. Enää ei toimita kuten viime vuosisadalla, jolloin koulussa koulun kieli oli se ainoa, joka sai kuulua luokissa ja koulun pihalla. Suomea toisena kielenä opiskelevien tehtäväkirjoissa on usein tehtäviä, joissa listataan vaikkapa eläimiä tai kasveja suomen kielellä ja kodin kielellä. Opettaja kuulee mielellään sanat vieraalla kielellä, vaikkei varmasti monta sanaa ehdikään oppimaan. Kielistä voi hakea eroja ja yhtäläisyyksiä, verrata muihinkin opiskeltuihin kieliin – englantiin ja ruotsiin.

Kauan on tiedetty, että kaksikielisissä kodeissa on tärkeää, että kumpikin vanhempi puhuu lapselle omalla äidinkielellään. Äidinkieli on luonnollisesti se ilmaisuvoimaisin ja rikkain. Äidinkieli on myös vahvin tunnekieli.

Tunnekieli on tärkeä myös aikuiselle. Tunnekieli on tunnistettavissa myös murrealueiden eroista. Olemme asuneet 34 vuotta ”Suomen totisimpien ihmisten” (Ilta-Sanomat 14.10.2026) joukossa Uudellamaalla. Aikoinaan ymmärsin, että rehevä ja koukeroinen savokarjalainen murteeni oli naurunaihe. Puhuessani huomio kiinnittyi helposti sisällön sijasta kieleen. Opettelin kaventamaan ja yleiskielistämään puhettani, vaikka se epäluontevalta ja teennäiseltä tuntuikin. Kotona sentään sai ”huastoo” ihan reilusti kotikielellä. Puheopettajana tunnistin omassakin, muka yleiskielisessä puheessani, sujumattomuuden elementtejä – takeltelua ja sanan hakemista. Väkisin pakotettu puheen tapa ei muuttunut luontevaksi reilussa kolmessakymmenessä vuodessa.

Nyt olen saanut viettää liki puoli vuotta mökillä, kotipuolessa Pohjois-Karjalassa. Olen saanut puhua leveästi, kielikuvilla höystäen ja mukavasti ”viäntäen”. Kylläpä vuan syvämmen kielellä huastaminen on aikuisellekkii ihan mahottoman tärkii assii. Juttu luistaa eikä tarvihe änkyttee, kun sanat kotkielellä löytyy heleposti ja ehtimättä.

Esimerkkiruokailusta

 

Vastikään puhuimme kotona siitä, miten onkin ollut tyhjänpäiväisiä uutisotsikoita; turhien julkkisten Instagram-julkaisuista tekaistuja, mitäänsanomattomia juttuja. Uutisen tulisi keskusteluttaa. Aivan kuin toiveeni olisi kuultu, lehtiin putkahtikin keskustelua herättäviä juttuja.

Turun kaupunki oli päätynyt ohjeistamaan esimerkkiruokailijoita sopivista, annoskateutta herättämättömistä eväistä. ”Esimerkkiruokailija” on siis varhaiskasvatuksen tai koulun valvontaruokailussa aterioiva aikuinen, joka saa annoksensa verotettavana luontaisetuna. Kaikki eivät kuitenkaan syystä taikka toisesta tuota etua käytä, vaan syövät mieluummin omat eväät ja niistä on nyt puhe.

Epäilen, ettei kukaan tilaa työpaikalle pizzaa pizzeriasta tai hamppariannosta Hesestä. Eiköhän se eväs aika tyypillisesti ole edellisenpäiväistä kotiruokaa taikka kaupan einestä. Toisaalta tunnistan lapsen tarkat silmät ja annoskateuden neljännesvuosisadan takaa, kun kuopus reklamoi siitä, ettei lapsille tarjottu päikkärissä päiväkahvia ja pullaa, vaan terveellinen välipala sämpylän ja porkkanan muodossa. Keskustelimme asiasta tuolloin kotona. Huomautin, ettei lapsia taatusti jätetä osattomiksi ja terveellisyydestäkin huolehditaan. Miksi Turussa on nyt tullut tarve ohjeistaa? Pahoin pelkään, että joku huoltaja on vastaavassa tilanteessa nähnyt helpommaksi reklamoida ylemmälle taholle vaikkapa siitä, että lasten ohrapuuropäivänä esimerkkiruokaileva aikuinen on pistellyt esimerkiksi nakkeja ja perunamuusia.

Kokemukseni mukaan kouluikäisetkin lapset ovat kiinnostuneita pöytäkavereittensa eväsannoksista. Heidän kanssaan syntyy helposti hyviä ruokakeskusteluja. Olemme keskustelleet allergioista ja ruokarajoitteista. Olemme pohtineet sitä, miten makutottumukset elämän varrella muuttuvat. Harva lapsi pitää sienistä, vaikka niitä mielellään poimisikin. Aikuisena saattaa tattirisotto taikka kantarellipasta olla suurta herkkua. Evästelevän esimerkkiruokailijan lounassoppakulho tulee äkkiä arkiseksi asiaksi: ”Onks sulla taas sun perus?”

Toinenkin keskusteluamme virittänyt tuore uutisotsikko liittyi ruokailuun. Raisiossa oli kauppakeskuksessa estetty pyörätuolilla liikkuvan naisen tulo lounasravintolaan. Kesällä oli jossain toisaalla kielletty opaskoiran kanssa liikkuvan näkövammaisen ruokailu sisällä ravintolassa. Mistä nämä esimerkit kertovat? Suvaitsemattomuudesta, yhdenvertaisuuden puutteesta, tasa-arvon käsitteen ymärtämättömyydestä, asenteiden tiukkenemisesta? Olen todella pettynyt. Olen halunnut uskoa meistä parempaa. Olen luullut, että meidän onnellisuutemme perustana ovat suvaitsevaisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo.

Tarinaa Euroopan reunalta

Luin Leena-Kaisa Laakson kirjaa Tarinoita Euroopan reunoilta ja mietin pian omaa Euroopan reunan kokemustani.

Lapsena ajattelin aina, ettei läheisen itärajan takana ollut mitään. Olihan rajan takainen alue kartassakin vain valkoista. Ilmansuunnista itä oli sellainen, johon ei ollut mitään asiaa.

Suomalaisia reissasi kuitenkin Neuvostoliitossa tarkkaan koordinoiduilla ryhmämatkoilla. Nuorena aikuisena taisin osallistua kerran bussimatkalle Leningradiin. Mieleen jäivät hotellin kerrosvalvojat ja hotellihuoneen kammottava haju. Suomalaisia oli myös töissä Neuvostoliiton puolella. Esimerkiksi Imatran rajanaapuri Svetogorsk on hyvin pitkälti suomalaisten rakentama, samoin Viru-hotelli Tallinnassa, joka tuolloin oli vielä osa Neuvostoliittoa.

Kun Neuvostoliitto romahti 1991 muuttui moni asia. Kovin monelle tuntui löytyvän rajan takaa uusia työmahdollisuuksia, oli kulttuuritapahtumia rajan molemmin puolin, suomalaiset auttoivat jopa kirkkojen rakentamista Venäjän Karjalassa. Pienyrittäjätkin pääsivät Venäjälle töihin metsänkaatoon, hirsihommiin jne. Puolisko rakensi tulliasemien aitauksia Venäjän puolella Venäjän uusilla rajoilla Ubilinkassa, Ivangorodissa jne.

Kohta alkoi kulkea tavaraa Venäjälle. Tesjoella sen seuraamiseen oli aitiopaikka. Käytettyjä jääkaappeja ja muita kodinkoneita rahdattiin ensin. Sitten 7-tien täyttivät autorekat. Uusia hienoja henkilöautoja rahdattiin Venäjälle katkeamattomana virtana. Pian jo tehtiin moottoritietä rajalle asti, että liikenne kulkisi juohevammin.

Venäläisille avautui uusi matkustamisen vapaus. He tulivat ensin busseilla Tesjoellekin kalakauppaan. Pian jo hienoilla katumaastureillaan kylpylöihin. Eipä aikaakaan, kun he hankkivat taloja ja mökkejä Suomesta. Itä-Suomessa myytiin mielellään, sillä miten muuten muuttotappioalueella rasitteeksi muodostuneesta kiinteistöstä olisi eroon päässytkään.

Itäraja suljettiin joulukuussa 2023. Sen jälkeen 7-tien itäinen osuus on ollut kovin hiljainen. Haminan ja rajan välillä liikennettä on olemattoman vähän. Kukaan ei ole menossa Venäjälle töihin eikä tankkaamaan. Sen puoleen sieltä ei tulla tänne huviloillekaan. Ajelemme mökkimatkallamme 7-tietä Vaalimaalle saakka ja sieltä rajan pinnassa kulkevaa tietä Ylämaan kautta Lappeenrantaan. Enää ei körötellä ylämäessä hyytyvän venäläisrekan perässä, mutta rajavartioston autot ovat tulleet tutuiksi.

Kolmekymmentäkaksi vuotta kesti tällä kertaa avoimen yhteistyön aika.

Onni on pientä

 

Joskus sitä toivoisi olevansa joku muu kuin mitä on. Muutostoiveita saattaa olla vaikkapa varallisuuden, ulkonäön tai ammatin suhteen. Pulleampi lompakko voisi houkuttaa, samoin pidemmät sääret tai trendikkäämpi ammatti. Voi olla, että nuorempi väki näkee julkisuuden houkuttelevana. Takaavatko tuollaiset asiat oikoteitä onneen?

Ihan lyhykäisellä selailulla iltapäivälehtien otsikkotasolla ja tv- tuotantojen ohjelmatiedoissa alkaa aika pian vaikuttaa siltä, että omat vastuksensa on noilla kadehdituillakin.

Taitaa nopsasti tienattu raha ja sitä kautta saavutettu lihava lompsa johtaa maanpakoon. Ainakin Jethro Rostedt ja Aleksi Valavuori (ihan vain pari esimerkkiä mainitakseni) tuntuvat kommentoivan enimmäkseen ulkomailta.

”Kauneus on katoavaista”, tiesi vanha kansa. Nykykonstein voi kauneutta ylläpitää pidempään täyttämällä sieltä, kiristämällä tuolta ja toppaamalla toisaalta. Kalliiksi tulee, eikä aina onnistu - olen lehdistä ymmärtänyt.

Mikäli tositelkkariohjelmien osallistujavalintoihin on uskominen, on ”somevaikuttaja” Suomen trendikkäin ammatti. Tällaisella boomerilla ei heihin ole mitään kosketuspintaa. Varmaan siksi, etten pyöri muilla somealustoilla kuin kalkkisten naamakirjassa. Minun on hankala hahmottaa kaupallisten yhteistöiden ansaintalogiikkaa. Miksi vaikkapa K-rauta maksaisi tuotteittensa esille tuomisesta jollekin yksityishenkilölle, vaikka tällä olisikin 100 000 seuraajaa, kun sillä varmasti on varaa oikeaan mainostoimistoon?

Meidän tavallisen tasavaltalaisen kansan ihailemia henkilöitä ovat perinteisesti olleet laulajat, näyttelijät ja naapurimaiden kuninkaalliset. Heistähän naistenlehdet suoltavat meille juttuja. Koti- ja mökkipaikkakunnalla vapaa-aikaa viettävistä julkisuuden henkilöistä olen tehnyt havaintoja kaupoissa. Joku kiskoo lippiksen silmille ja nostaa kaulukset pystyyn välttääkseen tunnistamisen. Saattaapa viedä homman niinkin pitkälle, ettei kaupan kassalla avaa suutaan edes kiitokseen, jottei vain ääni paljastaisi julkimoa. Toinen taas juttelee kaikille ja selvästi nauttii huomiosta. Välimuotoja löytyy varmasti.

Jotain yksityisyyttä soisi julkkiksillekin. Ei ole mistään kotoisin, että kaikesta revitään otsikoita. ”Esko Roine, 81, turvautui apuvälineeseen” otsikoi Seiska Roineen lähtöä kahvilasta kävelykepin kera. Kuninkaallistenkin tarkoitusperiä epäillään tämän tästä; ”Ohittiko Mette-Marit elinsiirtojonossa?” Sitäkin on aprikoitu, riittääkö prinsessan sairauden vuoksi saama myötätunto pesemään pois aiempien kohujen (Mette-Maritin hulttiopoika ja Epstein-yhteydet) tuomat tahrat. Sellainen pohdinta ei kuulosta minun korviini pätkääkään myötätuntoiselta, vaan äärimmäisen kyyniseltä.

Jep, jep! Eiköhän vain liene ihan parasta elellä omassa pienessä kuplassa omaa pientä elämäänsä.

Kirjavinkkaus

 

Ensi reissullani Kesälahden kirjastoon tarttui matkaani Johanna Vuoksenmaan Suurenmoinen matka. Nappasin kirjan hyllystä luottaen tämän monesta herkullisesta tv-sarjasta käsikirjoittajana tutun ja viime aikoina myös kolumnistina tutuksi tulleen kirjoittajan taitoon temmata lukija mukaansa.

Oikein olin aavistellut. Tarinan pohjana oli todellinen kirje. Vuoksenmaan isoisoäidin kirje SS-upseerina kuolleiden miesten omaisten virkistysmatkalta Saksassa vuonna 1943. Vaikka olen perehtynyt toisen maailmansodan asioihin varsin paljon, oli minulle uutta se, että sota-aikaan järjestettiin tuollaisia ”virkistysmatkoja”, joilla tietysti samalla tehtiin propagandaa ja esiteltiin Saksan loistavia ”kullalla silattuja” nähtävyyksiä.

Kirjan toisella tasolla kipuili kirjoittajaminän poika. Hänellä oli venäläisisä, johon tosin suhteet olivat katkenneet. Nuori mies oli kokenut taustansa takia kiusaamista ja nyt hän kipuili etsien merkitystä elämäänsä, vaikkapa vapaaehtoisena Ukrainan sotaan lähtemisestä.

Kolmannella tasolla kirjoittaja vihjaa lyhyiden viitteiden avulla, mitä tapahtui samaan aikaan jossain toisaalla. Lopussa hän jättää tämän kolmannen tason auki virittämällä lukijan miettimään, mitä juuri nyt parhaillaan tapahtuu jossain toisaalla, kun meidän katseemme ja kiinnostuksemme on viritetty seuraamaan tämän ajan uutistarjontaa.

Palauttaessani Suurenmoista matkaa kirjastoon tarttui uutuushyllystä matkaani Jevhenija Kuznjetsovan kirja Niin kauan kuin on elämää. Ihan vain siksi, että takakannen tekstistä sattui silmiin kaupungin nimi Dnipro.

Kirja tuli luettua yhtä kyytiä. Oli järkyttävää tajuta, että Ukrainan sota on kestänyt jo niin kauan, että siitä on ehditty kirjoittaa kirjoja ja kääntää niitä vieraille kielille luettavaksi!

Niin kauan kuin on elämää -kirjassa elettiin elämää ukrainalaisessa kylässä. Elämää rytmittivät sähkökatkokset ja juhlapäivät. Moni asia toimi; kaupasta löytyi kaikkea tarvittavaa, jopa yliopisto-opiskelut etenivät. Perheenjäsenet tukivat toisiaan ja kokoontuivat usein yhteen. Samoin naapureista pidettiin huolta. Aivan kuten Vuoksenmaan kirjassa, myös tässä nuori mies näki merkityksellisyyttä sotaan osallistumisessa. Äiti ja isoäiti ajattelivat toisin. Sota kosketti joka tapauksessa jokaista, paitsi vanhaa muistisairasta isoisää - ja hänen haluttiinkin antaa olla omassa olossaan, sodalta suojassa.

Nämä kaksi kirjaa antoivat kumpikin vahvan tunnekokemuksen ja paljon ajattelemisen aihetta. Lämmin suositus!