Kesä-Reiska

 

Meillä on mökillä maksettu apumies – sanotaan häntä nyt vaikka Reiskaksi. Reiska tekee hommat, joihin itse emme pysty taikka taivu. Hän käy kevätkolealla laittamassa lämmöt päälle ennen tuloamme, kytkee puoliskon keksimät kesävesiviritykset ja asentaa mitä kulloinkin tarvitaan. Hän on mökkitalkkarien Mökkitalkkari.

Kun pikkuruisen mökkimme pesuhuone-wc-teknisessä tilassa asennetaan, minun on syytä ulkoistaa itseni. Asentaminen ahtaissa tiloissa on nimittäin usein aikamoista ärräpäiden suihkintaa. Usein kuulostaa siltä, ettei hommasta kertakaikkiaan tule yhtikäsmitään. Asennettavat osat eivät yksinkertaisesti voi sopia niille ajatelluille paikoille ja ainakin välistä puuttuu soviteosa taikka muutama. Yleensä kaikki kuitenkin pienen tuumaamisen jälkeen saadaan asettumaan ja sopimaan.

Eilen tuossa neljän neliön tilassa asennettiin lämminvesivaraajaa ja käsienpesuallasta ynnä hanaa sekä vielä tilasta ulos johdettua vesipostia. Ahdistuin jo alkajaisiksi. ”Ei taida tulla kesää, elikkäs käsienpesumahdollisuutta vieläkään. Wet wipeseilla se on varmaan vaan jatkettava.” Koska en halunnut häiritä työntekoa kärkkäillä kommenteillani taikka tyhmillä kysymyksilläni, siirryin ulos.

Olen jo kotona oppinut, että silloin, kun talossa on vieras työmies, on emännänkin syytä näyttää ahkeralta, eikä heittäytyä lautan riippumattoon dekkarin kanssa. Latasin siis vesipadan alle puita, kannoin vesipadan täyteen vettä ja kiskoin kesäkeittiön periltä esille pulsaattoripesukoneen. Aamulla oli nimittäin henkilövaa’alla mitattu, että liinavaatepyykkikassilla on painoa 3,8 kg, eikä sitä sentään raaski lähteä viemään pesulaan. Aikanaan vesi kiehui ja pyyhkeet ja lakanat pääsivät pesuun. Pesu, välinkous ja kaksi huuhtelua kolmelle erilaiselle värierälle kesti noin kolme tuntia.

Pyykiltä tupaan tultua minulle esiteltiin toimivaa käsipesuallasta ja hanaa. Lämminvesivaraajakin oli asennettu seinälle, joskaan ei vielä kytketty. Hieno homma! Kuka nyt kesäkelissä lämmintä vettä käsienpesuun kaipaisikaan, varsinkin kun vesi tulee lammesta eikä porakaivosta.

Olin niin iloinen, että olin osannut välttää käämien käryämisen paikan ja kaiken lisäksi käyttänyt ajan hyödyksi. Ilomielin tarjosin Reiskalle asennusjuoman ja lämmitin saunan.

Näytä vähemmän

Kierrätyspuuska

 

Tänä aamuna iski kierrätyspuuska. Päätin kurkistaa vaatekaappini alaosastoon, jossa paikkaa pitävät housut ja hameet. Koska kaapin alaosa on yläosaa leveämpi, sopi tuonne alaosastoon kokonaista neljä pinkkaa housuja ja hamosia. Oli verkkareita, tuulipöksyjä, legginsejä, farkkuja, sammareita…

Huh! Otin vierelleni jätesäkin ja aloin sovitella. Pian kävi selväksi, ettei tänä kesänä tarvitse ostaa capripöksyjä, sillä erilaisia vajaamittaisia housuja oli vähintäänkin riittämiin. Maalaushommissa käytetyt ”rönttähousut” saivat ilman muuta passituksen poistotekstiilikasaan. Paljon oli niitäkin, joille riitti silmämääräinen arviointi. Yleensä pystyi toteamaan, ettei mikään kuuri aivan ihmeisiin pysty, joten UFF:n säkkiin suoraan. Toisinaan aprikoin, kelpaisivatko housut tyttärelle, mutta yleensä metallinappi torppasi ajatuksen. Nikkeliallergista ei voi nappifarkuilla kiusata.

Samaan vauhtiin lajittelin puoliskon vaatekaapin. Tilaa tuli roimasti sinnekin. Mitä ihmettä iso mies napapaidoilla tekisi – ei sen puoleen niilläkään, joissa edessä jää vähintään 20 cm rakoa nappipuolen ja napinreikäpuolen väliin. Olipa hyvä, että puolisko oli tämän puuskan tullen mökillä. Hän kun on niin yltiöoptimistinen, että näkisi niissä napapaidoissakin vielä monta mahdollisuutta. Jos nyt ei pojalle taikka vävylle, niin vaikkapa rättinä saattaisi sentään toimia…

Tuon aamujumpan jälkeen oli mitä passelein hetki lähteä palauttamaan työhön liittyvät avaimet ja laitteet. Nekin saivat jo kiertää eteenpäin uudelle käyttäjälle. Miten olikin viimeisen työtalven aikana alkaneet avaimet painaa kaulassa ja vastuu kaupungin omistamista laitteista tuntua suurelta. Kuorma keventyi hurjasti – paitsi olkalaukussa, myös henkisesti.

Iltapäivällä oli kutsuttu lastenlasten kotiin kesäteelle. Mitäpä sitä kierrätyspäivänä muuta kuin nappaa kamarin nurkasta matkaansa pahvilaatikon. Sen laatikon, johon olin pakannut koululta ikiomat pelini ja puuhakirjani. Ilmoitin lapsille, että varmasti sieltä löytyy jokaiselle jotain. Mummon viimeiseksi työrepuksi jäänyt punainen Hai-reppu, PET-kierrätysmateriaalista valmistettu ihanuus, löysi omistajan ihan ensimmäisenä.

Evakkoteema

Minulla on parin viime viikon ajan ollut meneillään evakkoteema. En itse ole evakkoperheen jälkeläinen, vaikka mummoni lapsineen onkin lähtenyt kahdesti evakkoon. He saivat kummallakin kerralla palata omaan kotiin ja elämä jatkui tutuilla tanhuvilla.

Sota-ajoista oli minun syntymäni aikoihin parikymmentä vuotta ja aikuisuuteen tullessakin vasta vajaa 40 vuotta. Ihan tuoretta asiaa siis, mutta mistään sotaan liittyvästä ei silloin puhuttu – varsinkaan lasten kuullen. Raja on aika liki kotipaikkani ja tokihan teemat kiinnostelevat. Miten voikin olla niin, että sairaalareissun suunta oli aiemmin Sortavala ja sitten yks kaks Joensuu? Keitä he olivat, jotka puhuivat vähän erilaista; kaunista, runollista ja laulavaa murretta?

Innostuin vinkin saatuani kuuntelemaan Yle Areenasta Lehmitytöt 1944 -podcastia. Sitä seurasi luontevasti Karjalan evakot -niminen neliosainen podcast. Eräänä iltana selasin Yle Areenaa vailla katseltavaa ohjelmaa ja – miten ollakaan – katseluun valikoitui Porkkala -muistoja vuokra-ajalta -sarja. (Petsamon evakoista ei valitettavasti ole ollut tarjolla minkäänlaista tallennetta.)

Tänä aikana ei kukaan laittaisi teinityttöä kävelemään karjan kanssa satoja kilometrejä kohti tuntematonta. Johan sellaiseen puuttuisivat monet tahot! Uskomaton määrä tarmoa on sodan jälkeisissä ajoissa tarvittu siirtoväen asuttamiseen, kaiken uudelleen järjestelyyn ja jälleenrakentamiseen! Ei muuta voi kuin pipoa nostaa ja arvostaa!

Karjalan evakot -sarjan viimeisessä osassa kerrottiin evakoiden lapsia käsitelleestä yliopistollisesta tutkimuksesta. Yhteisenä kokemuksena tuntui olevan syrjintä ja vieroksuminen. Kovin moni oli kokenut, että vanhemmat kaipasivat niin kovasti vanhaa, etteivät he oikein halunneetkaan sopeutua uusille sijoille.

Tunnistin jotain omasta perheestäni. Vaikka olemme asuneet Loviisassa suurimman osan elämästämme (34 vuotta), selitämme edelleen olevamme kotoisin Pohjois-Karjalasta. Toisinaan koemme, että tänne on vaikea päästä ”sisäjäseneksi”, aina olemme muualta tulleita. Ehkäpä emme ole antaneet Loviisalle täyttä mahdollisuutta, vaan olemme kaihoilleet mäkistä ja järvien pirstomaa maisemaa, tuttua murretta ja itäuusmaalaista mutkattomampaa lähestymistapaa. Kaipuuta toki helpottaa mökin kautta saatu ”monipaikkaisuuden” mahdollisuus.

Aihisen todistajat

 

Minulla on ollut katselussa Nelosen sarja ”Kaappaus keittiössä”. Siinä Kari ”Kape” Aihinen opastaa ihan tavallisia suomalaisperheitä kokkaamaan yhdessä maistuvaa ja terveellistä ruokaa. Uudet vinkit kelpaavat minullekin aina, vaikka reilun 40 vuotta olen perheelleni arkiruokaa kokannut.

Kape on kyllä melkoinen velho! Hän saa kaikki perheet innostumaan ruoanlaitosta – jopa ne, jotka eivät jaksa keittää kaurapuuroa vaan syövät kaurahiutaleet kylmän maidon seassa ja ne, jotka pistelevät vain kaupan einesevästä.

Keittiötaikurin taikasanat tuntuvat olevan: ”Suolaa, suolaa – aitoa merisuolaa!”

Niinhän siinä kävi, että seuraavalla kauppareissulla lähti Rapakiven muorin kauppakärryyn vanhan tutun Jozon sijasta hieno merisuola. Puoliskon mielestä merisuolalla maustettu siskonmakkarasoppa oli aivan erikoisen hyvää. Seuraavana aamuna, kun jopa tavallinen veteen keitetty kaurapuuro maistui tavallista paremmalle vain suolan ansiosta, oli meidän pakko kääntyä ”Aihisen todistajiksi”.

Eilisen jakson jälkeen oli Rapakiven muorilla vahva visio perjantai-iltapäivän kokkauksista. Töiden jälkeen pyörähdys kaupan kautta; ja niin lähti valmistumaan evästä perjantai-illalle ja lauantaipäivälle. Somia pihvejä broilerin jauhelihasta uunissa paahdettujen väriporkkanoiden kera työviikon päätteeksi ja pirtsakan värikästä lohikeittoa lapsilauantain lounaaksi.

Aihisen nimeen.

Mummotalo

Lastenlasten kotona oli sivuttu aihetta, että mummo on jäämässä eläkkeelle.

Mitäpä mietti lapsenlapsi numero 4, 6-vuotias pikkupoika? "Onko se sitten seuraavaksi mummotalo?" Aikansa aivoitusta selviteltyään oli tytär tullut ymmärtämään, että päiväkodista oli käyty virpomassa läheisessä vanhustenkodissa. 6-vuotias oli skannannut ympärilleen ja huomannut asukkaiden olevan enimmäkseen mummoja. Joten - "mummotalo"!

Puoliskon kanssa tuumimme, että muuttaa ei tarvitse, sillä Rapakiven torppahan on ollut jo 12 vuotta mummotalo. Niin kauan olemme saaneet herrastella isovanhempien rooleissa.

Työkaverin lapsenlapsi puolestaan oli suunnitellut tulevaa tyyliin: "sitten kun sä et enää ole vanha".

Tiedäpä häntä, jos sitä vaikka "vanhakin nuortuu, kuin lapsi leikkimään" - sitten kun arki ja sen paine hiukan helpottaa.

Arvopaperi

 

Puolisko siivosi piironginlaatikoita. Sieltä putkahti vastaan arvopaperi.

Olin vuonna 1985 sijoittanut 100 silloista mummon markkaa Keski-Karjalan Osuuskauppaan ja hankkinut sillä osuuskirjan. Vaikkakin hoksasimme heti, ettei osuuskauppatoiminta ole mikään Nokia, päätimme tarkistaa, mikä on sijoituksen reaaliarvo tänään.

Puolisko skannasi osuuskirjan kuvaksi, jonka sähköpostitin nykyiseen Pohjois-Karjalan Osuuskauppaan ja sen asiakaspalveluun. Nimittäin sinne Keski-Karjalan Osuuskauppa fuusioitui jo ammoin - varmaan oli vielä markka-aikaa sekin.

Jo ensimmäisenä arkipäivänä sain vastauksen asiakaspalvelijalta. Osuuskirjaan olisi pitänyt vuonna 1994 (tiettyyn päivään mennessä) maksaa 400 Smk lisää tai muuten menettää osuuden. Minä olen tuona vuonna elänyt keskimmäisen vauvavuotta Itäisellä Uudellamaalla, enkä tiedä liekö viesti edes tavoittanut minua. Varmastikaan ei mammalomalaisella ole ollut tuota summaa sijoitettavaksi.

PKO lupasi ystävällisesti palauttaa minulle sijoitukseni, kunhan toimitan alkuperäisen osuuskirjan heille postitse. Satasen sijoituksen arvo on nyt 16.80€. Siitä tietysti vähennän mielessäni postikulut, mutta onhan se senkin jälkeen vielä vaikkapa viiden bensalitran arvo.

Pian eläköityvälle sekin taitaa olla rahaa.

Ilo olla suomalainen

 Imatran ABC:n lounaspöydässä oli Pitkäperjantaina tarjolla Kievin kanaa. Siitäpä käynnistyi puoliskon kanssa keskustelu valtioiden päämiesten käytöstavoista.

Pariinkin kertaan on mediassa raportoitu, kuinka moukkamainen Putin on tarjonnut vierailleen mauttomasti Kievin kanaa, juuri kun on edellisenä yönä pommittanut Kiovalaista lastensairaalaa. Miten voi!?

Yhtään sen enempää käytöstapoja ei ole Trumpillakaan. Muistamme vielä sinisessä puvussa eturivissä torkahtelevan, muka jet lagista kärsivän hautajaisvieraan paavin hautajaisissa, Vatikaanissa. Itse Donaldhan se. Entä se, kun ensimmäiset amerikkalaissotilaat palautuivat Iranista kotimaan kamaralle sinkkiarkuissa ja presidentti oli heitä lippalakki päässä vastaanottamassa!? Ei mitään kunnioitusta!

Helppo on tykätä meidän Alexanderista, jolla on tyyli, tavat ja käytöskoodit hallussa. Viime viikolla uutiskynnyksen ylitti se, että Stubb JEF-maita isännöidessään muisti järjestää syntymäpäiväkakun Hollannin päämisterille.

Iso ilo olla suomalainen!