Irtiotto

 

 

Teimme irtioton ja hurautimme mökille pääsiäiseksi. Rakkaat mökkikaverimme eivät asiasta ilahtuneen, sillä he olisivat halunneet mukaan. Selitykset kylmästä kelistä ja puutteellisista fasiliteeteista kaikuivat kuuroille korville. Epäreilusti oli toimittu ja mökiltä lähetetty kuva jäisestä lammesta koettiin sekin lähinnä keljuiluksi.

 

Kaipa asia oli jossain vaiheessa kääntynyt ymmärrettäväksi, sillä kuulimme että lastenlasten kotona oli harjoiteltu ”mökkikieltä”. Ajatus oli varmaan se, että mökkikielen hallitsevana pääsee varmemmin mukaan. Pätevimpänä opettajana Pohjois-Karjalassa syntymässä käynyt ja viisi ensimmäistä elinkuukauttaan viettänyt 8-vuotias. Työn alla kuulosti olleen konsonantin kahdentaminen tyyliin ”minnuu”, ”sinnuu”. Harjoituslauseena ”Elä tönäise minnuu!”

 

Kieltämättä Pohjois-Karjalan murre on hauskaa. Viime kesänä jokunen takkupäivä kääntyi hyväksi viimeistään iltapalapöydässä, kun innostuimme opettamaan tyttösille pohjoiskarjalaista puheentapaa. Meillä olivat tuolloin työn alla diftongit, eli oikeaoppinen ”viäntäminen”. Yhden kiepauksen (”mie”, ”sie”) oppivat mökkikaverimme helposti, mutta kahden samaan sanaan saaminen oli tuskaa. ”Jiäkuappi” taikka ”kualkiäryle” eivät tahtoneet onnistua millään. Tavoitteena oli oppia lausumaan ”kualkiäryleitä jiäkuapin piällä”, mutta nauruksihan se meni.

 

Tulevan kesän tavoitteena olisi oppia lisäämään ja vähentämään vokaaleita oikein. ”Olokapiä” ja ”polovi” saatetaan kehon osista saada haltuun, mutta miten lienee mökkiviitassa lukevan ”ulukomuan” laita. Kovin moni aikuinenkin mökkivieras on tuota viittaa tavannut ja koettanut sovittaa suuhunsa. Niitäkin on ollut, jotka eivät ole kerta kaikkiaan ymmärtäneet sanan merkitystä. Viitta sojottaa itäisen naapurimaan suuntaan; nimeä ei näinä aikoina tohdi ärsyttäminen pelossa ääneen sanoa, joten olkoon sitten ihan vaan neutraalisti ”ulkomaa”. Vokaalin vähentäminen on meille syntyperäisille pohjoiskarjalaisille aivan selkeää, mutta minkäänlaista sääntöä en osaa siihen antaa, ellei sitten niin, että loppu-i joutaa jättää ääntämättä. ”Värkynät”, ”lumpallo” ja ”kumsuappaat” ainakin toimivat sen säännön mukaan.

 

Vappureissulle on mökkikaverit varmasti jo otettava mukaan. ”Evvääks mukkaan simmoo”.

 

 

 

 

Ongelman äärellä

 

 

Meillä se taitaa olla aika omanlaatuinen probleema. Tokko lie kukaan moisesta kuullut. Ongelman nimi on keväthuumaus. Luulen, että talven valoton ja kolea aika altistaa tälle taudille aina uudestaan ja uudestaan. Mahdollisesti osuutta on myös Kotoisalla, Huvilalla ja huussilla ynnä muilla elämäntapaohjelmilla tai TV:n sinivalolla, jolle altistuu niitä katsellessa. Aina keväällä on mitä moninaisempia ostopaineita. Edellisen kesän järkeilyt tuntuvat sulaneen ihan siinä missä talven lumet. Okei, kerron vähän tarkemmin.

 

Viime kesänä oli ymmärretty, että meistä kahdesta huonojalkaisesta ei ole enää veneilijöiksi. Eipä tokikaan, kun jalka ei kummallakaan nouse niin että veneeseen pääsisi polkaisten vauhtia rannalta – saati rantavedestä. Voimatkin tuntuivat hiipuneen niin, ettei venettä saatu irti rannan hiekkasärkältä ilman äänekästä sanaharkkaa eli suukopua. Kaiken lisäksi veneisiin ja perämoottoreihin sidotulla rahalla tuntui olevan mökkiraksalla muutakin käyttöä. Puolisko tuli - ihan ilman painostusta – siihen ymmärrykseen, että veneet joutaa myydä. Molemmat. Se pienen pieni keltainen ja retromallinen pikaliippari, joka oli hankittu viimekeväisessä venehuumauksessa. Samoin se ainakin kaksi kesää pressun alla virvelöijiä odotellut, sinänsä hyvänmallinen ja tukeva, merikelpoiseksikin mainittu, avovene. Veneet ja moottorit löysivät uudet omistajat, ja mekin saimme taas rakennusta eteenpäin.

 

Miten ollakaan, liekö päästy nipin napin tämän vuoden huhtikuulle, kun jo oli taas Terhi kierroksessa. Eräänä lumipyryisenä huhtikuun iltana hurautettiin Orimattilaan ja otettiin Terhi völjyyn. Varovasti utelin, mihinpä oli puolisko arvellut parikymppistä Terhiään tarvita. ”Lautan laitaanpa tietenkin.” Onhan se nyt hehtaarin lammella päästävä lautalla ajelemaan – siitäkin huolimatta, että kaikki on nähtävissä myös meidän laiturilta, ja sittenkin vaikka kolme neljännestä lammen rannasta on soista höttöä, eikä rantautuminen ole mahdollista. Nähty on, ettei betoniponttoneille rakennettu kuusimetrinen lautta liikahda sähkömoottorilla, joten hankinta oli puoliskon mielestä enemmän kuin perusteltu.

 

Mitäpä sitä muuta voi kuin todeta, että pojat ovat aina poikia!

Kirjasta näytelmäksi

 

Olen oikeastaan aina vältellyt lukemasta ”listattuja” kirjoja. En siis lue tieten tahtoen Finlandia-ehdokkaita, en innostu lukudiplomeista tai muistakaan valmiiksi kootuista lukulistoista. Minun lukulistalleni saattaa päätyä kivan kannen vuoksi tai kaverin suosituksesta taikka ihan vain kirjaston kirjakarusellia pyöritellessä. Silti olen osunut lukemaan ihan ajan hermolla olevia kirjoja.

 

Merja Mäen kirja ”Ennen lintuja” oli upea lukukokemus. Kirja osui käteeni ystäväryhmän tavatessa ja vaihtaessa äskettäin lukemiaan kirjoja keskenään. ”Ennen Lintuja” on kertomus evakkomatkasta Laatokan saaresta Kiteen kautta Seinäjoelle. Tarina oli niin elävästi kuvattu, että ihan tunsin matkan henkiset ja fyysiset rasitukset. Henkilökuvaus oli niin tarkkaa, että lehmän kanssa matkaavana nuoreen naiseen oli helppo samaistua.

 

Eipä aikaakaan, kun tarina oli muokattu näytelmäksi ja se kantaesitettiin Seinäjoella. Ystäväryhmä varasi liput ja kokoontui Seinäjoelle näytelmää katsomaan. Näyttämölle ei tietenkään voinut lavastaa koko matkaa rajan takaisesta Karjalasta Seinäjoelle asti, vaan tarvittiin jotain viitteellistä. Paikoitellen tuntui, että näyttämöllä oli ihmeellistä ”laatikkoleikkiä”, mutta koko tarina saatiin toki kerrottua.

 

Samasta ”kirjallisuuspiiristä” kulkeutui luettavakseni Meri Valkaman ”Sinun, Margot”. Tämä erittäin taitavasti rakennettu, runsaasti takaumia sisältävä kirja kuvasi meillä vähänlaisesti tunnettua DDR:n ja muurin murtumisen aikaa yhden perheen tarinan kautta. ”Sinun, Margot” oli väkevä lukukokemus, joka jäi viikkokausiksi mieleen pyörimään.

 

Kas, vain ja kuinka ollakaan – ”Sinun, Margot” ilmestyi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Ystäväryhmä varasi taas liput ja lähti tarkastamaan, kuinka on onnistunut laittaa tämä teos näyttämölle. Pyörivä näyttämö mahdollistaa niin paljon, että takaumatkin onnistuivat. Teatteriesitys oli harvinaisen uskollinen alkuperäisteokselle; paitsi takaumat, myös tapahtumien ja järjestys ja kirjeet kulkivat kirjan mukaisesti. Olimme todella vaikuttuneita näkemästämme ja kokemastamme.

 

Jäinkin jo miettimään, mistä putkahtaa luettavakseni seuraava kirja, josta joku muukin innostuu niin, että haluaa muokata näytelmäksi – ja missä se näytelmä esitetään!?

Numerona tilastoissa

 

Sain kirjeen Tilastokeskukselta. Kirjeessä kerrottiin, että kotitaloutemme oli valittu osallistumaan elinolotutkimukseen ja meiltä haluttiin tietoja asumisen kustannuksista. Siitä, kuinka paljon olimme käyttäneet rahaa sähkölaskuihin, vesimaksuihin ja jätehuoltoon edellisen vuoden aikana. Asia toki kiinnosti itseänikin, joten päätin selvittää summat ja odotella tiedonkeruupuhelua. Mieltäni huojensivat omat lukumme, jotka tuntuivat aivan kohtuullisilta.

 

Nykyään ei maksettujen summien selvittäminen ole vaiva eikä mikään. Ei tarvitse etsiä pankin lähettämiä paperisia tiliotteita, saati selata pankkikirjaa. Riittää, että rullaa tietokoneen pankkiohjelmassa taaksepäin ja poimii summat.

 

Osoittautui olevan niin, että nämä haetut summat olivat vain pieni osa Tilastokeskuksen kaipaamista tiedoista. Todellisuudessa heitä kiinnosti aivan kaikki. Työtilanteemme, terveystietomme, tontin omistussuhteet, asumisen neliöt jne. Sentään ei suoraan kysytty tilinauhan loppusummaa, eikä asuntolainan euromäärää. Kuitenkin kysyttiin, kuka palkan maksaa ja mistä tehtävästä. Udeltiin sekin, onko asuntolainaa.

 

Jotkut Tilastokeskuksen kysymyksistä kuulostivat siltä, että tutkija oli saanut soluttaa joukkoon omia tutkimuskysymyksiään. He halusivat nimittäin tietää, olimmeko menneenä vuonna auttaneet rahallisesti jotain toista kotitaloutta ja jos, niin kuinka suurella summalla. Yhtä lailla kiinnosti, oliko meitä autettu. Ehkäpä jännimmästä päästä oli tämä: ”Pystyisikö kotitaloutenne selviytymään 1400€ laskusta kuukauden maksuajalla ilman järjestelyjä?” Miksi juuri 1400€ ja miksei osamaksulla? Entäpä terveyskysymykset: ”Jos teillä on jokin apuväline esim. kuulolaite; selviydyttekö sen kanssa hyvin, pienin vaikeuksin, kohtalaisin vaikeuksin vai suurin vaikeuksin?” Ja lopuksi: ”Jääkö teille kuukauden lopussa rahaa, jonka voisi laittaa säästöön?”

 

Koin tärkeäksi vastata kyselyyn, koska mistäpä muualta luotettavaa ja puolueetonta tilastotietoa saisi ellei valtiollisesta Tilastokeskuksesta. Sinne kootaan Suomi lukuina ja sieltä voi tutkija tilata tietoja ja jopa kokonaisia haastattelututkimuksia. 

Sen verran vääristymää kyselyssä oli, että kysymykset koskivat vain vakituista asuntoa, mökkikuluista ei puhuttu. Ehkäpä meidän säästömme sijoittuvatkin sinne!?

Talviloma – kulttuuriloma

 

Tänä vuonna ei lähdetty autoreissulle Baltiaan, eikä sen puoleen mökillekään. Päätettiin rauhoittaa talvilomaviikko ”hyggeilylle” kotona ja kulttuurista nauttimiselle lähiympäristössä.

 

Jotta hyggeily onnistuisi, täytyi tietysti ensin siivota pikkuisen perusperjantaita paremmin ja hakea pari tulppaaninippua silmän iloksi. Hotellireissun puuttumista korvatessa laadittiin keittiön saarekkeelle lauantaiaamuna aamiaisbuffetti keitettyine kananmunineen ja pikkuruisine jälkkäripullineen.

 

Lauantaina suunta oli Kouvolan teatteriin katsomaan Next to normal -musikaalia. Musikaali kertoi mielenterveyden pulmista, niiden hoidosta ja kokonaisvaltaisista vaikutuksista perheeseen. Uskomattoman vaikeasta aiheesta oli saatu tehtyä erikoisen vaikuttava esitys. Meille katsojille jäi ”kosketettu olo”. En usko, että esiintyjätkään voivat jatkaa elämäänsä niin, ettei tässä produktiossa mukana oleminen olisi jättänyt jälkeä sieluun. CV:ssä tällaiseen musikaaliin osallistumisella täytyy olla painava merkitys.

 

Sunnuntaina oli aika keventää tunnelmaa ja katsoa lastenlasten kanssa uutuuselokuva Risto Räppääjä ja kaksoisolento. Tämä musiikillinen iloittelu oli koko perheen leffa parhaasta päästä. Elokuvassa oli laulua ja tanssia kuin Bollywood-leffoissa ainakin. Katsomossa viihtyivät niin lapsenlapset kuin mummokin. 5-vuotiaskaan ei peppuaan penkistä irrottanut, vaan nautti näkemästään täysin siemauksin.

 

Väliviikolla sai nauttia lukemisesta ihan keskellä päivää. Meri Valkaman Sinun, Margot oli vaikuttava lukukokemus. Loppukiitoksista ymmärsin kirjailijan yhteyden Loviisaan ja sitä kautta kirja tuntui vieläkin todemmalta ja tärkeämmältä. Kate Mortonin Australiaan sijoittuva Takaisin kotiin olisi sopinut paremmin kesällä ja lautan riippumatossa luettavaksi, mutta toimi näinkin. 600-sivuinen tarina piti otteessaan loppuun saakka.

 

Kulttuurikokemuksena kannattaa mainita myös Netflixistä löytynyt puolalainen elokuva Kuolema ennen häitä. Sukkaa neuloessa katsottavaksi sopivaa kevyttä viihdettä. Suomalaisella ja puolalaiselle huumorilla on näköjään selkeä, tummahko yhteys.

 

Talvilomaviikon kulttuurikierros päättyi Kulttuurikeskus Marilyniin ja Stand up -vierailuun. Fredi Liliuksen ADHD - supervoima oli koko rahan väärti kuvaus tarkkaavuuden pulmista ja oman elämän supersankariudesta.

Haikailua ja haihattelua

 

Välistä sitä haikailee menneitä aikoja, kaihoaa taaksejäänyttä nuoruutta tai haihattele jotain muuta yhtä saavuttamatonta.

 

En kaipaile viime vuosituhannelle, vaikka muisti toki vielä sinnekin ylettyy. En haihattele taikka haaveile keveistä tanssiliikkeistä taikka pyörähdyksistä pohjoiskarjalaisella tanssilavalla, vaikka sieltä löytyvätkin puoliskon kanssa yhteiset juuremme. En kaipaile pikkulapsiaikoja ja yöheräämisiä. Ehkä hymyileväistä, hyväntuulista puolivuotiasta kuitenkin. En kaipaa lasten harrastusrumbaa taikka murkku-ikää, vaikka ne ruuhkavuodet opettivatkin varsin paljon ratkaisukeskeistä ajattelutapaa ja itsemyötätuntoa.

 

Kaipaan nuoremman minäni temperamenttia. Ehkä en sitäkään aivan kaikkineen. Mutta sitä, miten kiukun tuomalla adrenaliinilla sai tehtyä suuriakin ponnistuksia. Muistan muutamankin kerran, kun päivän padottu kiukku kanavoitui iltapäivällä reippaaksi ja railakkaaksi siivoukseksi. Siinä lensivät parhaassa tapauksessa matot keväthangelle ja torppa tuli siivottua tehokkaasti ja tarmokkaasti laidasta laitaan. Tuli imuroitua, luututtua ja tehtyä rättihommatkin ”oikein putinoilleen”. Kylläpä oli sitten mukava istahtaa siistiin ja raikkaaseen tupaan nauttimaan iltateestä ja rompsunluvusta.

 

Nykyään ei tahdo jaksaa edes hermostua mistään. Toimeliasta kiukkua ei saa aikaiseksi millään tai ainakin se mokoma menee teekupillisella ohi. Torpan katon rajasta on bongattu hämähäkinseitti  ja pölykoirat juoksevat nurkissa – pölyrätin kanssa ei riehu kukaan. Jos joskus onnistuukin hermostumaan, niin adrenaliinin yliannos vie kaikki voimat, eikä hermostuksen jälkeen jaksa yhtikäs mitään.

 

Eräänä perjantaina piti yrittää hermostua kahdesti samana päivänä. Ensin kiukkuista täti-ihmistä tarvittiin, jotta auto saatiin kiilattua korjaamojonoon välityöksi, niin että ennätettäisiin vielä eteenpäin ja suunniteltuun matkaan. Toisen kerran piti hermostua, kun illan myöhällä, vihdoin perille päästyä airbnb-kämppä ei ollutkaan ennakkopuheiden mukaisesti ensimmäisessä vaan vasta toisessa asuinkerroksessa. Toinen hermostus oli jo niin laimea, ettei sillä ollut mitään tehoa. Eipä auttanut puoliskonkaan kuin könytä kaksine kyynärkeppeineen kakkoskerrokseen yöpymään.

 

Lapsilauantai ja sarjasunnuntai

 

 

Usein keskusteluissa sivutaan sitä, miten työstä palautuu ja miten uuteen työviikkoon latautuu. Joku tarvitsee pitkät päiväunet, joku reippaan juoksulenkin, moni rehkii kuntosalilla… Tapoja on monia. Meillä on selkeä rutiini.

 

Viiden tiukan ohjelmallisen ja aamusta iltaan aikataulutetun päivän jälkeen seuraa energisoiva lapsilauantai. Siitä olen kertonut aiemminkin. Mökkikauden ulkopuolella saamme lapsenlapset lauantaina muutamaksi tunniksi vieraaksemme. Konseptiin kuuluu yhteinen lounas, mukava yhteinen tekeminen ja päiväkahvit. Lounas on helppo, sillä mummo pelaa varman päälle - laittaa vuoroon kolmea hyväksi havaittua ruokaa, eikä lähde suotta sooloilemaan. Listalla kiertävät savulohi taikka lihamureke perunoiden ja porkkanoiden kera ja kolmantena vaihtoehtona aina luotettava makaronilaatikko. Ohjelmaksi kelpaavat pelit, leffat, leipominen taikka askartelu. Päiväkahvilla kukaan ei juo kahvia, vaan teetä, kaakaota, glögiä taikka mehua, mutta tarjoilun nimi on yhtä kaikki ”päiväkahvi” ja siinä kuuluu olla pullaa taikka mustikkapiirakkaa.

 

Ennen lauantaisaunaa saadaan palauttaa lapset kotiin iltaulkoiluun ja meille jää paljon mukavaa kerrattavaa; kuinka nasevasti joku kommentoi, miten hyvin ruoka maistui jne. Aivan parastahan on, jos ruoka on syöty viimeistä murua myöten!

 

Vaan sitten koittaa sarjasunnuntai. Silloin pitää ruokakin miettiä niin, ettei lieden ääressä tärväydy aikaa. Mieluiten siis kaikki yhteen vuokaan uuniin ja munakello hälyttämään reseptissä mainitun ajan kuluttua. Merimiespihvi taikka kanankoivet riispedillä sopivat mainiosti.  Sarjasunnuntaina nimittäin ajantaju katoaa aivan täysin, kun aivot laitetaan narikkaan ja tuijotetaan valmista sarjaa kausikaupalla yhteen putkeen. Samalla voi toki neuloa sukkaa, mutta sehän onkin mekaanista käsien lämpimänä pitämistä, aivotoimintaa ei siihenkään juuri tarvita. Illalla 12 tunnin sarjamaratonin jälkeen huomaa, että on aivoille annettu riittävästi lepoa.

 

Maanantaiaamuun tullessa ovat ”lataushybridit”, mummo ja ukki, ladattuina uuteen viikkoon lapsilauantain pirskahtelevien lastenlasten energialla ja sarjasunnuntain töllötyksellä aivot vanhasta kuormasta tyhjentämällä.