Ihmisiä on toisinaan verrattu muurahaisiin. Joskus vertauksella viitataan väen paljouteen. Ja mikä jottei – onhan vaikkapa torin, metrotunnelin tai rautatieaseman hyörinä kaukaa katsottuna yhtä lailla päättömän näköistä touhua kuin kuhina muurahaispesässä. Toisaalta muurahaisia pidetään ahkerina - siihenkin muurahaisvertauksella voidaan
Veikko Lavi lauleli: ”Ihmisiä on kuin muurahaisia. Ne loputonta polkuansa taivaltaa. On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei toisistaan voi heitä erottaa…” Tuota laulua kuunnellessa voi aivan yks kaks kyetä siirtymään lintuperspektiiviin ja katsomaan ihmisten hyörinää matkan päästä.
”Muura-muurahainen kortta kuljettaa. Ahkerasti aina työssä ahertaa. Valmis on kohta keko komea…” Mielelläänhän sitä tulisi verratuksi lasten laulun tapaan ahkeraan muurahaiseen.
Mutta voi toki, sellaistakin sattuu, että ihminen kokee olevansa ihan pieni ja surkea siloviholainen eli ”kusiainen”. Sellainen väheksytty ja hyljeksitty. Sellainen, jota potkitaan jaloista ja koetetaan vältellä. Hyvä, etteivät kanssaihmiset laita muurahaisrasiaa etenemisen esteeksi, tai ripottele muurahaissirotetta karkotteeksi, taikka peräti sumuta muurahais-Raidilla tahi Baygonilla.
Voi, kun aina muistaisimme Eino Leinon Hymyilevän Apollon riimit: ”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti