Terveisiä koulusta

 

 

Teen poikkeuksen itse laatimiini palstan pitämistä koskeviin sääntöihin ja kirjoitan päivätyötäni, opetustointa, sivuten.

Vanha hyvä formaatti koko ikäluokan opettamisesta kaikille yhtenäisessä peruskoulussa elää jatkuvassa pienessä muutoksessa. Koulu on kuin kesäinen järvenselkä; tyynenäkin päivänä se on hienoisessa liikkeessä ja pinnan alla on monenlaista elämää, kuohua ja kuplintaa. Aivan kuten järveen, erilaiset joet ja purot tuovat kouluunkin koko ajan uutta vettä; uusia ajatuksia, näkemyksiä ja käsityksiä. Osa jää koulujärveen ja osa huuhtoutuu pois laskevan joen mukana.

36 työvuoden aikana on ehtinyt olla monenlaisia tuulia. Välillä oikein myrskyäkin, kuten silloin, kun ”inkluusiosta” eli erityisluokkien lakkauttamisesta ja kaikkien lasten opettamisesta omassa lähikoulussa kohistiin ja kohkattiin kovaa. Onneksi loivaliikkeinen Loviisa-laiva kulki vakaasti tämän myräkän halki. Pienluokat säilytettiin, vaikka ne liitettiinkin osaksi keskustakoulua ja pienluokkaoppilaan profiilia tarkennettiin. Kaikille ei oppiminen isossa luokassa ole ideaali. Nyt se taas ymmärretään ja muutoksen tuulet puhaltavat pienluokkien palauttamisen suuntaan.

Jostain purosta meille kouluun on tullut uutena käsitteenä ”kuormittuminen”. Ymmärrän käsitteen ja tunnistan kuormittumisen tilanteita ja kuormittuvia lapsia. Kuormitun monesta asiasta itsekin ja tarvitsen vastapainoa, aikaa ja rauhaa. Silti mietin, että pitäisikö kuormittumiseen liittää edelle sana ”liiallinen”. Minusta kohtuullinen kuormittuminen kuuluu asiaan ja on normaalia, mutta liiallista kuormittumista ja vallankin kuormittamista pitää varoa.

Vanhastaan meillä koulussa on ollut käsite ”lähikehityksen vyöhyke”. Sillä tarkoitetaan sitä pientä pinnistelyä ja pyristelyä oman tutun, jo osatun alueen ulkopuolelle. Siinä tapahtuu oppiminen! Kunpa emme kuormittumista varoessamme hukkaisi lähikehityksen vyöhykettä!

Eräs ope-tuttu kertoi koulunsa ensi lukuvuoden teemaksi valitun ”Vaatiminen on välittämistä”. Ja niinhän se on. Se, että koulussa vaaditaan (kännykän reppuun jättämistä, opetukseen keskittymistä, kielen sanojen opettelua, kertotaulun harjoittelua…) on välittämistä. Me välitämme lapsista ja haluamme heidän oppivan tietoja ja taitoja elämää varten.

 

 

Haveriset Unkarissa 2001 vs. Race across the World Suomi

 

 

Telkkarissa on pyörinyt kevätkaudella monta kivaa seikkailuohjelmaa. Toden totta - sellaiseksi on elämä mennyt, että seikkailut pitää katsella tv:stä! Suuri seikkailu, Farmi ja Race across the World Suomi olivat kaikki minusta kiinnostavia. Selviytyjät ja Erikoisjoukot jätin katsottavista pois.

 

2000-luvun alussa ensi kertaa tehty Suuri seikkailu oli nyt lämmittelykierroksella aivan liian hidastahtinen. Kahden jakson jälkeen luovutin, enkä palannut enää kauniisiin Lapin maisemiin mökki- tai telttamajoituksesta kisaajien pariin.

 

Farmi oli jälleen mainiota viihdettä. Maalaistalon kasvatille monet asiat olivat tuttuja ja siksi kiinnostavia. Topakkaa Miina Äkkijyrkkää olisin katsellut mielelläni kauemminkin, mutta hän ei suurena taiteilijapersoonana tainnut mahtua formaatin luomiin raameihin.

 

Race across the World Suomi oli katsomistani kuitenkin kaikkein paras. Matkalle mahtui muutama tuttu kaupunki ja paljon kauniita maisemia. Vaan, mikä seikkailu se on, jossa tuotannon väki on koko ajan katsomassa perään ja matka etenee lyhyinä etappeina? Tämän ajan ihmisille matka ilman luottokorttia ja kännykkää on seikkailu.

 

Hakematta tuli mieleen oikea seikkailureissu ilman kuvausryhmää, tuotantotiimiä ja valmiiksi mietittyjä etappeja. Meidän vuonna 2001 Unkariin tehty perhematkamme oli todellinen seikkailu. Luottokortitta olimme matkassa, käteistä oli varmaan reilu tuhat euroa ja matkalaisia viisi. Nuorin reissulainen oli 5-vuotias. Omat tärkeät tavaransa kantoi jokainen omassa selkärepussaan ja isoista vaatepakaaseista vastasimme me aikuiset. Paljon kuljettiin junalla ja kävellen, taksia ei juuri käytetty. Yövyimme hotelleissa, leirintäalueilla ja kerran onnistuimme paikallisen asukkaan avustuksella vuokraamaan Balatonilta peräti pikkuruisen rantamökin. Kolmen viikon aikana nähtiin Pécs, Balaton, Egri ja Budapest ynnä paljon muuta. Reissusta jäi niin paljon muisteltavaa, että yhä vielä palaamme keskusteluissamme tuohon matkaan. Muistelemme puoliskon osallistumista omenankorjuuseen, leirintäalueella tehdystä makkaranuotiosta saatuja sakkoja, sillan alla nähtyä kodittoman asumusta ja kuopuksen puhki käveltyjä sandaaleita.

 

Kohti uusia seikkailuita!

Terveydenhuollon sekaannukset

 

 

Aivan pakko on nyt avautua viime viikkoihin osuneista terveydenhuollossa sattuneista kommelluksista.

Puoliskolla oli pääsiäisen alla lääkärikäynti Kotkassa. Samalla reissulla lääkäri uusi siinä hetkessä uusimisen tarpeessa olleet reseptit. Yksi jäi uusimatta – ehkä siksi, että reseptissä oli vielä pikkuisen jäljellä. Pian oltiin tilanteessa, että resepti oli tyhjä. Apteekista tarjouduttiin uusimaan resepti terveyskeskuksen kautta. Sieltä uusittiin tuota lääkettä vain yhden paketin verran. Siis lääkettä, jota puolisko on syönyt säännöllisesti vähintään viisi vuotta. Pyysin laittamaan saman tien uuden uusimispyynnön, sillä yhdellä paketilla ei päästäisi kuin puolitoista kuukautta. Pian kilahti puhelimeen viesti: ”Reseptiä ei ole uusittu. Jos edelleen haluat uusia reseptin, ota yhteyttä terveydenhuoltoon.”

Mikä luukku se ”terveydenhuolto” on? Jos terveyskeskuksesta oli tullut tyrmäys, minusta oli loogista soittaa Kotkan sairaalaan sydänpolille. Siellä hämmästeltiin kovasti terveyskeskuksen toimintaa. Toki toruttiin minuakin, kun moisella asialla tohdin häiritä heidän kiireisiä ja ylityöllistettyjä lääkäreitä ja hoitajia. Pahoittelin ja tietysti ymmärsin asian, mutta hätä oli minullakin puoliskon aamuin illoin otettavasta lääkkeestä.

Seuraava tekstari kertoi näin: ”Sydänpolilta hei. Sinulla pitäisi olla xxx-lääkkeeseen resepti, lääkäri tarkisti reseptikeskuksesta. Voit hakea lisää lääkettä apteekista. Terv. Polin hoitaja”. Suuntasin seuraavana päivänä apteekkiin tarkistamaan tilannetta ja kylläpä vain terveyskeskuksesta oli kuin olikin resepti uusittu uudemman kerran.

Toinenkin kummallisuus osui kohdallemme. Työterveydestä kirjoittelivat, että ennen minun reseptini uusintaa pitäisi käydä verikokeissa ja lääkärillä. Minäpä jonottelin Herhiläisen puhelinpalvelussa ja yritin varata aikaa. Ajanvaraushoitaja tiesi kertoa, ettei vuosikontrolli kuulu työterveyteen, vaan aika olisikin otettava terveyskeskukseen. Terveyskeskuksessa olen työterveyteen oikeutettuna melko vieras. Jotta saataisiin asia alulle myös terveyskeskuksessa, piti varata pitkä hoitaja-aika, niin että kaikki ehdittäisiin käydä läpi.

Ihmettelen suuresti tätä logiikkaa. Säästöistä ei voi olla kyse, kun samaa asiaa jaetaan hoidettavaksi sinne ja tänne. Taitavat järjestelmän piuhat olla nyt pahan kerran sotkussa.

Kotiruokaa vai ulkomaan evästä?

 

Meillä ruoan rooli on luoda turvallisuuden ja tuttuuden tuntua. Ruoka ei ole asia, jossa meillä lähdettäisiin eksoottiselle ulkomaan seikkailulle tai villeihin kokeiluihin. Kotiruokana maistuvat lapsuuden makumuistot karjalanpaistista ja makaronilaatikosta alkaen. Nachopeltiä ei meillä ole kokeiltu ja tuskin kokeillaankaan. Juhlahetkiin savustetaan lohta tai grillataan kotimaista possua.

Viikko sitten perjantaina käsissäni oli kaksi aikauslehteä. Kummassakin oli ruokaohjeita. Aloin jo epäilemään lukemisen taitoani, kun koetin hahmottaa aterioiden nimiä: ”persikkaglaseeratut ribsit, varsiparsakaalit ja peruna-aioli”, ”green goddess -keitto”, ”linssitabbouleh” ja ”red velvet -donitsit”  esimerkkeinä.

Onko tämä nyt sitä ”finglishiä”; suomen ja englannin kielen sekoitusta? Jotain tuttua nimissä aina oli, mutta loppuun asti ymmärtämättä jäi. Sen verran olen lukemistani rompsuista oppinut, että glaseerauksen luulen olevan jotain kiiltävää pintaa. Aioliin tutustuin aikoinaan Kanarialla matkatessamme. Mutta, thank good – mitä on green goddess taikka linssitabbouleh? Punaisen sametin käyttäisin joulumekkoon taikka jouluisiin tyynynpäälisiin ennemmin kuin donitsin päälle.

Meidän kotiruoillamme on kotikutoiset nimet. Perhe tuntee hyvin nimillä komeilemattomat sortit; ”köyhälistön” ja ”homehirven”. Köyhälistö on makaroni-jauhelihamössöä ketsupilla höystettynä. Tämä ruoka voidaan nimen vaihtumatta valmistaa myös käyttäen säilykelihaa taikka lenkkimakkaraa. Sortin nimi ei vaihdu, vaikka sekaan heittäisi vielä herkkusieniäkin. Homehirvi saa nimensä Aura-juustosta. Tähän talvisen sunnuntain herkkuun ei tarvita muuta kuin hyvä pala hirven paistia, reilusti sipulia, aurajuustoa ja kauraista ruokakermaa. Uuni hoitaa loput ja sortti tarjoillaan perunoiden kera. Loppupäivän saakin köllöttää vatsansa vieressä.

Ruokaan voi suhtautua niin monella tapaa. Itse haluan tietää mitä syön ja siksi arvostan mahdollisimman vähän prosessoitua ruokaa. Kala ja peruna kera Valion voin on kesän paras eväs. Talvella maistuu kotimainen possu taikka nauta kera Suomessa kasvaneiden perunoiden ja porkkanoiden. Eksotiikkaa saadaan ihan riittävästi harvinaisherkkuna syödystä pizzasta. Merta edemmäs ei tarvitse lähteä kalaan varsinkaan ruokaa hankkimaan.

Tabu

 

 

Televisiossa pyörii sarja nimeltä ”Tabu”, jossa näyttelijä Pekka Strang tapaa eri tavoin vammaisia tai muuten poikkeavia ihmisiä pikkuloman merkeissä. Strang tutustuu heihin ja heidän maailmaansa iloineen ja haasteineen. Hän rohkenee tutustumisen myötä kysellä varsin rohkeitakin kysymyksiä ja saa kysymyksiinsä sangen suorasukaisia vastauksia. Lopuksi Strang tekee stand up -tyyppisen huumoriesityksen, jossa nauretaan hänen uusien, eturivissä istuvien ystäviensä kanssa – ei niinkään heille.

 

Puolisko tunnisti aiheen heti ensimmäisestä ennakkomainoksesta. Oltiinhan Rapakiven mummon 36 vuotta sitten parityönä valmistuneen graduaiheen äärellä. Silloiseen Joensuun Yliopistoon tehty gradumme tutki vammattomien nuorten opiskelija-aikuisten ja eri tavoin vammaisten aikuisten asenteita ja suhtautumista vammaisista kertovaan huumoriin.

 

Tutkimuksessamme kävi ilmi, että vammattomat asennoituvat vammaishuumoriin varautuneemmin kuin vammaiset itse. Omat ennakkoluulomme ja epätietoisuutemme vaikuttavat varmasti asiaan. Vammattoman mielestä vammaishuumori oli usein osoittelevaa ja loukkaavaa, kun taas vammaiset henkilöt kokivat, että vitsin avulla voidaan kiinnittää huomiota arkoihin asioihin, tehdä vammaisasiaa tutuksi ja avata väyliä rakentavalle keskustelulle.

 

Vappupäivänä katselin kaksi siihen mennessä julkaistua ”Tabu”-sarjan jaksoa. Totesin, että sarjan konsepti on kiinnostava ja sarja on loistavasti toteutettu. Toisaalta mikään ei ole muuttunut sitten 1980-luvun. Asia on edelleen tabu; aihe, josta ei sovi vitsailla. Yhä edelleen vammaishuumori koetaan lähtökohtaisesti pilkanteoksi. Erityisesti silloin, jos vitsin kertoo vammaton ihminen. Vammaiset ihmiset itse ovat asiansa kanssa sinut. He kertovat hupaisia sattumuksia arjen haasteistaan tai vitsailevat puutteistaan varsin roisistikin. Heillähän onkin asiaan tekijänoikeus, copyright. ”Tabussa” he luovuttavat tekijänoikeuden hetkeksi Strangille.

 

Suuri oivallus on se pieni ero; nauretaanko yhteisen ymmärryksen vallitessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä vammaisen kanssa, vai nauretaanko ilkkuen tai osoitellen vammaiselle - kukaties vieläpä hänen selkänsä takana.

 

Lämmin suositus sarjalle. Se löytyy Katsomosta.