Viikon kolhut

 

Lööppilehdissä kerrotaan "viikon kohuista". Meiltä ei semmoisia irtoa, mutta "viikon kolhut" järjestyy harva se viikko.

Männä viikolla tultiin tiistai-iltapäivällä kaupasta. Minä keräilin ostoskassit käsiini. Ei riittänyt enää kättä laittamaan auton takaluukkua kiinni. Pyysin puoliskoa sulkemaan paksin ja hän lupasi. Taisi sitten unohtaa tasailla verenpaineet, kun kiirehti kuskin paikalta auton taakse. Lie kurkistanut vielä yläviistoon hapuillessaan CX-5:n takaluukkua. Minä laittelin viimeisiä ostoksia kaappeihin, kun puolisko könysi sisälle housut hiekkaa rapisten. Oli hävinnyt jalat alta huimauksen tullen. Tiesi kuitenkin kertoa, että Mazdan alusta on siistissä kunnossa. Kylki venähti ja jalkakin aristi monta päivää keikosen jälkeen.

Käytiin sitten laittelemaan mökkiä talvikuntoon. Minä olin oikein voimieni tunnossa kannettuani sähkömoottorit ja akut pois lautalta, säältä suojaan. Ajattelin kääntää seuraavaksi soutuveneen kumolleen. Olin saanut sen jo nostettua melko pystyyn, kun puolisko huusi: "Elä nyt yksinään! Sehän menee rikki, jos ei kukaan ole ottamassa vastaan." Jotain siinä kävi. Toinen jalka sukelsi suon silmäkkeeseen ja silmälasit olivat mutkalla. Kuulolaite ei ollutkaan enää korvan takana, vaan roikkui korvasta siimansa varassa. Jotain kolahti olkapäälle ja jotenkin tärähti selässäkin. Tulin aika hissun kissun pois hommalta.

Viimeisenä mökki-iltana muistettiin illan myöhällä, että mönkijä pitäisi laittaa lataukseen. Läksin toimittamaan asiaa. Ärsytti, kun piti keskeyttää mokoman takia hyvä neulomis- ja sarjankatseluhetki. Puolisko huusi perään jotain taskulampusta, mutta mitä sellaisella tekee, kun joka nurkalla on liiketunnistimella syttyviä valoja. Pahkeinen, kun eivät syttyneet oikoreitillä liikkuessani. Unohdin täysin rautapadan! Sen mökin vanhasta saunasta kukkapadaksi pelastetun muuripadan. Kompastuin siihen. Pitkäkään yöpaita ei paljon pehmentänyt. Ruhje kintussa oli melkoisen kipeä. Virittelin jalan yöksi tyynyn päälle. Olin suunnattoman kiitollinen siitä, että osteoporoosi ei vielä vaivaa - säilyiväthän luut ehjinä.

Syvämmen kieli

 

Kielitietoinen opetus on ollut jo kauan painopisteenä opetuksessa. Kielitietoisuus on monitahoinen asia. Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että tunnistetaan ja arvostetaan kaikkia lapsen kieliä. Annetaan arvo kotikielelle, ollaan kiinnostuneita siitä ja halutaan kuullakin sitä. Enää ei toimita kuten viime vuosisadalla, jolloin koulussa koulun kieli oli se ainoa, joka sai kuulua luokissa ja koulun pihalla. Suomea toisena kielenä opiskelevien tehtäväkirjoissa on usein tehtäviä, joissa listataan vaikkapa eläimiä tai kasveja suomen kielellä ja kodin kielellä. Opettaja kuulee mielellään sanat vieraalla kielellä, vaikkei varmasti monta sanaa ehdikään oppimaan. Kielistä voi hakea eroja ja yhtäläisyyksiä, verrata muihinkin opiskeltuihin kieliin – englantiin ja ruotsiin.

Kauan on tiedetty, että kaksikielisissä kodeissa on tärkeää, että kumpikin vanhempi puhuu lapselle omalla äidinkielellään. Äidinkieli on luonnollisesti se ilmaisuvoimaisin ja rikkain. Äidinkieli on myös vahvin tunnekieli.

Tunnekieli on tärkeä myös aikuiselle. Tunnekieli on tunnistettavissa myös murrealueiden eroista. Olemme asuneet 34 vuotta ”Suomen totisimpien ihmisten” (Ilta-Sanomat 14.10.2026) joukossa Uudellamaalla. Aikoinaan ymmärsin, että rehevä ja koukeroinen savokarjalainen murteeni oli naurunaihe. Puhuessani huomio kiinnittyi helposti sisällön sijasta kieleen. Opettelin kaventamaan ja yleiskielistämään puhettani, vaikka se epäluontevalta ja teennäiseltä tuntuikin. Kotona sentään sai ”huastoo” ihan reilusti kotikielellä. Puheopettajana tunnistin omassakin, muka yleiskielisessä puheessani, sujumattomuuden elementtejä – takeltelua ja sanan hakemista. Väkisin pakotettu puheen tapa ei muuttunut luontevaksi reilussa kolmessakymmenessä vuodessa.

Nyt olen saanut viettää liki puoli vuotta mökillä, kotipuolessa Pohjois-Karjalassa. Olen saanut puhua leveästi, kielikuvilla höystäen ja mukavasti ”viäntäen”. Kylläpä vuan syvämmen kielellä huastaminen on aikuisellekkii ihan mahottoman tärkii assii. Juttu luistaa eikä tarvihe änkyttee, kun sanat kotkielellä löytyy heleposti ja ehtimättä.

Esimerkkiruokailusta

 

Vastikään puhuimme kotona siitä, miten onkin ollut tyhjänpäiväisiä uutisotsikoita; turhien julkkisten Instagram-julkaisuista tekaistuja, mitäänsanomattomia juttuja. Uutisen tulisi keskusteluttaa. Aivan kuin toiveeni olisi kuultu, lehtiin putkahtikin keskustelua herättäviä juttuja.

Turun kaupunki oli päätynyt ohjeistamaan esimerkkiruokailijoita sopivista, annoskateutta herättämättömistä eväistä. ”Esimerkkiruokailija” on siis varhaiskasvatuksen tai koulun valvontaruokailussa aterioiva aikuinen, joka saa annoksensa verotettavana luontaisetuna. Kaikki eivät kuitenkaan syystä taikka toisesta tuota etua käytä, vaan syövät mieluummin omat eväät ja niistä on nyt puhe.

Epäilen, ettei kukaan tilaa työpaikalle pizzaa pizzeriasta tai hamppariannosta Hesestä. Eiköhän se eväs aika tyypillisesti ole edellisenpäiväistä kotiruokaa taikka kaupan einestä. Toisaalta tunnistan lapsen tarkat silmät ja annoskateuden neljännesvuosisadan takaa, kun kuopus reklamoi siitä, ettei lapsille tarjottu päikkärissä päiväkahvia ja pullaa, vaan terveellinen välipala sämpylän ja porkkanan muodossa. Keskustelimme asiasta tuolloin kotona. Huomautin, ettei lapsia taatusti jätetä osattomiksi ja terveellisyydestäkin huolehditaan. Miksi Turussa on nyt tullut tarve ohjeistaa? Pahoin pelkään, että joku huoltaja on vastaavassa tilanteessa nähnyt helpommaksi reklamoida ylemmälle taholle vaikkapa siitä, että lasten ohrapuuropäivänä esimerkkiruokaileva aikuinen on pistellyt esimerkiksi nakkeja ja perunamuusia.

Kokemukseni mukaan kouluikäisetkin lapset ovat kiinnostuneita pöytäkavereittensa eväsannoksista. Heidän kanssaan syntyy helposti hyviä ruokakeskusteluja. Olemme keskustelleet allergioista ja ruokarajoitteista. Olemme pohtineet sitä, miten makutottumukset elämän varrella muuttuvat. Harva lapsi pitää sienistä, vaikka niitä mielellään poimisikin. Aikuisena saattaa tattirisotto taikka kantarellipasta olla suurta herkkua. Evästelevän esimerkkiruokailijan lounassoppakulho tulee äkkiä arkiseksi asiaksi: ”Onks sulla taas sun perus?”

Toinenkin keskusteluamme virittänyt tuore uutisotsikko liittyi ruokailuun. Raisiossa oli kauppakeskuksessa estetty pyörätuolilla liikkuvan naisen tulo lounasravintolaan. Kesällä oli jossain toisaalla kielletty opaskoiran kanssa liikkuvan näkövammaisen ruokailu sisällä ravintolassa. Mistä nämä esimerkit kertovat? Suvaitsemattomuudesta, yhdenvertaisuuden puutteesta, tasa-arvon käsitteen ymärtämättömyydestä, asenteiden tiukkenemisesta? Olen todella pettynyt. Olen halunnut uskoa meistä parempaa. Olen luullut, että meidän onnellisuutemme perustana ovat suvaitsevaisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo.

Tarinaa Euroopan reunalta

Luin Leena-Kaisa Laakson kirjaa Tarinoita Euroopan reunoilta ja mietin pian omaa Euroopan reunan kokemustani.

Lapsena ajattelin aina, ettei läheisen itärajan takana ollut mitään. Olihan rajan takainen alue kartassakin vain valkoista. Ilmansuunnista itä oli sellainen, johon ei ollut mitään asiaa.

Suomalaisia reissasi kuitenkin Neuvostoliitossa tarkkaan koordinoiduilla ryhmämatkoilla. Nuorena aikuisena taisin osallistua kerran bussimatkalle Leningradiin. Mieleen jäivät hotellin kerrosvalvojat ja hotellihuoneen kammottava haju. Suomalaisia oli myös töissä Neuvostoliiton puolella. Esimerkiksi Imatran rajanaapuri Svetogorsk on hyvin pitkälti suomalaisten rakentama, samoin Viru-hotelli Tallinnassa, joka tuolloin oli vielä osa Neuvostoliittoa.

Kun Neuvostoliitto romahti 1991 muuttui moni asia. Kovin monelle tuntui löytyvän rajan takaa uusia työmahdollisuuksia, oli kulttuuritapahtumia rajan molemmin puolin, suomalaiset auttoivat jopa kirkkojen rakentamista Venäjän Karjalassa. Pienyrittäjätkin pääsivät Venäjälle töihin metsänkaatoon, hirsihommiin jne. Puolisko rakensi tulliasemien aitauksia Venäjän puolella Venäjän uusilla rajoilla Ubilinkassa, Ivangorodissa jne.

Kohta alkoi kulkea tavaraa Venäjälle. Tesjoella sen seuraamiseen oli aitiopaikka. Käytettyjä jääkaappeja ja muita kodinkoneita rahdattiin ensin. Sitten 7-tien täyttivät autorekat. Uusia hienoja henkilöautoja rahdattiin Venäjälle katkeamattomana virtana. Pian jo tehtiin moottoritietä rajalle asti, että liikenne kulkisi juohevammin.

Venäläisille avautui uusi matkustamisen vapaus. He tulivat ensin busseilla Tesjoellekin kalakauppaan. Pian jo hienoilla katumaastureillaan kylpylöihin. Eipä aikaakaan, kun he hankkivat taloja ja mökkejä Suomesta. Itä-Suomessa myytiin mielellään, sillä miten muuten muuttotappioalueella rasitteeksi muodostuneesta kiinteistöstä olisi eroon päässytkään.

Itäraja suljettiin joulukuussa 2023. Sen jälkeen 7-tien itäinen osuus on ollut kovin hiljainen. Haminan ja rajan välillä liikennettä on olemattoman vähän. Kukaan ei ole menossa Venäjälle töihin eikä tankkaamaan. Sen puoleen sieltä ei tulla tänne huviloillekaan. Ajelemme mökkimatkallamme 7-tietä Vaalimaalle saakka ja sieltä rajan pinnassa kulkevaa tietä Ylämaan kautta Lappeenrantaan. Enää ei körötellä ylämäessä hyytyvän venäläisrekan perässä, mutta rajavartioston autot ovat tulleet tutuiksi.

Kolmekymmentäkaksi vuotta kesti tällä kertaa avoimen yhteistyön aika.

Onni on pientä

 

Joskus sitä toivoisi olevansa joku muu kuin mitä on. Muutostoiveita saattaa olla vaikkapa varallisuuden, ulkonäön tai ammatin suhteen. Pulleampi lompakko voisi houkuttaa, samoin pidemmät sääret tai trendikkäämpi ammatti. Voi olla, että nuorempi väki näkee julkisuuden houkuttelevana. Takaavatko tuollaiset asiat oikoteitä onneen?

Ihan lyhykäisellä selailulla iltapäivälehtien otsikkotasolla ja tv- tuotantojen ohjelmatiedoissa alkaa aika pian vaikuttaa siltä, että omat vastuksensa on noilla kadehdituillakin.

Taitaa nopsasti tienattu raha ja sitä kautta saavutettu lihava lompsa johtaa maanpakoon. Ainakin Jethro Rostedt ja Aleksi Valavuori (ihan vain pari esimerkkiä mainitakseni) tuntuvat kommentoivan enimmäkseen ulkomailta.

”Kauneus on katoavaista”, tiesi vanha kansa. Nykykonstein voi kauneutta ylläpitää pidempään täyttämällä sieltä, kiristämällä tuolta ja toppaamalla toisaalta. Kalliiksi tulee, eikä aina onnistu - olen lehdistä ymmärtänyt.

Mikäli tositelkkariohjelmien osallistujavalintoihin on uskominen, on ”somevaikuttaja” Suomen trendikkäin ammatti. Tällaisella boomerilla ei heihin ole mitään kosketuspintaa. Varmaan siksi, etten pyöri muilla somealustoilla kuin kalkkisten naamakirjassa. Minun on hankala hahmottaa kaupallisten yhteistöiden ansaintalogiikkaa. Miksi vaikkapa K-rauta maksaisi tuotteittensa esille tuomisesta jollekin yksityishenkilölle, vaikka tällä olisikin 100 000 seuraajaa, kun sillä varmasti on varaa oikeaan mainostoimistoon?

Meidän tavallisen tasavaltalaisen kansan ihailemia henkilöitä ovat perinteisesti olleet laulajat, näyttelijät ja naapurimaiden kuninkaalliset. Heistähän naistenlehdet suoltavat meille juttuja. Koti- ja mökkipaikkakunnalla vapaa-aikaa viettävistä julkisuuden henkilöistä olen tehnyt havaintoja kaupoissa. Joku kiskoo lippiksen silmille ja nostaa kaulukset pystyyn välttääkseen tunnistamisen. Saattaapa viedä homman niinkin pitkälle, ettei kaupan kassalla avaa suutaan edes kiitokseen, jottei vain ääni paljastaisi julkimoa. Toinen taas juttelee kaikille ja selvästi nauttii huomiosta. Välimuotoja löytyy varmasti.

Jotain yksityisyyttä soisi julkkiksillekin. Ei ole mistään kotoisin, että kaikesta revitään otsikoita. ”Esko Roine, 81, turvautui apuvälineeseen” otsikoi Seiska Roineen lähtöä kahvilasta kävelykepin kera. Kuninkaallistenkin tarkoitusperiä epäillään tämän tästä; ”Ohittiko Mette-Marit elinsiirtojonossa?” Sitäkin on aprikoitu, riittääkö prinsessan sairauden vuoksi saama myötätunto pesemään pois aiempien kohujen (Mette-Maritin hulttiopoika ja Epstein-yhteydet) tuomat tahrat. Sellainen pohdinta ei kuulosta minun korviini pätkääkään myötätuntoiselta, vaan äärimmäisen kyyniseltä.

Jep, jep! Eiköhän vain liene ihan parasta elellä omassa pienessä kuplassa omaa pientä elämäänsä.

Kirjavinkkaus

 

Ensi reissullani Kesälahden kirjastoon tarttui matkaani Johanna Vuoksenmaan Suurenmoinen matka. Nappasin kirjan hyllystä luottaen tämän monesta herkullisesta tv-sarjasta käsikirjoittajana tutun ja viime aikoina myös kolumnistina tutuksi tulleen kirjoittajan taitoon temmata lukija mukaansa.

Oikein olin aavistellut. Tarinan pohjana oli todellinen kirje. Vuoksenmaan isoisoäidin kirje SS-upseerina kuolleiden miesten omaisten virkistysmatkalta Saksassa vuonna 1943. Vaikka olen perehtynyt toisen maailmansodan asioihin varsin paljon, oli minulle uutta se, että sota-aikaan järjestettiin tuollaisia ”virkistysmatkoja”, joilla tietysti samalla tehtiin propagandaa ja esiteltiin Saksan loistavia ”kullalla silattuja” nähtävyyksiä.

Kirjan toisella tasolla kipuili kirjoittajaminän poika. Hänellä oli venäläisisä, johon tosin suhteet olivat katkenneet. Nuori mies oli kokenut taustansa takia kiusaamista ja nyt hän kipuili etsien merkitystä elämäänsä, vaikkapa vapaaehtoisena Ukrainan sotaan lähtemisestä.

Kolmannella tasolla kirjoittaja vihjaa lyhyiden viitteiden avulla, mitä tapahtui samaan aikaan jossain toisaalla. Lopussa hän jättää tämän kolmannen tason auki virittämällä lukijan miettimään, mitä juuri nyt parhaillaan tapahtuu jossain toisaalla, kun meidän katseemme ja kiinnostuksemme on viritetty seuraamaan tämän ajan uutistarjontaa.

Palauttaessani Suurenmoista matkaa kirjastoon tarttui uutuushyllystä matkaani Jevhenija Kuznjetsovan kirja Niin kauan kuin on elämää. Ihan vain siksi, että takakannen tekstistä sattui silmiin kaupungin nimi Dnipro.

Kirja tuli luettua yhtä kyytiä. Oli järkyttävää tajuta, että Ukrainan sota on kestänyt jo niin kauan, että siitä on ehditty kirjoittaa kirjoja ja kääntää niitä vieraille kielille luettavaksi!

Niin kauan kuin on elämää -kirjassa elettiin elämää ukrainalaisessa kylässä. Elämää rytmittivät sähkökatkokset ja juhlapäivät. Moni asia toimi; kaupasta löytyi kaikkea tarvittavaa, jopa yliopisto-opiskelut etenivät. Perheenjäsenet tukivat toisiaan ja kokoontuivat usein yhteen. Samoin naapureista pidettiin huolta. Aivan kuten Vuoksenmaan kirjassa, myös tässä nuori mies näki merkityksellisyyttä sotaan osallistumisessa. Äiti ja isoäiti ajattelivat toisin. Sota kosketti joka tapauksessa jokaista, paitsi vanhaa muistisairasta isoisää - ja hänen haluttiinkin antaa olla omassa olossaan, sodalta suojassa.

Nämä kaksi kirjaa antoivat kumpikin vahvan tunnekokemuksen ja paljon ajattelemisen aihetta. Lämmin suositus!

Uusia tuulia

Jo tammikuun alussa aloitin uuden harrastuksen ja liityin mökkipitäjän Marttoihin. Tähän mennessä olen saanut osallistua kahdesti talkoopäivään ja toimia tiskausapurina. Martoilla on nimittäin astiasto, jota vuokrataan juhliin ja juhlien jälkeen astiat tiskataan ja pakataan huolella takaisin säilytykseen. Martan päivän piknikille osallistuttiin oikein yhdessä puoliskon kanssa. Olihan siellä muutama muukin ”Martti” nauttimassa päiväkahvihetkestä ja kuulemassa suunnitelmia seuraavista Martta-tapahtumista.

Tähän mennessä olen säilömisen suhteen ollut varsinainen ”Pakastaja-Elvi”. Nyt olen keitellyt hilloa karviaisista, ripustanut yrttinippuja kuivumaan ja askarrellut jääpalalokerikkoon yrttiöljykuutioita. Kesäkurpitsaa en säilö. Sitä on syöty pääasiallisena eväänä nyt jo jokunen viikko. Uusia ansaintamahdollisuuksiakin on näköpiirissä, sillä ”sienimöni” tunkee kantarelleja yli oman tarpeen – pitänee pian lähteä myymään Dalla Vallelle. Metsäperunan viljely epäonnistui surkeasti. Ensimmäinen kiskomani varsi oli aivan tyhjä, toisesta saatiin kolme peukalonpäätä pienempää potatin poikasta. Ensi vuonna on tarkoitus laittaa siemenperunat kasvamaan heinäpaaleihin. Lupaan kertoa tuloksia vuoden päästä.

Toinen uusi harrastukseni on bingo. Kahdesti olen jo käynyt hakemassa jännitystä elämään. Ensimmäisellä reissulla puolisko kokeneempana bingoilijana vei meidät Kesälahden urheilijoiden kesäbingoon. Voitin kympin lahjakortin lähikauppaan ja toisella kierroksella kahvipaketin. Kympin arvoiseksi kai senkin saa tätä nykyä laskea…? Toinen bingoreissu suuntautui läheisen lomakylän kauden viimeiseen lomabingoon. Eikä ilman voittoja tarvinnut tulla sieltäkään. Tuikitärkeä muistilehtiö oli plakkarissa ynnä yhden kerran minigolf-oikeus. Aloittelijan tuuriako lie, mutta bingoilu menee ehdottomasti jatkoon!

Kesän aikana olen kovasti aktivoinut vanhaa lukemisharrastustani. Jopa niin, että kirpparilta ei tuntunut enää löytyvän uutta lukemista. Hankin siis kirjastokortin mökkipaikkakunnan kirjastoon. Sain käyttöopastuksen omatoimikirjaston käyttöön, sillä kirjastossa on asiakaspalvelija vain kolmena päivänä viikossa. Varmuudella käytän omatoimioikeuttani, sillä kirjaston valikoima näytti vähintäänkin hyvältä.

Eläkeläiskorttia olen päässyt vilauttamaan jo kahdesti. Ensimmäisen kerran kesäteatterissa ja toisen kerran junalippuja varatessa.

Kotipuolessa tunnuttaisiin jo kaipaavan. Lapsenlapsi kolmonen oli tuumannut, että mummo ja ukki vain viivyttelevät siellä mökillä. ”Kouluhan alkaa jo!” Synttärilahjastakin on lapsiparka nähnyt vasta pakkauksen, muttei sisältöä. Ihan epää tietysti! Lapsi on aivan oikeassa. Tarkoitus on viivytellä mökillä niin kauan, että koulu on varmasti alkanut.

Jaettu julkaisu

Kiitos

Takana on 38 vuotta työtä. Aloitin hyvin nuorena erityisopettajana Saaren kunnassa elokuussa 1988. Kiersin kolmen koulun rinkiä kolme vuotta. Akonpohja, Tarnala ja Mikkolanniemi ehtivät tuossa ajassa tulla jo kovin tutuiksi. Ehkäpä kirkastui toimenkuvakin. Alkuopettaja Aino Kolehmainen opasti nätisti ja korrektisti työn saloihin, Tarnalan kyläkoulun johtajaopettaja Reijo Sysmäläinen piti huolen siitä, että pinta parkkiutui.

Rohkenin lähteä naapuripitäjään Kesälahdelle ja kokeilla työskentelyä yläkoulussa. Vuodessa varmistui, etten todellakaan ole yläkoulun erityisope. Aineenopettajilla oli käsitys, että erityisopettaja korjaa ”häiriköt” omaan ryhmäänsä ja aineenopettaja saa jatkaa rauhallisen ”oppikoululuokan kanssa” omaa luennointiaan. Nuoren opettajan varmuudella ilmoitin, etten ole häirikkövahti vaan opettaja. Ei sillä mitään vaikutusta ollut.

Puoliskon töiden perässä muutimme Etelä-Suomeen ja Loviisaan. Siellä sain tehdä töitä alakouluilla kaiken kaikkiaan 34 vuotta. Pieniä hallinnollisia järjestelyjä tehtiin välillä, niin että palkanmaksustani vastasi välillä Ruotsinpyhtää, mutta käytännössä hyvin pitkälti samoja kouluja kiersin. Lapset vaihtuivat, työkaveritkin ehtivät rinnalta eläköityä. Ehdin opettaa isiä ja poikia, isiä ja tyttäriä – samoin äitejä ja lapsiaan.

Suunnaton kiitollisuus valtaa mielen tässä kohtaa, kun saan siirtyä eläkkeelle suhteellisen terveenä. Okei oikeassa polvessa on tekonivel, jonka tarve sai alkunsa tyhy-reissun seinäkiipeilystä. Tekonivel on saatu kuntoutetuksi niin hyvin osaksi arkea, ettei asia ole enää lainkaan jokapäiväinen murhe. Joo, no vasemmassa korvassa on kuulolaite, mutta se ei ole millään lailla työperäinen asia, vaan kuulohermokasvaimen (akustineurinooma) aikaansaannosta. Mielenterveys on kuitenkin kohdillaan ja verenpainelääkitystäkin saadaan ehkä vähitellen purkaa.

Toukokuun ajan sain viettää toinen toistaan mukavampia eläkkeellesiirtymisteemaisia kahvikekkereitä kotona ja työpaikoilla. Viimeisimmät juhlinnat vietimme kalasoppateemalla ensimmäisenä eläkepäivänäni meidän pikkuruisella lammenrantamökillämme, Kesälahdella

Suurkiitos Saari, Kesälahti, Loviisa, Ruotsinpyhtää ja Loviisa työstä. Suurkiitos lapset ja vanhemmat yhteistyöstä! Suurkiitos kaikki rakkaat ihmiset ympärilläni!

Sääkommenttaattorina

 

Ne on aivan toiset, jotka ennustavat säitä, meikämuori kykenee vain kommentoimaan olevaa ja mennyttä.

Ilmastonmuutoksesta on puhuttu isoin kirjaimin jo aika kauan. Yhä tuntuu olevan epäileviä tuomaita, jotka näin kylmän ja sateisen kesän kohdalle osuessa koettavat vieläkin vängätä tyyliin ”mikä ilmastonmuutos, eikös sen sään pitänyt lämmetä!?”

Jos mietin muistini ulottuvissa olevaa reilun viidenkymmenen vuoden ajanjaksoa (en väitä, että aivan lapsuusvuosista niin tarkkaan muistaisin), niin muutos on taatusti ollut käynnissä jo kauan. Nimittäin muistan, että kotitalon pihalle istutettiin 1970-luvulla kolme vaahteraa. Ne olivat Pohjois-Karjalassa siihen aikaan varsin eksoottisia puita ja niitä ihailtiin kovasti. Nyt pohjoiskarjalaiset metsät ovat täynnä vaahteran taimia. Tämä aikoinaan ”vieraslajina” alueelle tuotu puu on valtaamassa alaa vahvasti. Toinen esimerkkini on kantarelli. Kun olin lapsi, ei Pohjois-Karjalassa juuri löydetty kantarelleja. Ne olivat kovin kovin harvinaisia. Suppilovahverosta ei oltu kuultukaan. Haaparousku oli se tutuin ”ruokasieni” ja muut rouskut siinä rinnalla. Nyt Pohjois-Karjalassa kannetaan metsistä ämpärikaupalla kantarelleja ja suppiskin on ihan tuttu. Saman ilmiön näkee lintujen ja muiden eläinten pesimäalueiden muutoksessa. Nykyään merimetsokin pesii jo kaukana sisämaassa, Karjalan Pyhäjärvellä.

Ilmastonmuutoksen sanottiin lisäävän sään ääri-ilmiöitä. Niin on toden totta käynyt. Euroopassa kärvistellään epäinhimillisessä kuumuudessa viikosta ja kuukaudesta toiseen. Siellä kärsitään vesipulasta ja rajuista maastopaloista. Asioista, joihin ei ole osattu ennakolta varautua, koska aiemmin tällaiset ilmiöt ovat olleet eteläisen pallonpuoliskon juttuja ja meille eurooppalaisille kovin kaukaisia asioita. Yhtä lailla teiden sortumiset rankan sateen seurauksena ovat meille olleet lähinnä uutiskuvia jostain kaukaa ja olemme saaneet kuvitella, että meillä päin osataan rakentaa kestäviä ja kantavia teitä. Viikko sitten sortui ihan meillä koti-Suomessa ennätysmäisen sateen seurauksena toistakymmentä tietä ja siltaa. Enimmillään vettä satoi vuorokauden aikana Multialla 114,2 mm. Tuo määrä on osapuilleen tupalaten keskimääräisen heinäkuun sade – ja todellakin vain yhdessä vuorokaudessa.

Pikkuisen tekisi mieleni marmattaa tämän kesän taajaan toistuneista sadepäivistä, mutta koetan ottaa oppia puoliskon yltiöpositiivisesta katsantokannasta ja hakea tilanteen myönteisiä puolia. Yllättäen niitä onkin ihan monta: Olemme sateen vuoksi saaneet joka viikko ainakin yhden arkivapaan mökkiraksahommista. Silloin on voinut hyvällä syyllä ja luvan perästä lukea dekkaria. Kukkia ja vihannesmaita on tarvinnut kastella varsin vähän – toki lannoitevettä silloin tällöin – mutta luonto on hoitanut suurimman työn. Satoa kesäkurpitsoista kotona ja mökillä valmistuu vauhdilla, eivätkä lupaavat alut kuihdu ainakaan veden puutteeseen. Metsässäkin valmistuu loistava sato kantarelleista ja vadelmista. Laituri ja terassit ovat pysyneet puhtaina ihan ilman lampipumppua ja varsiharjaa. Luonnon painepesuri on pyyhkäissyt paikat puhtaaksi taajaan.

Sään suhteen on oltava nöyrä. ”Se otetaan, mitä ylhäältä annetaan.” Mutta aivan olemattomat eivät meidänkään vaikutusmahdollisuudet ole. Jotain voidaan toki tehdä ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi, aivan jokainen meistä. Pienilläkin teoilla on sijansa. Jätteiden lajittelu ja kierrättäminen on helppo toimi, joka edistää materiaalien kiertämistä ja jarruttaa niiden päätymistä loppusijoitukseen polttolaitoksiin taikka kaatopaikoille. Kasvisten lisääminen ruokaan vähitellen – kesäkurpitsa kerrallaan – toimii oikeaan suuntaan sekin. Autoilun rajaaminen vain tarpeelliseen keventää ilmastomme kuormaa.

Pienin teoin päin parempaa.

Ojala ja karhut

 

Tänä keväänä sen käynnisti espoolainen Lauri Ojala. Nimittäin jokakeväiseksi vakiintuneen suvirsikeskustelun. Sekoitan lusikallani soppaa minäkin.

Vanhemmat ikäpolvet viittaavat puheissaan usein ”Ojalan laskuoppiin”. Vielä en ole löytänyt iltapäivälehdistä varmaa tietoa, onko espoolainen Lauri Ojala tuon kuuluisan Ojalan laskuopin kirjoittaneen Nestor Ojalan jälkeläisiä. Itse olen päätellyt, että mitä luultavammin on – sen verran laskelmoidusti euron kiilto silmissä oli asialle lähdetty.

Minä olen nyt liikkeellä varoittelumielessä. Toivon, ettei espoolaisperheen kesälomamatkailu suuntaudu Karjalan korpiin. Meillä on täällä nimittäin runsaasti karhuja. Ohjeita karhun kohtaamiseen on lueteltu monia, mutta omalla kohdallani toimivia vaikuttaisi olevan vain yksi.

Kuulemani mukaan jotakuinkin näin:

- älä juokse karkuun, karhu voittaa sinut juoksussa

- älä kiipeä puuhun, karhu tulee perässä

- tekeydy kuolleeksi – ei onnistu meikäläisen keskittymispulman kanssa (!)

- laula virttä – karhu kuulee ja väistää

Käytännössä voin turvautua vain virsilauluun.

Meillä on ympäröivässä maastossa mustikoita, metsämansikoita, vadelmia ja kantarelleja. Karhujen uhallakin aion niitä saalistaa kesäherkuiksi ja tulevan talven varalle. Puolisko sanoi, että täällä Suvivirsi ei ole boikotissa, joten laula sitä vaan kovaa ja korkealta. Niin aion tehdä.

Eläkeläismummolla ei tietenkään ole varoja maksaa Ojalan perheelle kärsimyskorvauksia, mutta niiltähän nykyisen laintulkinnan perusteella välttyy, jos on infonnut virsivaarasta ennakkoon. Tämä tässä siis ennakkovaroituksena isä Ojalalle ja perheelle.

Rappari-Tyyne

 

Jaakko Teppo ei lie enää kaikille tuttu. Hän oli armoitettu riimittelijä, huumori- ja murrelaulujen tekijä ja esittäjä 1980-luvulla, aikaan ennen kuin räppi ja stand up olivat rantautuneet Suomeen ja reilusti kuplettien kultakauden jälkeen. Hän kirjoitti laulunsa tavallisista savokarjalaisista tyypeistä. Sellaisista, joista ei yleensä lauluja tehdä – työttömistä, Dallasin Pamelaa ihailevista peräkammarin pojista, Hilmasta ja Onnista, Römppäisen Veikosta ja muista. Sanoitukset olivat niin herkullisia, että Jaakko Tepon kasetit soivat sen ajan autoradiossa nonstoppina ja riimit tarttuivat aivojen kovalevylle. Aina tuolloin tällöin kertailemme niitä puoliskon kanssa toisillemme.

Tällä viikolla minulla on soinut korvamatona Rappari-Tyyne. Tyyne oli ”vankkaharteinen” ja roteva naisihminen, joka teki päivät raskasta ruumiillista työtä kantaen sementtiä rakennuksien savimontussa. Iltaisin hän vaihtoi toisen vaihteen päälle ja tanssi ”humppoo” niin, että parketilla kävi ”ryske hirmuinen”.

Kylläpä vain voisi puoliskokin kuvailla eukkoaan määrittelyllä ”vankkaharteinen” ja aikamoinen savimonttu tuo uima-allastyömaa on ollut nyt, kun altaan kaivantoa viimein päästiin täyttämään. Leveistä hartioista on ollut hyötyä hiekan lapioinnissa ja rautaharavalla haravoinnissa. Jo vuosikymmeniä sitten puolisko oli nimennyt minut ”anatomisesti oikein muotoilluksi kottikärryn työntäjäksi” ja taas pääsin antamaan pientä näyttöä siitäkin osaamisesta.

Voipi olla, että syksyn tullen puolisko saa rallatella Jaakko Tepon tapaan ”mun oma armaani, känsäkourainen..."

Kesä-Reiska

 

Meillä on mökillä maksettu apumies – sanotaan häntä nyt vaikka Reiskaksi. Reiska tekee hommat, joihin itse emme pysty taikka taivu. Hän käy kevätkolealla laittamassa lämmöt päälle ennen tuloamme, kytkee puoliskon keksimät kesävesiviritykset ja asentaa mitä kulloinkin tarvitaan. Hän on mökkitalkkarien Mökkitalkkari.

Kun pikkuruisen mökkimme pesuhuone-wc-teknisessä tilassa asennetaan, minun on syytä ulkoistaa itseni. Asentaminen ahtaissa tiloissa on nimittäin usein aikamoista ärräpäiden suihkintaa. Usein kuulostaa siltä, ettei hommasta kertakaikkiaan tule yhtikäsmitään. Asennettavat osat eivät yksinkertaisesti voi sopia niille ajatelluille paikoille ja ainakin välistä puuttuu soviteosa taikka muutama. Yleensä kaikki kuitenkin pienen tuumaamisen jälkeen saadaan asettumaan ja sopimaan.

Eilen tuossa neljän neliön tilassa asennettiin lämminvesivaraajaa ja käsienpesuallasta ynnä hanaa sekä vielä tilasta ulos johdettua vesipostia. Ahdistuin jo alkajaisiksi. ”Ei taida tulla kesää, elikkäs käsienpesumahdollisuutta vieläkään. Wet wipeseilla se on varmaan vaan jatkettava.” Koska en halunnut häiritä työntekoa kärkkäillä kommenteillani taikka tyhmillä kysymyksilläni, siirryin ulos.

Olen jo kotona oppinut, että silloin, kun talossa on vieras työmies, on emännänkin syytä näyttää ahkeralta, eikä heittäytyä lautan riippumattoon dekkarin kanssa. Latasin siis vesipadan alle puita, kannoin vesipadan täyteen vettä ja kiskoin kesäkeittiön periltä esille pulsaattoripesukoneen. Aamulla oli nimittäin henkilövaa’alla mitattu, että liinavaatepyykkikassilla on painoa 3,8 kg, eikä sitä sentään raaski lähteä viemään pesulaan. Aikanaan vesi kiehui ja pyyhkeet ja lakanat pääsivät pesuun. Pesu, välinkous ja kaksi huuhtelua kolmelle erilaiselle värierälle kesti noin kolme tuntia.

Pyykiltä tupaan tultua minulle esiteltiin toimivaa käsipesuallasta ja hanaa. Lämminvesivaraajakin oli asennettu seinälle, joskaan ei vielä kytketty. Hieno homma! Kuka nyt kesäkelissä lämmintä vettä käsienpesuun kaipaisikaan, varsinkin kun vesi tulee lammesta eikä porakaivosta.

Olin niin iloinen, että olin osannut välttää käämien käryämisen paikan ja kaiken lisäksi käyttänyt ajan hyödyksi. Ilomielin tarjosin Reiskalle asennusjuoman ja lämmitin saunan.

Näytä vähemmän

Kierrätyspuuska

 

Tänä aamuna iski kierrätyspuuska. Päätin kurkistaa vaatekaappini alaosastoon, jossa paikkaa pitävät housut ja hameet. Koska kaapin alaosa on yläosaa leveämpi, sopi tuonne alaosastoon kokonaista neljä pinkkaa housuja ja hamosia. Oli verkkareita, tuulipöksyjä, legginsejä, farkkuja, sammareita…

Huh! Otin vierelleni jätesäkin ja aloin sovitella. Pian kävi selväksi, ettei tänä kesänä tarvitse ostaa capripöksyjä, sillä erilaisia vajaamittaisia housuja oli vähintäänkin riittämiin. Maalaushommissa käytetyt ”rönttähousut” saivat ilman muuta passituksen poistotekstiilikasaan. Paljon oli niitäkin, joille riitti silmämääräinen arviointi. Yleensä pystyi toteamaan, ettei mikään kuuri aivan ihmeisiin pysty, joten UFF:n säkkiin suoraan. Toisinaan aprikoin, kelpaisivatko housut tyttärelle, mutta yleensä metallinappi torppasi ajatuksen. Nikkeliallergista ei voi nappifarkuilla kiusata.

Samaan vauhtiin lajittelin puoliskon vaatekaapin. Tilaa tuli roimasti sinnekin. Mitä ihmettä iso mies napapaidoilla tekisi – ei sen puoleen niilläkään, joissa edessä jää vähintään 20 cm rakoa nappipuolen ja napinreikäpuolen väliin. Olipa hyvä, että puolisko oli tämän puuskan tullen mökillä. Hän kun on niin yltiöoptimistinen, että näkisi niissä napapaidoissakin vielä monta mahdollisuutta. Jos nyt ei pojalle taikka vävylle, niin vaikkapa rättinä saattaisi sentään toimia…

Tuon aamujumpan jälkeen oli mitä passelein hetki lähteä palauttamaan työhön liittyvät avaimet ja laitteet. Nekin saivat jo kiertää eteenpäin uudelle käyttäjälle. Miten olikin viimeisen työtalven aikana alkaneet avaimet painaa kaulassa ja vastuu kaupungin omistamista laitteista tuntua suurelta. Kuorma keventyi hurjasti – paitsi olkalaukussa, myös henkisesti.

Iltapäivällä oli kutsuttu lastenlasten kotiin kesäteelle. Mitäpä sitä kierrätyspäivänä muuta kuin nappaa kamarin nurkasta matkaansa pahvilaatikon. Sen laatikon, johon olin pakannut koululta ikiomat pelini ja puuhakirjani. Ilmoitin lapsille, että varmasti sieltä löytyy jokaiselle jotain. Mummon viimeiseksi työrepuksi jäänyt punainen Hai-reppu, PET-kierrätysmateriaalista valmistettu ihanuus, löysi omistajan ihan ensimmäisenä.

Evakkoteema

Minulla on parin viime viikon ajan ollut meneillään evakkoteema. En itse ole evakkoperheen jälkeläinen, vaikka mummoni lapsineen onkin lähtenyt kahdesti evakkoon. He saivat kummallakin kerralla palata omaan kotiin ja elämä jatkui tutuilla tanhuvilla.

Sota-ajoista oli minun syntymäni aikoihin parikymmentä vuotta ja aikuisuuteen tullessakin vasta vajaa 40 vuotta. Ihan tuoretta asiaa siis, mutta mistään sotaan liittyvästä ei silloin puhuttu – varsinkaan lasten kuullen. Raja on aika liki kotipaikkani ja tokihan teemat kiinnostelevat. Miten voikin olla niin, että sairaalareissun suunta oli aiemmin Sortavala ja sitten yks kaks Joensuu? Keitä he olivat, jotka puhuivat vähän erilaista; kaunista, runollista ja laulavaa murretta?

Innostuin vinkin saatuani kuuntelemaan Yle Areenasta Lehmitytöt 1944 -podcastia. Sitä seurasi luontevasti Karjalan evakot -niminen neliosainen podcast. Eräänä iltana selasin Yle Areenaa vailla katseltavaa ohjelmaa ja – miten ollakaan – katseluun valikoitui Porkkala -muistoja vuokra-ajalta -sarja. (Petsamon evakoista ei valitettavasti ole ollut tarjolla minkäänlaista tallennetta.)

Tänä aikana ei kukaan laittaisi teinityttöä kävelemään karjan kanssa satoja kilometrejä kohti tuntematonta. Johan sellaiseen puuttuisivat monet tahot! Uskomaton määrä tarmoa on sodan jälkeisissä ajoissa tarvittu siirtoväen asuttamiseen, kaiken uudelleen järjestelyyn ja jälleenrakentamiseen! Ei muuta voi kuin pipoa nostaa ja arvostaa!

Karjalan evakot -sarjan viimeisessä osassa kerrottiin evakoiden lapsia käsitelleestä yliopistollisesta tutkimuksesta. Yhteisenä kokemuksena tuntui olevan syrjintä ja vieroksuminen. Kovin moni oli kokenut, että vanhemmat kaipasivat niin kovasti vanhaa, etteivät he oikein halunneetkaan sopeutua uusille sijoille.

Tunnistin jotain omasta perheestäni. Vaikka olemme asuneet Loviisassa suurimman osan elämästämme (34 vuotta), selitämme edelleen olevamme kotoisin Pohjois-Karjalasta. Toisinaan koemme, että tänne on vaikea päästä ”sisäjäseneksi”, aina olemme muualta tulleita. Ehkäpä emme ole antaneet Loviisalle täyttä mahdollisuutta, vaan olemme kaihoilleet mäkistä ja järvien pirstomaa maisemaa, tuttua murretta ja itäuusmaalaista mutkattomampaa lähestymistapaa. Kaipuuta toki helpottaa mökin kautta saatu ”monipaikkaisuuden” mahdollisuus.

Aihisen todistajat

 

Minulla on ollut katselussa Nelosen sarja ”Kaappaus keittiössä”. Siinä Kari ”Kape” Aihinen opastaa ihan tavallisia suomalaisperheitä kokkaamaan yhdessä maistuvaa ja terveellistä ruokaa. Uudet vinkit kelpaavat minullekin aina, vaikka reilun 40 vuotta olen perheelleni arkiruokaa kokannut.

Kape on kyllä melkoinen velho! Hän saa kaikki perheet innostumaan ruoanlaitosta – jopa ne, jotka eivät jaksa keittää kaurapuuroa vaan syövät kaurahiutaleet kylmän maidon seassa ja ne, jotka pistelevät vain kaupan einesevästä.

Keittiötaikurin taikasanat tuntuvat olevan: ”Suolaa, suolaa – aitoa merisuolaa!”

Niinhän siinä kävi, että seuraavalla kauppareissulla lähti Rapakiven muorin kauppakärryyn vanhan tutun Jozon sijasta hieno merisuola. Puoliskon mielestä merisuolalla maustettu siskonmakkarasoppa oli aivan erikoisen hyvää. Seuraavana aamuna, kun jopa tavallinen veteen keitetty kaurapuuro maistui tavallista paremmalle vain suolan ansiosta, oli meidän pakko kääntyä ”Aihisen todistajiksi”.

Eilisen jakson jälkeen oli Rapakiven muorilla vahva visio perjantai-iltapäivän kokkauksista. Töiden jälkeen pyörähdys kaupan kautta; ja niin lähti valmistumaan evästä perjantai-illalle ja lauantaipäivälle. Somia pihvejä broilerin jauhelihasta uunissa paahdettujen väriporkkanoiden kera työviikon päätteeksi ja pirtsakan värikästä lohikeittoa lapsilauantain lounaaksi.

Aihisen nimeen.

Mummotalo

Lastenlasten kotona oli sivuttu aihetta, että mummo on jäämässä eläkkeelle.

Mitäpä mietti lapsenlapsi numero 4, 6-vuotias pikkupoika? "Onko se sitten seuraavaksi mummotalo?" Aikansa aivoitusta selviteltyään oli tytär tullut ymmärtämään, että päiväkodista oli käyty virpomassa läheisessä vanhustenkodissa. 6-vuotias oli skannannut ympärilleen ja huomannut asukkaiden olevan enimmäkseen mummoja. Joten - "mummotalo"!

Puoliskon kanssa tuumimme, että muuttaa ei tarvitse, sillä Rapakiven torppahan on ollut jo 12 vuotta mummotalo. Niin kauan olemme saaneet herrastella isovanhempien rooleissa.

Työkaverin lapsenlapsi puolestaan oli suunnitellut tulevaa tyyliin: "sitten kun sä et enää ole vanha".

Tiedäpä häntä, jos sitä vaikka "vanhakin nuortuu, kuin lapsi leikkimään" - sitten kun arki ja sen paine hiukan helpottaa.

Arvopaperi

 

Puolisko siivosi piironginlaatikoita. Sieltä putkahti vastaan arvopaperi.

Olin vuonna 1985 sijoittanut 100 silloista mummon markkaa Keski-Karjalan Osuuskauppaan ja hankkinut sillä osuuskirjan. Vaikkakin hoksasimme heti, ettei osuuskauppatoiminta ole mikään Nokia, päätimme tarkistaa, mikä on sijoituksen reaaliarvo tänään.

Puolisko skannasi osuuskirjan kuvaksi, jonka sähköpostitin nykyiseen Pohjois-Karjalan Osuuskauppaan ja sen asiakaspalveluun. Nimittäin sinne Keski-Karjalan Osuuskauppa fuusioitui jo ammoin - varmaan oli vielä markka-aikaa sekin.

Jo ensimmäisenä arkipäivänä sain vastauksen asiakaspalvelijalta. Osuuskirjaan olisi pitänyt vuonna 1994 (tiettyyn päivään mennessä) maksaa 400 Smk lisää tai muuten menettää osuuden. Minä olen tuona vuonna elänyt keskimmäisen vauvavuotta Itäisellä Uudellamaalla, enkä tiedä liekö viesti edes tavoittanut minua. Varmastikaan ei mammalomalaisella ole ollut tuota summaa sijoitettavaksi.

PKO lupasi ystävällisesti palauttaa minulle sijoitukseni, kunhan toimitan alkuperäisen osuuskirjan heille postitse. Satasen sijoituksen arvo on nyt 16.80€. Siitä tietysti vähennän mielessäni postikulut, mutta onhan se senkin jälkeen vielä vaikkapa viiden bensalitran arvo.

Pian eläköityvälle sekin taitaa olla rahaa.

Ilo olla suomalainen

 Imatran ABC:n lounaspöydässä oli Pitkäperjantaina tarjolla Kievin kanaa. Siitäpä käynnistyi puoliskon kanssa keskustelu valtioiden päämiesten käytöstavoista.

Pariinkin kertaan on mediassa raportoitu, kuinka moukkamainen Putin on tarjonnut vierailleen mauttomasti Kievin kanaa, juuri kun on edellisenä yönä pommittanut Kiovalaista lastensairaalaa. Miten voi!?

Yhtään sen enempää käytöstapoja ei ole Trumpillakaan. Muistamme vielä sinisessä puvussa eturivissä torkahtelevan, muka jet lagista kärsivän hautajaisvieraan paavin hautajaisissa, Vatikaanissa. Itse Donaldhan se. Entä se, kun ensimmäiset amerikkalaissotilaat palautuivat Iranista kotimaan kamaralle sinkkiarkuissa ja presidentti oli heitä lippalakki päässä vastaanottamassa!? Ei mitään kunnioitusta!

Helppo on tykätä meidän Alexanderista, jolla on tyyli, tavat ja käytöskoodit hallussa. Viime viikolla uutiskynnyksen ylitti se, että Stubb JEF-maita isännöidessään muisti järjestää syntymäpäiväkakun Hollannin päämisterille.

Iso ilo olla suomalainen!

Leikkimisestä

Leikkiminen on tärkeää. Lapsi harjoittelee leikissä monenlaisia taitoja. Esimerkiksi kotileikissä opitaan paljon, alkaen kaveritaidoista ja päätyen vaikkapa aikuisen arjen pyörittämisen taitoihin.

Minusta myös aikuisen on tärkeää irrottaa vakavasta työroolista ja heittäytyä leikkimään. Jollekin erilaiset sanapelit – lehtien sanaristikot ja Ylen Sanapyramidi – ovat leikkiä, jossa aivot päästetään assosioimaan vapaasti ja lennokkaasti. Toiselle leikkiä on vaikkapa värien sommittelu maalaukseen taikka langoilla räsymattosukkaan. Väri-ilottelussa aivot saavat hemmottelua ja virkistystä. Monet harrastukset tanssista ja laulusta alkaen kutittelevat aivoissa aivan eri osia kuin mitä työtehtävissä tarvitaan.

Minusta mökkeily on leikkiä. Siellä sovelletaan, keksitään ja kierrätetään aivan toiseen tahtiin kuin kotona. Millaisia onnistumisen elämyksiä ne ovatkaan, kun hyvä hoksaus toimii ja säästää samalla rahaa!? Kirpparilta ostettu hanallinen vesisäiliö huussin ulkoseinällä turvaa käsienpesumahdollisuuden... Palstalöytönä saatu allas kelpaa pariksi mainiosti… Roskalavalta pelastettu rosterinen tiskipöytä jalostuu kesäkeittiön tiskipisteeksi... Vanhasta jääkaapista muokattu kylmäsavustin toimii niin hyvin, ettei koko talvena ole tarvinnut turvautua teolliseen kylmäsavukalaan... Maahan upotettu pikkupakastin toimii eristettynä pumppukoppina, eikä pumppua tarvitse rahdata syksyllä kotiin…

Kun kalenterissa tultiin hiihtoloman kohtaan, alkoivat ajatukset jo suuntautua mökille. Yks kaks kaikenlaisissa asioissa oli mökki-alkuliite. Mainoksen imuri oli selvästi kelvollinen mökki-imuriksi ja meni hankintaan. Toinen kauppa myi juurikin mökkisänkyyn käypäisen levyisiä ja mukavia, muotoon ommeltuja lakanoita. Pakkohan sellaisia oli ostaa. Kirpparilla kuiskutteli pari uutta pellavaista peflettiä – parahiksi mökkisaunaan. Ja koska mökki on iso iloinen asia, se saa olla myös leikkisä. Ystävä ilmoitteli palstoilla pirteitä lastenhuoneen mattoja – minusta ne olivat kerrassaan kelvolliset mökkimatot joten nehän oli haettava odottamaan kevättä ja ensimmäistä mökkimatkaa.