Numerona tilastoissa

 

Sain kirjeen Tilastokeskukselta. Kirjeessä kerrottiin, että kotitaloutemme oli valittu osallistumaan elinolotutkimukseen ja meiltä haluttiin tietoja asumisen kustannuksista. Siitä, kuinka paljon olimme käyttäneet rahaa sähkölaskuihin, vesimaksuihin ja jätehuoltoon edellisen vuoden aikana. Asia toki kiinnosti itseänikin, joten päätin selvittää summat ja odotella tiedonkeruupuhelua. Mieltäni huojensivat omat lukumme, jotka tuntuivat aivan kohtuullisilta.

 

Nykyään ei maksettujen summien selvittäminen ole vaiva eikä mikään. Ei tarvitse etsiä pankin lähettämiä paperisia tiliotteita, saati selata pankkikirjaa. Riittää, että rullaa tietokoneen pankkiohjelmassa taaksepäin ja poimii summat.

 

Osoittautui olevan niin, että nämä haetut summat olivat vain pieni osa Tilastokeskuksen kaipaamista tiedoista. Todellisuudessa heitä kiinnosti aivan kaikki. Työtilanteemme, terveystietomme, tontin omistussuhteet, asumisen neliöt jne. Sentään ei suoraan kysytty tilinauhan loppusummaa, eikä asuntolainan euromäärää. Kuitenkin kysyttiin, kuka palkan maksaa ja mistä tehtävästä. Udeltiin sekin, onko asuntolainaa.

 

Jotkut Tilastokeskuksen kysymyksistä kuulostivat siltä, että tutkija oli saanut soluttaa joukkoon omia tutkimuskysymyksiään. He halusivat nimittäin tietää, olimmeko menneenä vuonna auttaneet rahallisesti jotain toista kotitaloutta ja jos, niin kuinka suurella summalla. Yhtä lailla kiinnosti, oliko meitä autettu. Ehkäpä jännimmästä päästä oli tämä: ”Pystyisikö kotitaloutenne selviytymään 1400€ laskusta kuukauden maksuajalla ilman järjestelyjä?” Miksi juuri 1400€ ja miksei osamaksulla? Entäpä terveyskysymykset: ”Jos teillä on jokin apuväline esim. kuulolaite; selviydyttekö sen kanssa hyvin, pienin vaikeuksin, kohtalaisin vaikeuksin vai suurin vaikeuksin?” Ja lopuksi: ”Jääkö teille kuukauden lopussa rahaa, jonka voisi laittaa säästöön?”

 

Koin tärkeäksi vastata kyselyyn, koska mistäpä muualta luotettavaa ja puolueetonta tilastotietoa saisi ellei valtiollisesta Tilastokeskuksesta. Sinne kootaan Suomi lukuina ja sieltä voi tutkija tilata tietoja ja jopa kokonaisia haastattelututkimuksia. 

Sen verran vääristymää kyselyssä oli, että kysymykset koskivat vain vakituista asuntoa, mökkikuluista ei puhuttu. Ehkäpä meidän säästömme sijoittuvatkin sinne!?

Talviloma – kulttuuriloma

 

Tänä vuonna ei lähdetty autoreissulle Baltiaan, eikä sen puoleen mökillekään. Päätettiin rauhoittaa talvilomaviikko ”hyggeilylle” kotona ja kulttuurista nauttimiselle lähiympäristössä.

 

Jotta hyggeily onnistuisi, täytyi tietysti ensin siivota pikkuisen perusperjantaita paremmin ja hakea pari tulppaaninippua silmän iloksi. Hotellireissun puuttumista korvatessa laadittiin keittiön saarekkeelle lauantaiaamuna aamiaisbuffetti keitettyine kananmunineen ja pikkuruisine jälkkäripullineen.

 

Lauantaina suunta oli Kouvolan teatteriin katsomaan Next to normal -musikaalia. Musikaali kertoi mielenterveyden pulmista, niiden hoidosta ja kokonaisvaltaisista vaikutuksista perheeseen. Uskomattoman vaikeasta aiheesta oli saatu tehtyä erikoisen vaikuttava esitys. Meille katsojille jäi ”kosketettu olo”. En usko, että esiintyjätkään voivat jatkaa elämäänsä niin, ettei tässä produktiossa mukana oleminen olisi jättänyt jälkeä sieluun. CV:ssä tällaiseen musikaaliin osallistumisella täytyy olla painava merkitys.

 

Sunnuntaina oli aika keventää tunnelmaa ja katsoa lastenlasten kanssa uutuuselokuva Risto Räppääjä ja kaksoisolento. Tämä musiikillinen iloittelu oli koko perheen leffa parhaasta päästä. Elokuvassa oli laulua ja tanssia kuin Bollywood-leffoissa ainakin. Katsomossa viihtyivät niin lapsenlapset kuin mummokin. 5-vuotiaskaan ei peppuaan penkistä irrottanut, vaan nautti näkemästään täysin siemauksin.

 

Väliviikolla sai nauttia lukemisesta ihan keskellä päivää. Meri Valkaman Sinun, Margot oli vaikuttava lukukokemus. Loppukiitoksista ymmärsin kirjailijan yhteyden Loviisaan ja sitä kautta kirja tuntui vieläkin todemmalta ja tärkeämmältä. Kate Mortonin Australiaan sijoittuva Takaisin kotiin olisi sopinut paremmin kesällä ja lautan riippumatossa luettavaksi, mutta toimi näinkin. 600-sivuinen tarina piti otteessaan loppuun saakka.

 

Kulttuurikokemuksena kannattaa mainita myös Netflixistä löytynyt puolalainen elokuva Kuolema ennen häitä. Sukkaa neuloessa katsottavaksi sopivaa kevyttä viihdettä. Suomalaisella ja puolalaiselle huumorilla on näköjään selkeä, tummahko yhteys.

 

Talvilomaviikon kulttuurikierros päättyi Kulttuurikeskus Marilyniin ja Stand up -vierailuun. Fredi Liliuksen ADHD - supervoima oli koko rahan väärti kuvaus tarkkaavuuden pulmista ja oman elämän supersankariudesta.

Haikailua ja haihattelua

 

Välistä sitä haikailee menneitä aikoja, kaihoaa taaksejäänyttä nuoruutta tai haihattele jotain muuta yhtä saavuttamatonta.

 

En kaipaile viime vuosituhannelle, vaikka muisti toki vielä sinnekin ylettyy. En haihattele taikka haaveile keveistä tanssiliikkeistä taikka pyörähdyksistä pohjoiskarjalaisella tanssilavalla, vaikka sieltä löytyvätkin puoliskon kanssa yhteiset juuremme. En kaipaile pikkulapsiaikoja ja yöheräämisiä. Ehkä hymyileväistä, hyväntuulista puolivuotiasta kuitenkin. En kaipaa lasten harrastusrumbaa taikka murkku-ikää, vaikka ne ruuhkavuodet opettivatkin varsin paljon ratkaisukeskeistä ajattelutapaa ja itsemyötätuntoa.

 

Kaipaan nuoremman minäni temperamenttia. Ehkä en sitäkään aivan kaikkineen. Mutta sitä, miten kiukun tuomalla adrenaliinilla sai tehtyä suuriakin ponnistuksia. Muistan muutamankin kerran, kun päivän padottu kiukku kanavoitui iltapäivällä reippaaksi ja railakkaaksi siivoukseksi. Siinä lensivät parhaassa tapauksessa matot keväthangelle ja torppa tuli siivottua tehokkaasti ja tarmokkaasti laidasta laitaan. Tuli imuroitua, luututtua ja tehtyä rättihommatkin ”oikein putinoilleen”. Kylläpä oli sitten mukava istahtaa siistiin ja raikkaaseen tupaan nauttimaan iltateestä ja rompsunluvusta.

 

Nykyään ei tahdo jaksaa edes hermostua mistään. Toimeliasta kiukkua ei saa aikaiseksi millään tai ainakin se mokoma menee teekupillisella ohi. Torpan katon rajasta on bongattu hämähäkinseitti  ja pölykoirat juoksevat nurkissa – pölyrätin kanssa ei riehu kukaan. Jos joskus onnistuukin hermostumaan, niin adrenaliinin yliannos vie kaikki voimat, eikä hermostuksen jälkeen jaksa yhtikäs mitään.

 

Eräänä perjantaina piti yrittää hermostua kahdesti samana päivänä. Ensin kiukkuista täti-ihmistä tarvittiin, jotta auto saatiin kiilattua korjaamojonoon välityöksi, niin että ennätettäisiin vielä eteenpäin ja suunniteltuun matkaan. Toisen kerran piti hermostua, kun illan myöhällä, vihdoin perille päästyä airbnb-kämppä ei ollutkaan ennakkopuheiden mukaisesti ensimmäisessä vaan vasta toisessa asuinkerroksessa. Toinen hermostus oli jo niin laimea, ettei sillä ollut mitään tehoa. Eipä auttanut puoliskonkaan kuin könytä kaksine kyynärkeppeineen kakkoskerrokseen yöpymään.

 

Lapsilauantai ja sarjasunnuntai

 

 

Usein keskusteluissa sivutaan sitä, miten työstä palautuu ja miten uuteen työviikkoon latautuu. Joku tarvitsee pitkät päiväunet, joku reippaan juoksulenkin, moni rehkii kuntosalilla… Tapoja on monia. Meillä on selkeä rutiini.

 

Viiden tiukan ohjelmallisen ja aamusta iltaan aikataulutetun päivän jälkeen seuraa energisoiva lapsilauantai. Siitä olen kertonut aiemminkin. Mökkikauden ulkopuolella saamme lapsenlapset lauantaina muutamaksi tunniksi vieraaksemme. Konseptiin kuuluu yhteinen lounas, mukava yhteinen tekeminen ja päiväkahvit. Lounas on helppo, sillä mummo pelaa varman päälle - laittaa vuoroon kolmea hyväksi havaittua ruokaa, eikä lähde suotta sooloilemaan. Listalla kiertävät savulohi taikka lihamureke perunoiden ja porkkanoiden kera ja kolmantena vaihtoehtona aina luotettava makaronilaatikko. Ohjelmaksi kelpaavat pelit, leffat, leipominen taikka askartelu. Päiväkahvilla kukaan ei juo kahvia, vaan teetä, kaakaota, glögiä taikka mehua, mutta tarjoilun nimi on yhtä kaikki ”päiväkahvi” ja siinä kuuluu olla pullaa taikka mustikkapiirakkaa.

 

Ennen lauantaisaunaa saadaan palauttaa lapset kotiin iltaulkoiluun ja meille jää paljon mukavaa kerrattavaa; kuinka nasevasti joku kommentoi, miten hyvin ruoka maistui jne. Aivan parastahan on, jos ruoka on syöty viimeistä murua myöten!

 

Vaan sitten koittaa sarjasunnuntai. Silloin pitää ruokakin miettiä niin, ettei lieden ääressä tärväydy aikaa. Mieluiten siis kaikki yhteen vuokaan uuniin ja munakello hälyttämään reseptissä mainitun ajan kuluttua. Merimiespihvi taikka kanankoivet riispedillä sopivat mainiosti.  Sarjasunnuntaina nimittäin ajantaju katoaa aivan täysin, kun aivot laitetaan narikkaan ja tuijotetaan valmista sarjaa kausikaupalla yhteen putkeen. Samalla voi toki neuloa sukkaa, mutta sehän onkin mekaanista käsien lämpimänä pitämistä, aivotoimintaa ei siihenkään juuri tarvita. Illalla 12 tunnin sarjamaratonin jälkeen huomaa, että on aivoille annettu riittävästi lepoa.

 

Maanantaiaamuun tullessa ovat ”lataushybridit”, mummo ja ukki, ladattuina uuteen viikkoon lapsilauantain pirskahtelevien lastenlasten energialla ja sarjasunnuntain töllötyksellä aivot vanhasta kuormasta tyhjentämällä.

Uusia innovaatioita

 

 

Tässä iässä tulee toisinaan miettineeksi, miten ennen muka oli paremmin. Toisaalta alkaa jo hoksata asioita, joista ihmettelee, miten ihmeessä ennen on tultu toimeen ilman tuota keksintöä tai näppärää innovaatiota. Viime aikoina olen erityisesti iloinnut kolmesta modernista innovaatiosta.

 

Sain joululahjaksi neulomisvalot. Sellaiset kevyet niskan ympäri kiertävät, ladattavat led-valot, jotka roikkuvat rinnalla ja näyttävät valoa suoraan käsillä olevaan neulomukseen taikka muuhun käsityöhön. Valon sävyä pystyy vaihtamaan kirkkaasta punertavaan ja tummankin langan neulominen onnistuu taas kuin nuorilla silmillä ainakin. Tähän saakka olin viritellyt neulomatuolini läheisyyteen erilaisia kohdevaloja, joista kanssaihmiseni eivät aina pitäneet. Kokivat kuulemma olevansa Stasin tahi KGB:n kuulusteluissa, kun kirkas valo osui heillekin silmiin. Nyt ei häikäise ketään ja mustaakin lankaa pystyy taas neulomaan.

 

Puolisko oli onnistunut hankkimaan autoreissuille härvelin, jolla on näppärä tarvittaessa lisätä ilmaa vaikka peräkärryn renkaisiin. Laitteen kauppanimi lienee jotain sellaista kuin ”akkukäsikompressori”, joka ei kerro ainakaan naisihmiselle juuri mitään. Laite on siis akkuporakoneen näköinen ja kokoinen. Siinä on letku ja suutin kuin huoltamon ilmantäyttölaitteessa. Kone ladataan kotona verkkovirralla ja reissussa kevyt ja näppärä apulaite on heti käyttövalmis. Aparaatti sopii hyvin kulkemaan mukana auton kuin auton paksissa, eihän se vie tilaakaan enempää kuin mainittu akkuporakone.

 

Kolmas mukavuus on valvontakamera. Kameroiden hinnat ovat tulleet alas, eikä hinta ole enää hankinnan este. Mökkikameroiden ansiosta voimme kurkistaa kännykän ohjelman kautta mökille ja tarkistaa, että siellä on kaikki hyvin; sähköt päällä ja ikkunat ehjinä ja sitä rataa. Nyt kun puolisko on ollut liikuntarajoitteinen, on hänelle ollut apua kotiovelle laitetusta kääntyvässä kamerasta. Hän on nähnyt ovikellon soittajan kännykästään ja voinut kameran äänitoiminnon kautta kutsua tulijan sisään. Toisaalta, jos hän on tunnistanut ovella seisovan henkilön turvalaitevalmistajan edustajaksi tai uskonnollisella asialla olevaksi pariskunnaksi, ei ovelle ole keppien kanssa ollut niin suurta kiirusta.