Maailma valmiiksi ennen joulua

Tunnetteko ilmiön, jossa kaikki mahdollinen pitää saada tehtyä valmiiksi ennen joulua? Se on oikeastaan aika hassu ajatus. Miksei takaraja voisi yhtä hyvin olla marraskuun loppu tai joulukuun loppu, juhannus - tai yhtä lailla mikä tahansa muu sovittu päivä?

Jouluna lahjana annettavaksi ajatellut asiat on tietysti hyvä saada valmiiksi ennen joulua. Mutta jos ei onnistu, niin eihän sekään oikeasti mikään katastrofi ole, sillä lahjakortti on keksitty. Lahjakortilla voi luvata, että ”tulossa on” ja niin saa asialle lisäaikaa. Saattaapa olla suorastaan kivakin, että jotain mukavaa on odotettavissa vielä tammikuulla, taikka myöhemmin.

Hyvähän se on koettaa siivota koti edes kerran vuodessa ”nurkkia myöten”. Arjen kiireessä ja tohinassa tahtovat perimmäiset peränurkat jäädä imuroimatta. Toisaalta - pakkoko niitä kaikkia kaapintakusia juuri nyt on koluta? Joulukuun hämärässä kukaan ei näe, vaikka siellä vielä joku villakoira tekisi pesää. Mitä, jos suunnattoman suursiivouksen siirtäisikin suoritettavaksi keväthankien aikaan? Silloin olisi kukaties mahdollisuus lumipestä matot ja luonnon valoakin olisi tarjolla niin, ettei tarvitsisi otsalampun kanssa nurkkia nuohota.

Joulu kaiken takarajana on tarttuva ilmiö. Tänä vuonna se oli levinnyt kattamaan myös luottamustoimet. Kaikki mahdolliset instanssit päättivät pitää vuoden viimeisen kokouksensa juuri jouluviikolla. Yhtään aiemmin ei muka ehtinyt, ja joulun ja uuden vuoden välissä nyt ei tunnetusti monta arkipäivää sovi olemaan. Millään ei olisi malttanut päätettävien asioiden äärellä istua, kun mielessä pyörivät myös ne kodin puuhat – saunan pesu ja viimeiset neulomukset.

Saunan pesun vuoro koitti viikon neljännen kokouksen jälkeen. Eihän siihen toteutukseen juuri puolta tuntia enempää aikaa mennyt. Stressannut olin toki päiväkausia. Sitten olivat vielä ne viimeiset neulomukset; kahdet sukat. Yhdet uudelle tuttavuudelle ja toiset pienen pienet aiemmin toimitettujen liian suurien tilalle. Siinä ne puolihuomaamatta TV:n tuijotuksen ohessa joutuivat. Miten ollakaan samaan vauhtiin tuli tartuttua vielä käsityökopassa kaksi kuukautta odottaneisiin, parsimista tarvitseviin sukkiin. Yhtään ei ollut tämä askare houkuttanut aiemmin… Parsiminen on tylsää, niinpä saksin sukat poikki kantapään yläpuolelta ja neuloin suitsait sunnuntaina uudet terät. Niin vain valmistui jouluksi sekin puuha ja sai lapsenlapsi illan vilakalla ehjät ja lämpöiset sukat.

Ruokapuoli hoituu Saarioisten äitien osittaisella avulla ja pöytäliinan ehdin silittää. Minun jouluni on riittävän valmis.

Teatterikatsaus

Hyvänen aika! Minä olen tainnut unohtaa kertoa tämän loppuvuoden teatterikokemuksistani!

Kesällä ehdin käydä katsomassa kolme todella laadukasta harrastajanäyttelijöiden tekemää kesäteatteriesitystä. Värtsilän ”Rollaattorikapina”, Parikkalan ”Hyönteishotelli” ja Loviisan ”Prinsessa Pikkiriikki” olivat kaikki hienoja ja arvokkaita katselukokemuksia. Jokainen on ollut mielessäni monituiseen kerrat katselun jälkeenkin. Jokainen esitys on myös ollut omalla tavallaan ajan kuva. ”Rollaattorikapina” kertoi siitä, mitä väestön ikääntyminen tuo tullessaan, ”Hyönteishotelli” pureutui ajankohtaisen, Suomen suurimman perinnönjaon ongelmiin ja ”Pikkiriikki” heijasteli tämän ajan perheiden valtasuhteita.

Syksy toi katselulistalle ammattiteatterit. Ensimmäisenä pääsin työporukan kanssa katsomaan Kotkan kaupunginteatterin ”Forever youngin”. Kotkan kaupunginteatteriin ”perustettu” näyttelijöiden vanhainkoti oli jotain todellakin näkemisen arvoista. Esitys oli aivan uskomaton ilotulitus, jossa menneiden vuosikymmenten hitit seurasivat toinen toistaan. Mikä uskomattominta – myös soitanta onnistui näyttelijöiltä itseltään.

Seuraavaksi retkeilin mutkien kautta ja Onnibussilla Tampereelle tapaamaan ystäväporukkaa ja katsomaan ”Ylpeys ja ennakkoluulo – tavallaan” -esitystä. Vaikka Jane Austenin tarinat olivat minulle tuntemattomat, pääsin nopeasti kiinni siihen, miten ”talon palvelusväki” kertoi tarinaa. Uskomatonta, miten siivouskomeron tuotteilla pystyy puvustamaan korkealentoisen näytelmän!

Vajaa vuosi sitten kuulin, että Riihimäelle ollaan rakentamassa ”Opehuone-musikaalia”. Olin heti kärkyllä, kun näin lippujen tulleen myyntiin. Yhtään kaveria en onnistunut saamaan matkaan, sillä liput menivät kaupaksi pikavauhtia. Enpä ihmettele! Neljä TV:stäkin tuttua komedianäyttelijää loihti lavalle ainakin neljäkymmentä hahmoa, eikä yksikään koulumaailman ajankohtainen asia jäänyt käsittelemättä.

Vuosi ei ole vielä lopussa. Uuden vuoden aattona olen menossa lastenlasten (kaikkien neljän) kanssa Kotkan kaupunginteatteriin katsomaan Mauri Kunnaksen tarinan pohjalta luotua ”Seitsemän koiraveljestä” – esitystä. Sitä odotellessa!

Tietoon vaan

Kuluneella viikolla olimme ekaluokkalaisten kanssa ihan perimmäisten kysymysten äärellä. Aloittelin tuntia kyselemällä, millä kirjaimella alkaa ”tonttu, paketti, kuusi, joulupukki…”

Pikkuisen väärällä jalalla aamulla kotoa lähtenyt epeli ilmoitti luokkatovereilleen hiukkasen haastavaan sävyyn: ”Joulupukkia ei muuten ole olemassa. Tietoon vaan! Meidän äidit ne niitä juttuja tekee.” Koko muu ryhmä riemastui puolustamaan omaa varmaa tietoaan. Tottahan tonttuja ja joulupukki on, kun niitä kerran on nähtykin. Olipa joku käynyt joulupukin luonakin. Minäkin todistin opettajan roolista vahvasti, että kylläpä vain on meidänkin puuliiterissä ja yhtenä vuonna tikkailla katon rajassa tonttu nähty.

Sen verran on vielä rippeitä opettajan auktoriteetista jäljellä, että ekaluokkalainen taipui vähän ja jatkoi hitusen säyseämmin: ”No, okei. Mutta porot ei kyllä lennä! Tietoon vaan...” Siitä saatoimme olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Tuumin, että amerikkalaiset ne vain luulevat porojen lentävän, mutta tokihan me suomalaiset tiedämme, että porot liikkuvat maata pitkin. Sain apuja luokalta: ”Niin ne amerikkalaiset ovat vain niin ihmeissään, että miten se joulupukki ehtii yhden yön aikana joka paikkaan.”

Siitäpä se saatiin konsensus luokkaan ja saatoimme käydä harjoittelemaan J-kirjaimen piirtämistä.