Vihreä siirtymä

 

 

Meillä on käynnissä vihreä siirtymä. Maailmalla isosti ja meillä kotonakin pienesti.

 

Asia on tärkeä, sillä maailman pelastamisella on kiire. Vastuuta ei voi sysätä jollekin toiselle, vaan se on otettava itse. Aivan turha on syytellä ”suuria saastuttajia” ja väittää, ettei minun omilla vähillä kotiroskillani ole merkitystä. Pienistä roskapusseista ne suuret tunkiot lähtevät karttumaan, joten jokainen on jätteen alkutuottaja.

 

Asian ympärillä käy kova kohina ja hallituksen toimista päätellen vihreä siirtymä on valtakunnan tasolla ihan ykkösprioriteetti. Siihen laitetaan nyt rahaa ja panostuksia. Vihreän siirtymän hokeminen on välillä tuntunut ihan uskonnollisen hurmosliikkeen touhulta, mutta asennemuokkaushan on vaikeaa ja vaatii paljon työtä.

 

Teemaan liittyy vahvasti myös sana ”kiertotalous”. Ajatus on, että kaikki hyödynnetään loppuun saakka, pienintä murenaa myöten. Roskat lajitellaan jatkokäytön mukaan. Muovit, lasit, kartongit ja metallit uusiokäyttöä varten.  Pihan haravointijätteet kompostoidaan mullaksi, puu poltetaan ja niin edelleen.

 

Tuijottelin viikolla neuloessani televisiosta sarjaa ”Verta, hikeä ja luksusta” sekä sarjan aiempaa kautta ”Verta, hikeä ja T-paitoja”. Katselemaan ryhtyessäni ajattelin sarjan hömpäksi, koska osallistujat olivat nuoria Some-vaikuttajia. Todellisuudessa ohjelma oli kaukana hömpästä. Se oli vaikuttamista parhaasta päästä. Ohjelma ohjasi ajattelemaan omien mielihalujen, vaikkapa aika arkisen suklaan, vaikutuksia kaukana Ghanassa. Kuinka kaakaopapuja kasvatetaan ja mitä kaakaonpoimija raskaasta työstään tienaa. Samalla se näytti, millaisessa kunnossa ovat rannat, kun maan oma jätehuolto on olematon ja silti jätettä laivataan Euroopasta Afrikkaan lajiteltavaksi ja loppusijoitettavaksi.

 

Olen jo kauan lajitellut pahvit, pakkausmuovit ja metallit erikseen, pois sekajätteestä. Mutta onhan se nyt hitsin hankalaa, kun jätejakeet on pitänyt itse ajeluttaa kierrätyspisteelle. Länsimainen ihminen on mukavuudenhaluinen ja laiska. Järjestin asian helpommin ja tilasin monilokeroroskiksen. Sen avulla minulla on kierrätyspiste ihan yhtä lähellä kuin sekajäteroskiskin ja lajittelu tehostuu. Olen tehnyt oman pikkuruisen vihreän siirtymäni.

 

Äimän käki ja ällikkä

 

Minä olen nyt aivan ällikällä ja äimän käkenä. Pian vuoden ajan olen koettanut ottaa selvää ja ymmärtää naapurimaan merkkimiesten ja -naisen sanomisista.

 

Mikään, mitä opetan lapsille luetun ymmärtämisestä, ei pidä paikkaansa. Sanat eivät tarkoita sitä, mitä on totuttu, vaan useinmiten aivan päinvastaista. Rivien välien tarkastelukaan ei toimi. Ei ihme, että puhutaan Venäjän ”narratiivista” – kertomuksesta, jonka tehtävänä on vakiinnuttaa tapahtumien välinen järjestys tai looginen yhteys. Suomeksi sanottuna; satuillaan tosiasioiden välit täyteen niin, että totuus hämärtyy tai peräti kääntyy päinvastaiseksi.

 

Toinen asia, jota olen ihmetellyt, on maassa vallitseva kummallinen tapa puhua isoon ääneen ulkomailla asioita, jotka on tarkoitettu kuultaviksi omassa maassa. Moneen kertaan on Aaltolan Mika meille selvittänyt, miten jokin uutinen on tarkoitettu venäjän kansalaisten kuultavaksi. Uhoa ja pullistelua riittää niin tiedottaja Maria Z:lla, S. Lavrovilla ja D. Medvedevillä aina, kun he pääsevät jonkin juhlapäivän kunniaksi ääneen tai jos heidän annetaan osallistua vaikkapa G20-maiden kokoukseen. Meidän Sanna taikka Sauli eivät lähde maailmalle uhoamaan viestiä kotimaahan. Rohkenevat useinmiten sanoa sanottavansa ihan oman maan kamarallakin.

 

Vaikuttaa se naapurimaan silmäätekevien viestintä oudolta muutoinkin, satuilevat tapahtumat takaperoisiksi. Länsi on muka vihamielinen ja haluaisi syöstä Venäjän pois maailmankartalta. Meillä ei onnistuisi satuilu. Sen verran monta toimittajaa ja tiedotusvälinettä on jokaista tilannetta todistamassa ja raportoimassa, että kyllä joku aina faktat tarkistaa. Vaan naapurissa on eri meininki. Siellä on vain yksi Keisari Putinin megafoni, jolla kansaa infotaan. Kaikilta muilta viestijiltä on katkottu siivet tai ainakin sähköt ja viestiyhteydet.

 

Ja vielä minä ihmettelen Putinin maantiedon osaamista. Toivoa sopii, että hän hallitsee oman maansa alueet varmemmin kuin Euroopan, josta hänellä ei ole mitään tietoa. Tietämättömyyttään hän varmasti puhuu aina vain ”Lännestä”, eikä tee eroa valtioiden välillä. Muuten en voi ymmärtää kollektiivista ilmansuunnan syyttelyä. Ehkä hän ajattelee kuin Bob Dylan; ”tuulelta vastauksen sain!” Kuuntelisipa läsituulten viestiä tarkemmin!

Neljänkymmenen vuoden ympyrä

 

Elettiin syksyä vuonna 1983. Olin juuri aloittanut opiskelun Joensuussa ja seurustelusuhteemme nykyisen puoliskon kanssa oli vasta reilun puolen vuoden ikäinen, kun hän tuli kertomaan ammattiliiton retkellä sattunutta seikkailua.

 

Tuolloin eteläinen naapuri oli vahvasti osa Neuvostoliittoa, kaikkine siihen kuuluvine rajoituksineen – ihan muuta kuin nykyinen edistyksellinen, osaava ja vapaa Viro. Puoliskon ammattiliiton oli tarkoitus retkeillä Tallinnasta Pärnun kautta Riikaan. Väkeä oli liikkeellä kaksi bussillista. Jotenkin puolisko oli onnistunut eksymään väärään (kolmanteen) bussiin retkikunnan jatkaessa Pärnun ruokailutauolta eteenpäin. Matkapuhelimia ei silloin vielä ollut, lompakko ja passi ynnä päällysvaatteet jäivät oman seurueen bussiin. Seikkailu vei puoliskon maatalon navetanmuuraustyömaalle takaisin Tallinnaan, Mustamäen seuduille bussirahaa tienaamaan. Kuin ihmeen kautta hän löysi lopulta puolentoista vuorokauden jälkeen oikean hotellin ja oman porukkansa nykyisen Latvian Riiassa.

 

Porukka palasi aikataulunsa mukaan Tallinnaan ja Viru-hotelliin. Siellä puolisko haettiin kesken aterian KGB:n kuulusteluun kellaritiloihin. Olihan se sentään valtava rikos eksyä ja liikkua Neuvostotasavallassa ilman matkasuunnitelmaa ja matkustuslupaa taikka saattajaa. Varmaan vakooja!?

 

Tämä tarina on ollut meillä sellainen perheen oma tarina, jota ei ole kovin laajasti kerrottu.

 

12 vuotta sitten Viru-hotelliin avattiin KGB-museo. Tuohon museoon ei voi vain marssia sisään. Sinne varataan liput ennakkoon tietylle kierrokselle ja kierros toteutetaan ilmoitetulla kielellä - suomeksikin. Meidän reissumme Baltiaan ovat aina olleet Tallinnan kohdalla kovin kiireisiä, mutta nyt onnistui. Ja huiman hienosti onnistuikin. Saimme oppaaksi varmaan museon parhaan asiantuntijan, tallinnalaissyntyisen ja suomenkielentaitoisen Margitin, joka kertoi puolentoista tunnin kierroksen aikana paitsi KGB:n toiminnasta Inturistin hotelleissa - erityisesti Viru-hotellissa – myös elämästä Neuvostovirossa. Viimeistään tuolla kierroksella 40 vuoden takainen tarina sai ymmärryksen. Neuvostovirossa epäiltiin kaikkia ja KGB oli läsnä kaikkialla.

 

Rikos on taatusti vanhentunut.

Etelän rantaloma joululomalla

 

 

Viimeisten kahdeksan vuoden ajan lähes kaikki autoreissumme ovat olleet tavaran hakua, rahdin kuljettamista tai tavaran jakelua. Iso osa mökkireissuistammekin on ollut jompaan kumpaan suuntaan työajoa.  Työreissuille Baltian suuntaan on lähtiessä voitu varata vain menomatkan laivalippu, sillä paluumatka on aina ollut vähän ”hämärän peitossa” – toki palataan, mutta mihin laivaan ennätetään. Sama on ollut hotellien varaamisen kanssa – katsotaan, mihin saakka jaksetaan ajaa. Reissuilla on ollut sen verran kiire ja työnteon meininki, ettei parturiaikaa tai manikyyriä ole ehtinyt odotella, saati mielenkiintoisen museon aukioloaikoja tarkastella – tuliaissuklaat on hankittu tienvarsimarketista.

 

Joululomalla minun teki mieli reissuun. Oikeastaan ihan sama minne, kunhan vähän työringin ulkopuolelle. Pärnun kiva perhehotelli siinteli mielessä ja sain kuin sainkin houkuteltua puoliskon reissulle. Mentäisiin omalla autolla ketterästi liikkuen ja ihan ilman peräkärryä! Reissu varattiin kaksi vuorokautta ennen lähtöä. Laivalippuun otettiin saman tien paluumatkakin. Hotelli varattiin jo kotoa. Kaksi yötä samassa tutussa paikassa. Kotoa onnistui varata aika jalkahoitoon, kun saattoi sanoa, että tietyllä päivämäärällä sopii aika kuin aika. Paluupäivälle hankittiin liput KGB:n museoon Tallinnaan. Tokihan näin muina turisteina liikkuessa kykenisimme ajoittamaan itsemme klo 13 suomenkieliselle kierrokselle.

 

Luojan lykky, meille on muodostunut tavaksi lähteä reissuun aina edes pienten eväiden turvin. Tammikuun alun hiljaisella laivavuorolla ei laivan kahvila sen enempää burgerikaan olleet auki. Tuntui, että säästösyistä oli laskettu sisätilan lämpötilaa usealla asteella. Matka-aikaa lisättiin aikataulutiedoista poiketen puolella tunnilla – säästöä sekin, luulisin. Kylläpä vaan kelpasi autiossa kahvilassa napostella eväänä olleita rukiisia lohileipiä ja särpiä omasta termoksesta kuumaa teetä.

 

Ei se mitään, että Pärnun rannat olivat jäässä tai että pakkanen se oli Suomenlahden eteläpuolellakin. Pieni laivamatka, monta ulkona syötyä hyvää ateriaa ja pari kiinnostavaa nähtävyyttä. Eikö se siinä ole, irtiotto arjesta? Jaksaa taas suuntautua talvisiin ”härkäviikkoihin” ja arjen rutiineihin.