Hyvää uutta vuotta

 

 

Näin vuoden vaihtuessa on tapana summata mennyttä vuotta ja toisaalta koettaa kurkistaa tulevaan vuoteen. Tarkempi perhekohtainen vuosikirjeeni on jaettu jo viikoittaisannoksina, taioista ja tinanvalusta kieltäydyn. Yritän kuitenkin.

 

Kulunut vuosi oli meille perheenä monella tapaa hyvä vuosi. Saimme viettää rakkaalla mökillä koko kesän. Kantarellivuosi oli mökkimaisemissa kerrassaan ennennäkemätön. Terveyttäkin riitti, puoliskon lääkitystä päästiin jopa keventämään. Onnettomuudet eivät ole tulleet ennenkään kello kaulassa ja aivan varoittamatta tuli myös puoliskon keikahdus mökkipolulla. Siitä käynnistyi mielenkiintoinen seikkailu ja tutkimusmatka hyvinvointialueiden, vakuutusyhtiön ja omaishoitajuuden maailmassa. Oppia ikä kaikki. Ollaan taas yhtä kokemusta rikkaampia.

 

Uutisvuosi on ollut sellainen, että uutisia ei ole voinut jättää lukematta tai katsomatta yhtenäkään päivänä. Maailman kriisipesäkkeissä on riittänyt journalisteilla raportoitavaa. Antti Kuronen on saanut reissata niin taajaan, että liekö aina ehtinyt välissä käydä edes kotona reissupyykkiä pesemässä, kun on jo pitänyt ottaa uutta suuntaa.

 

Alkava vuosi ei varmasti ole uutistarjonnaltaan yhtään vähemmän kiinnostava. Typerät amerikkalaiset ovat äänestäneet itselleen Trumpin presidentiksi jo toistamiseen. Hänen jumalattoman suuren egonsa tuottamia pöljäilyjä saamme seurata mediasta samalla kuin tämän toisen, pian tsaariksi julistautuvan diktaattorin tuhon kylvämistä ja laittamattomia lausuntoja täällä lähempänä.

 

Jos minulla olisi oikeus tehdä yksi uuden vuoden toivomus, olisi se se, että nämä kaksi omaan erinomaisuuteensa ihastunutta valtion päämiestä innostuisivat tappelemaan keskenään, eivätkä riehuisi muiden mailla. Tappelisivat nyt sitten vaikka Yhdysvaltojen vuonna 1867 Venäjältä ostamasta Alaskasta. Halpana pidettiin 7,2 miljoonan taalan kauppaa jo aikanaan, eikä aika ole muuttanut tuota tosiseikkaa. Eivätkö ”mahtavat mahtimiehet” voisi käydä perkaamaan Alaskan asemaa nyt uudelleen ja jättää samalla Ukrainan ja Lähi-idän rauhaan. Aivan turha on Trumpin haaveilla ostavansa Grönlantia taikka Putinin uhoilla Nato-rajoilla. Ne eivät ole suostuvaisia heidän isottelunsa näyttämöiksi.

Kulttuurin merkityksestä

 

Kulttuuri on asia, joka erottaa ihmisen eläimestä. Me tarvitsemme myös sielun ravintoa eli kulttuuria.

 

Kulttuuri on laaja ja moninainen kenttä kirjallisuudesta, museoista, konserteista, elokuvista ja teatterista vaikka oopperaan ja suuriin festareihin. Kulttuurin tuottajat eivät kykene selviytymään omin avuin, vaan tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Tukea tarvitaan siksi, että tarjonta pysyy laajana ja laadukkaana ja lippuhinnat jotenkuten kohtuullisina. Silloin kulttuuri on kaikille saavutettavissa olevaa eikä vain ylimmän luokan erityishuvia.

 

Teatteri ei pyöri, jollei siellä ole palkattua vakinaista henkilökuntaa. Maakunnissakin halutaan säilyttää ammattiteatterit, vaikka korona-aika jo nakersi katsojalukuja, eikä entiselle tasolle ole aivan päästy vieläkään. Maakuntien teattereita on tuettava; eivät Savon tai Pohjanmaan martat lähde vuosittaiselle teatteriretkelleen Helsinkiin, sillä kustannus olisi kohtuuton. Yhdenvertaisuuden nimissä tarjontaa on oltava lähellä.

 

Teatterit ja konsertit pitäisi osata nähdä vetovoimatekijöinä, jotka tuovat rahaa seudulle. Itsekin olen reissannut kulttuuritapahtuman perässä eri puolille Suomea. Näin toimivat sadat tuhannet muutkin kulttuurinkuluttajat. Yleensä pitkä matka ja iltaesitys vaativat yöpymistä tapahtumapaikkakunnalla. Nälkäkin reissussa ehtii tulla ja syödä pitää. Saattavatpa toisinaan  paikalliset kaupatkin houkuttaa. Tapahtumalipun lisäksi ”kulttuuritantat ja -taavit” siis jättävät paikkakunnalle kasan muitakin euroja.

 

Kautta aikain kulttuuri on nähty tärkeänä. Tarjottiinhan kansalle jo antiikin aikana leivän lisäksi myös sirkushuveja. Samoin Suomen sotien aikoina ovat sotakenttiä kiertäneet viihdytysjoukot haitareineineen ja kupletteineen. Niille, jotka eivät päässeet paikalle, kulttuuritarjonta välitettiin kenttäradion kautta.

 

Minusta on aivan kestämätöntä, jos kulttuurin kenttää nyt kuritetaan monivuotisella kuristusohjelmalla. Työtön näyttelijä on työttömyyskortistossa ollessaan valtiolle pelkkä lisäkulu. Töissä ollessaan ja uutta luodessaan – vaikka valtionosuudella tuetussa maakuntateatterissa – hän on aktiivinen toimija ja viihteen tarjoaja, joka työllään houkuttelee uusia euroja paikkakunnalle.

 

 

Kevyt kurkistus omaishoitajan arkeen

 

 

Tiedättehän TET-harjoittelun? Sen, jossa yläasteikäiset koululaiset jalkautuvat työpaikoille saamaan pienen kurkistuksen työelämään. Minulla on nyt ollut tuollaisen TET-harjoittelun tapainen omakohtainen omaishoitajan arkeen tutustumisen mahdollisuus. Puolisko oli kahdeksan viikkoa ”jalkapuolena”, vasen jalka kipsattuna ja vailla lupaa varata kipsijalkaan. Kulkupelinä hänellä oli pyörätuoli. Vaikka puolisko olikin kovin reipas ja itsenäinen, toki jotain arjen apua tarvittiin.

Omaishoitajan tehtäviin tutustuessa avautuivat silmät moneen asiaan. Oli hyvä havaita, että Rapakiven torpassa sopii liikkumaan pyörätuolillakin. Kynnyksettömät tilat ja 90-senttiset sisäovet helpottavat menoa kovasti – pääsy wc:hen ja suihkuun oli ongelmatonta. Pihakiveykseltä taloon tultaessa olevat kaksi rappusta pystyttiin sivuuttamaan laittamalla mönkijän ajosillat rampiksi, jota pitkin pyörätuolilla sopi rullailla ylös ja alas.

Keittiön saareke sen sijaan torppasi liikkumismahdollisuuksia ja lounasruoan saavutettavuus täytyi muistaa varmistaa jo aamulla töihin lähtiessä. Muutenkin oli tärkeää katsoa, että lääkkeet, juotavaa ja kaukosäätimet olivat helposti saatavilla eikä niiden etsimisestä aiheutunut yksin ollessa vaaran paikkaa.

Monesti omaishoitajat tuovat esille sen, miten omaa työtä joutuu rajaamaan hoidettavan omaisen hoitokäyntien vuoksi. Samalla alenee myös ansiotaso. TET-jaksollani sain tuntumaa myös tähän. Kotkan sairaala on loistava ja siellä ymmärretään sekin, miten tärkeää on kalenteroida kaikki mahdolliset käynnit samalle päivälle. Taksikeskuksesta ei tunnu olevan mahdollista saada kyytiä oman hyvinvointialueen ulkopuolella olevaan sairaalaan, joten palkaton vapaapäivä on käytännössä ainoa mahdollisuus. Toisaalta silloin on matkassa myös kahdet kuuntelevat korvat vastaanottamassa hoito-ohjeita ja jatkosuunnitelmaa.

Meidän tilanteemme oli tilapäinen ja väliaikainen. Tämä tieto oli varmasti suuri apu potilaan jaksamisessa ja mielenvirkeyden säilyttämisessä. Niin se oli auttajankin vinkkelistä. Oikea omaishoitaja on usein vailla näkymää tilanteen helpottamisesta, pikemminkin mielessä voi vaania pelko hoitoisuuden lisääntymisestä. Miten silloin jaksaa? Omaishoitajan saama rahallinen korvaus on kovin pieni tärkeän työn huomiointi. Omaishoidon tuista leikkaaminen on törkeä teko ja loukkaava omaishoitajien korvaamattoman työn vähättely.

 

 

Ensimietteitä uudesta ruokasuosituksesta

 

 

Minä olin pieni koululainen silloin 1970-luvulla, kun Pekka Puska uudisti ruokasuosituksia Pohjois-Karjala -projektin tiimoilta. Silloin ohjattiin vähentämään suolaa ja rasvaa. Koulujen ruoastahan se lähti. Me lapset totuimme vähärasvaiseen ja vähäsuolaiseen ruokaan ja vaadimme muutoksia kotonakin. Näillä muutoksilla oli selkeät ja ymmärrettävät terveydelliset perusteet, olihan syynä pohjoiskarjalaisten suuri sydänkuolleisuus. Silloin opeteltiin täyttämään lautasta osittain kasviksilla. Kasvikseksi tarjottiin koulussa talvisaikaan kotimaisia juureksia raasteina.

Varmasti ruokasuosituksia on päivitetty muutamaan kertaan tässä välilläkin, mutta ne ovat menneet jotenkin pienemmällä kohinalla.

Nyt uudistettiin taas järeästi. Johtavana ajatuksena uudistuksessa on kuulemma ollut eettisyys ja ekologisuus. Ja näitä perusteita minä rohkenen hiukan kyseenalaistaa.

Kotimainen ruoantuotanto on minusta lähtökohtaisesti eettistä ja ekologista; lähellä tuotettua, hyvin valvottua, tervettä, kotimaista ja huoltovarmaa. Nyt, kun lihaa olisi lupa syödä vain 350g viikossa, on tarkoitus energiantarvetta täyttää kasviproteiinilla. Kotimaisia kasviproteiineja tunnistan härkäpavun verran. Kauempaa tuotava soija ei minusta ole sen kummemmin eettistä kuin ekologistakaan.

Katselin puoliskon sunnuntaista aamupalaleipää, jonka päällä oli kinkkua, paistettu kananmuna ja juustoa. Kovin oli eläinpainotteista ja siinäpä se meni samaan syssyyn viikon ainokainen leikkelekin. Laitoinpa sitten itselleni iltaruoksi salaatin, johon käytin lounaalta jääneen savulohen lopun. Pieleen meni sekin, sillä Norjan lohi on pannassa. Eivät pelasta omegat eivätkä mitkään, käyttökieltoon laitettiin uusissa ravitsemusohjeissa.

Suomalaiset ruoantuottajat ovat uusista ohjeista peräti pöyristyneitä. Näyttää nimittäin siltä, että kotimainen ruoantuotanto ei kelpaa. Jos suurin osa lautasesta halutaan täyttää kasviksilla, on pitkä pimeä talvi aikalailla automaattisesti tuonnin varassa. Ammoisten pulavuosien ajalta tiedetään jo se, että perunan ja lantun varassa eläen iskee keripukki.

Täällä kylmällä alueella asuessa tarvitsemme aika paljon energiaa jo kehon lämmittämiseen. Kysynkin, irtoaako sitä riittämiin porkkanasta?  Aika moni tekee vielä tänä päivänä raskasta ruumiillista työtä ja tarvitsee kehoonsa virtaa ja voimaa. Voidaanko heille sallia suuremmat ”ruokakortit” ja annoskoot? Lehtiuutisen mukaan myös kilpahiihtäjät ilmoittivat tarvitsevansa kymmenkertaiset annokset.