Irtiotto

 

 

Teimme irtioton ja hurautimme mökille pääsiäiseksi. Rakkaat mökkikaverimme eivät asiasta ilahtuneen, sillä he olisivat halunneet mukaan. Selitykset kylmästä kelistä ja puutteellisista fasiliteeteista kaikuivat kuuroille korville. Epäreilusti oli toimittu ja mökiltä lähetetty kuva jäisestä lammesta koettiin sekin lähinnä keljuiluksi.

 

Kaipa asia oli jossain vaiheessa kääntynyt ymmärrettäväksi, sillä kuulimme että lastenlasten kotona oli harjoiteltu ”mökkikieltä”. Ajatus oli varmaan se, että mökkikielen hallitsevana pääsee varmemmin mukaan. Pätevimpänä opettajana Pohjois-Karjalassa syntymässä käynyt ja viisi ensimmäistä elinkuukauttaan viettänyt 8-vuotias. Työn alla kuulosti olleen konsonantin kahdentaminen tyyliin ”minnuu”, ”sinnuu”. Harjoituslauseena ”Elä tönäise minnuu!”

 

Kieltämättä Pohjois-Karjalan murre on hauskaa. Viime kesänä jokunen takkupäivä kääntyi hyväksi viimeistään iltapalapöydässä, kun innostuimme opettamaan tyttösille pohjoiskarjalaista puheentapaa. Meillä olivat tuolloin työn alla diftongit, eli oikeaoppinen ”viäntäminen”. Yhden kiepauksen (”mie”, ”sie”) oppivat mökkikaverimme helposti, mutta kahden samaan sanaan saaminen oli tuskaa. ”Jiäkuappi” taikka ”kualkiäryle” eivät tahtoneet onnistua millään. Tavoitteena oli oppia lausumaan ”kualkiäryleitä jiäkuapin piällä”, mutta nauruksihan se meni.

 

Tulevan kesän tavoitteena olisi oppia lisäämään ja vähentämään vokaaleita oikein. ”Olokapiä” ja ”polovi” saatetaan kehon osista saada haltuun, mutta miten lienee mökkiviitassa lukevan ”ulukomuan” laita. Kovin moni aikuinenkin mökkivieras on tuota viittaa tavannut ja koettanut sovittaa suuhunsa. Niitäkin on ollut, jotka eivät ole kerta kaikkiaan ymmärtäneet sanan merkitystä. Viitta sojottaa itäisen naapurimaan suuntaan; nimeä ei näinä aikoina tohdi ärsyttäminen pelossa ääneen sanoa, joten olkoon sitten ihan vaan neutraalisti ”ulkomaa”. Vokaalin vähentäminen on meille syntyperäisille pohjoiskarjalaisille aivan selkeää, mutta minkäänlaista sääntöä en osaa siihen antaa, ellei sitten niin, että loppu-i joutaa jättää ääntämättä. ”Värkynät”, ”lumpallo” ja ”kumsuappaat” ainakin toimivat sen säännön mukaan.

 

Vappureissulle on mökkikaverit varmasti jo otettava mukaan. ”Evvääks mukkaan simmoo”.

 

 

 

 

Ongelman äärellä

 

 

Meillä se taitaa olla aika omanlaatuinen probleema. Tokko lie kukaan moisesta kuullut. Ongelman nimi on keväthuumaus. Luulen, että talven valoton ja kolea aika altistaa tälle taudille aina uudestaan ja uudestaan. Mahdollisesti osuutta on myös Kotoisalla, Huvilalla ja huussilla ynnä muilla elämäntapaohjelmilla tai TV:n sinivalolla, jolle altistuu niitä katsellessa. Aina keväällä on mitä moninaisempia ostopaineita. Edellisen kesän järkeilyt tuntuvat sulaneen ihan siinä missä talven lumet. Okei, kerron vähän tarkemmin.

 

Viime kesänä oli ymmärretty, että meistä kahdesta huonojalkaisesta ei ole enää veneilijöiksi. Eipä tokikaan, kun jalka ei kummallakaan nouse niin että veneeseen pääsisi polkaisten vauhtia rannalta – saati rantavedestä. Voimatkin tuntuivat hiipuneen niin, ettei venettä saatu irti rannan hiekkasärkältä ilman äänekästä sanaharkkaa eli suukopua. Kaiken lisäksi veneisiin ja perämoottoreihin sidotulla rahalla tuntui olevan mökkiraksalla muutakin käyttöä. Puolisko tuli - ihan ilman painostusta – siihen ymmärrykseen, että veneet joutaa myydä. Molemmat. Se pienen pieni keltainen ja retromallinen pikaliippari, joka oli hankittu viimekeväisessä venehuumauksessa. Samoin se ainakin kaksi kesää pressun alla virvelöijiä odotellut, sinänsä hyvänmallinen ja tukeva, merikelpoiseksikin mainittu, avovene. Veneet ja moottorit löysivät uudet omistajat, ja mekin saimme taas rakennusta eteenpäin.

 

Miten ollakaan, liekö päästy nipin napin tämän vuoden huhtikuulle, kun jo oli taas Terhi kierroksessa. Eräänä lumipyryisenä huhtikuun iltana hurautettiin Orimattilaan ja otettiin Terhi völjyyn. Varovasti utelin, mihinpä oli puolisko arvellut parikymppistä Terhiään tarvita. ”Lautan laitaanpa tietenkin.” Onhan se nyt hehtaarin lammella päästävä lautalla ajelemaan – siitäkin huolimatta, että kaikki on nähtävissä myös meidän laiturilta, ja sittenkin vaikka kolme neljännestä lammen rannasta on soista höttöä, eikä rantautuminen ole mahdollista. Nähty on, ettei betoniponttoneille rakennettu kuusimetrinen lautta liikahda sähkömoottorilla, joten hankinta oli puoliskon mielestä enemmän kuin perusteltu.

 

Mitäpä sitä muuta voi kuin todeta, että pojat ovat aina poikia!

Kirjasta näytelmäksi

 

Olen oikeastaan aina vältellyt lukemasta ”listattuja” kirjoja. En siis lue tieten tahtoen Finlandia-ehdokkaita, en innostu lukudiplomeista tai muistakaan valmiiksi kootuista lukulistoista. Minun lukulistalleni saattaa päätyä kivan kannen vuoksi tai kaverin suosituksesta taikka ihan vain kirjaston kirjakarusellia pyöritellessä. Silti olen osunut lukemaan ihan ajan hermolla olevia kirjoja.

 

Merja Mäen kirja ”Ennen lintuja” oli upea lukukokemus. Kirja osui käteeni ystäväryhmän tavatessa ja vaihtaessa äskettäin lukemiaan kirjoja keskenään. ”Ennen Lintuja” on kertomus evakkomatkasta Laatokan saaresta Kiteen kautta Seinäjoelle. Tarina oli niin elävästi kuvattu, että ihan tunsin matkan henkiset ja fyysiset rasitukset. Henkilökuvaus oli niin tarkkaa, että lehmän kanssa matkaavana nuoreen naiseen oli helppo samaistua.

 

Eipä aikaakaan, kun tarina oli muokattu näytelmäksi ja se kantaesitettiin Seinäjoella. Ystäväryhmä varasi liput ja kokoontui Seinäjoelle näytelmää katsomaan. Näyttämölle ei tietenkään voinut lavastaa koko matkaa rajan takaisesta Karjalasta Seinäjoelle asti, vaan tarvittiin jotain viitteellistä. Paikoitellen tuntui, että näyttämöllä oli ihmeellistä ”laatikkoleikkiä”, mutta koko tarina saatiin toki kerrottua.

 

Samasta ”kirjallisuuspiiristä” kulkeutui luettavakseni Meri Valkaman ”Sinun, Margot”. Tämä erittäin taitavasti rakennettu, runsaasti takaumia sisältävä kirja kuvasi meillä vähänlaisesti tunnettua DDR:n ja muurin murtumisen aikaa yhden perheen tarinan kautta. ”Sinun, Margot” oli väkevä lukukokemus, joka jäi viikkokausiksi mieleen pyörimään.

 

Kas, vain ja kuinka ollakaan – ”Sinun, Margot” ilmestyi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Ystäväryhmä varasi taas liput ja lähti tarkastamaan, kuinka on onnistunut laittaa tämä teos näyttämölle. Pyörivä näyttämö mahdollistaa niin paljon, että takaumatkin onnistuivat. Teatteriesitys oli harvinaisen uskollinen alkuperäisteokselle; paitsi takaumat, myös tapahtumien ja järjestys ja kirjeet kulkivat kirjan mukaisesti. Olimme todella vaikuttuneita näkemästämme ja kokemastamme.

 

Jäinkin jo miettimään, mistä putkahtaa luettavakseni seuraava kirja, josta joku muukin innostuu niin, että haluaa muokata näytelmäksi – ja missä se näytelmä esitetään!?