Hui kauhistus!

Nyt ovat Riina-mummon silmät rävähtäneet aivan ammolleen! Miten meillä Suomessa voidaan suhtautua pakolaisiin näin kielteisesti!? Äänestää pakolaiskeskuksen tuloa vastaan ja kirjoitella vihakirjoituksia.

Olen kotoisin Pohjois-Karjalasta, Kiteeltä. Puolisko on siitä naapuripitäjästä. Molemmat olemme siis rajan pinnasta. Isovanhempamme ovat lähteneet aikoinaan sotaa pakoon pienet lapset mukanaan. Suunta on ollut sinne, minne käskettiin mennä, hiukan sisämaahan päin - Liperiin. He ovat kotoperäisistä evakoista sitä onnekasta osaa, joka sai aikanaan palata takaisin koteihinsa. Kaikki eivät niin voineet tehdä. Osa karjalaisevakoista jäi pysyvästi vieraille seuduille ja joutui rakentamaan elämänsä uusissa paikoissa aivan uusissa ympyröissä.

Aikanaan, kun meillä Suomessa oli kovin köyhää ja tiukkaa, lähdettiin monesta talosta Ruotsiin töiden perään. Köyhyyttä pakenivat pakosalle nämä monet. Kyllä Ruotsi otti meidän "pakolaisemme" vastaan. Toki alkuun oli puheita, kun suomipojat tahtoivat ryypätä perjantaipullonsa, eivätkä meinanneet edes opetella kieltä. Pian jo kuitenkin hoksasivat Ruotsissakin, että hemmetin kovia ovat tekemään töitä nämä suomalaiset ja vaikka perjantaipullonsa kipannevatkin, niin maanantaiksi jo taas töihin tokenevat.

Pyhäkoulussa alle kouluikäisenä kuulin paljon raamatun tarinoita. Sieltä muistan tarinan, jossa neuvottiin, että jos jollakulla on kaksi ihokasta, antakoon hän niistä toisen tarvitsevalle. Niukkoinakin vuosina olen kokenut olevani etuoikeutettu. Aina minulla se ylimääräinen paita sitä vielä enemmän tarvitsevalle on annettavaksi ollut.

Nuorina aikuisina viljelimme puoliskon kanssa suurehkolla alalla mansikkaa. Suomalaisten selät olivat jo silloin niin huonokuntoisia, ettei suomalaisia marjanpoimijoita ollut saatavissa. Poimijamme tulivat Venäjältä, Virosta ja jopa Puolasta saakka. Omanlaisiaan elintasopakolaisiahan he suurimmaksi osaksi olivat. Kotimaassa hyvältä kuulostavakaan virka ei taannut kovin leveää leipää. Loma-ajan lisätienesti mansikkapellolta saattoi mahdollistaa jopa auton tai asunnon hankkimisen. Pitkämatkalaiset työmiehet oli luonnollisesti majoitettava ja ruokittava. Eipä heille "keskuksia" perusteltu, vaan majoitettiin tietysti meille. Asuimmehan silloin vanhalla koululla. Hyvin sovittiin saman katon alle kaikki. Samasta puurokattilasta ammensimme aamupuuromme ja yhteisestä soppakattilasta popsimme peltopäivän jälkeen. Hyvin pärjättiin, vaikkei yhteistä kieltä läheskään kaikkien kanssa ollut. Joku autteli tulkkina tarvittaessa, jos ei viittoenkaan meinannut tulla selvää. Emme pelänneet syöpäläisiä, tarttuvia tauteja saati varkauksia. Emme myöskään kokeneet olevamme millään muotoa parempia tai ylempiä vauraassa kotimaassamme. Mehän tarvitsimme heitä. Vietimme vapaa-aikaakin yhdessä, järjestimme pikkuisen virkistystä työn lomaan. Koimme olevamme ihmisiä ihmisille.

Myös meillä hyväosaisilla suomalaisilla voi joskus olla iso inhimillinen hätä. Niin oli esimerkiksi silloin, kun syksyisenä yönä naapurista paloi kokonainen rivitalo. Monta monta perhettä joutui keskellä yotä ulos kodeistaan, kirjaimellisesti yön selkään. Meille oli aivan luontevaa avata ovemme ja kutsua hädissään olevat ihmiset meille sisään lämmittelemään. Ei silloin tullut miettineeksi edes, että onko meillä mitään tarjottavaa. Muistan keittäneeni teetä ja etsineeni lapsille patjoja yöpaikoiksi. Aikuiset eivät kyenneet nukkumaan, lapset saattoivat jatkaa uniaan aika pian. Myöskään tuona yönä en tehnyt mitään laupeuden työtä, ihan vain normaalia naapuriapua.

Nyt tuolla Euroopan rajojen ulkopuolella on sota. Sieltä pyritään Eurooppaan turvaan lähes tulkoon vaikka kaislaveneellä. Moni neuvokas löytää tiensä jopa meille kaukaiseen Suomeen. Meillä on aivan varmasti jokaisella se ylimääräinen paita, housut, kahvikuppi, kattila, tyyny, pussilakana tai... Melkein mikä tahansa annettavaksi enemmän tarvitsevalle.

Kyllä minunkin isän puoleinen mummoni on lapsineen sopinut majoittumaan kahden lapsensa kanssa Liperissä vieraassa perheessä kahden ja puolen kuukauden ajan. Liperissä evakkona oli myös samoilta kyliltä kotoisin olevan äitini kotiväki; nuori vaimo kaksi pientä lasta ja vanha ukki. Matkassa olivat jopa lehmät. Saattoipa olla, että talon väki ja evakot söivät yhteisestä kattilasta, kaitsivat pihalla yhdessä lapsiaan ja laitumella molempien lehmiä. Ajat olivat mitä olivat ja ajateltiin, että "hyvä antaa vähästäänkin - paha ei anna paljostakaan!"

Meillä olisi varaa olla hyviä ja ottaa vastaan pakolaisia.

Haave

Minulla on haave. Pitkän tähtäimen haave. Sellainen, joka ulottuu kauemmas kuin ensi viikonloppuun, tulevaan syyslomaan tai ensi kesään. Haave siintelee jossain kymmenen vuoden päässä. Minun, lyhytjännitteisen ihmisen, vinkkelistä katsoen siis kaukana horisontissa.

Haaveilen perustavani eläkäpäivieni iloksi toiminimen. Nimi on jo valmiina. Älkää nyt vaan kumpikaan lukijoistani ehättäkö nimeä rekisteröimään! Toiminimeni tulee nähkääs olemaan Rapakiven Romu, Retro ja Rustiikki.

Nyt kun haave on julkaistu ja pian lehteen painettu, siitä tulee unelma, jota kohti alan työskennellä.

Minulla on siis kymmenen vuotta aikaa miettiä toiminimelleni toimintaa ja sisältöä.

Kyseessä on varmaan monialayritys, joka jollain tapaa hakeutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Alan tähän ikään tultuani jo tuntea itseäni sen verran, että tiedän tarvitsevani paljon sosiaalisia kontakteja. En oikein viihdy yksinäni ja puoliskon kanssa sujuu vuosikymmenten kokemuksella sen verran luonnikkaasti, ettei sanoja paljon tarvita, kun ajatuksetkin tuntuvat kulkevan monesti samaan tahtiin. Tarinatuokiota, päivittelyjä ja pohdintoja on mukava käydä vähän vieraampien kanssa.

Rapakiven Romun tiimoilta tuntuisi luontevalta ostaa ja myydä kierrätystavaraa. Se mikä on toiselle romu, saattaa toiselle olla kallisarvoinen ja kauan haeskeltu aarre. Rapakiven Romun tiimoilta voisi saada omiakin nurkkia siistittyä.

Retroilu puolestaan voisi olla melkein mitä vain menneisiin vuosikymmeniin liittyvää kaihoilua, menneen muistelua ja menneen elävänä pitämistä. Ties vaikka kaivaisin muistojen arkistoista vanhan harrastukseni runonlausunnan, suurennuttaisin kansallispukuni nykymitoilleni ja ryhtyisin hyppäämään kyläjuhlilla ja kissanristiäisissä lausumassa Kantelettaren runoja. Mustikanpoimintakin alkaa olla monelle niin eksoottista touhua, että se saattaisi kymmenen vuoden kuluttua kuulua jo retroiluun. Villasukan kutominen on jo nyt ihan mummopuuhaa. Jospa järjestäisin retroilun tiimoilta mustikkaretkiä ja villasukanneulontapäiviä!?

Rustiikki saattaisi kalskahtaa korvissani puodilta tai kahvilalta - kenties niiden yhdistelmältä. Rustiikki-puodissani voisin myyskennellä vaikka kuopuksen keramiikkaa ja omia väkerryksiäni (niitä villasukkia, sytykeruusuja ja jotain muita kierrätysvärkkäyksiä). Aamuvarhaisella päivän puuhia odotellessa leipoisin puodin nurkassa olevaan kahvilaan mustikkapiirakkaa ja suppilopiirakkaa. Höpöttelisin ja rupattelisin päivät pitkät kahvilavieraitteni kanssa.

No niin! Siinäpä se on hahmotelma liiketoimintasuunnitelmaksi!

Opiksi ja ojennukseksi

Matkailu avartaa ja reissussa rähjääntyy, sanotaan. Tuntuupa olevan niinkin, että reissussa välistä vähän rähjätäänkin.

Liettuassa kerätään henkilöautoa raskaammilta kulkupeleiltä tietullia. Tietulli maksetaan ostamalla kioskista 6€ tarra tuulilasiin. Tuolla tarralla on sitten hankittu oikeus käyttää Liettuan teitä vuorokauden ajan. Reissuautomme oli pakettiauto ja siihen olisi siis tarvittu tarra. Joku oli sanonut, että tarra tarvitaan vain, jos on lastia. Niinpä emme hankkineet tarraa menomatkassa. Väärin luultu.

Voi sentään! Rajapoliisi pisti sireenit päälle ja ajatti meidät tien sivuun. 300€ sakkolapulla uhkailu alkoi hirmuisen rähjäämisen säestyksellä. Siinä mollattiin jo kielitaitoamme ja uhattiin soitolla Suomen konsulaattiin. "Eihän tämä ole minun virheeni. Tämä on teidän virhe! Kyllä Suomessakin poliisi sakottaa, jos minä teen siellä virheen..." Turhaa oli marinamme sakon suhteettomuudesta. "Ajokortti! Passi! Rekisteriote!" Auton takakulmalla käytyjen neuvottelujen jälkeen summa pieneni huomattavasti ja matkamme saattoi taas jatkua. Varma en uskalla olla, menikö raha tietullikassaan, vaiko poliisi taskuun.

Paljon vähemmän rähjäsi puolalainen nopeusvalvontaa tekevä poliisinainen, joka ohjasi meidät tien sivuun ylinopeussakkoa varten. Emme käyneet hämmästelemään ääneen sitä, että vain meidät poimittiin jonosta, jossa ajoimme aivan muun liikenteen kanssa samaan tahtiin jonon keskivaiheilla. Ehkä ne oli ne Suomi-rekkarit, joiden takia poimittiin. No, maksettiin sitten Puolaankin pikkuisen tietullia.

Puolisko oli sitä mieltä, että sakkoja on turha surra. Opiksi ovat.

Puoliskon päiväunet puolestaan koituivat minulle opiksi suurkaupunkiliikenteessä ajamisesta. Olimme tulossa Gdanskiin ja puolisko veteli päivänokosiaan repsikan paikalla. Siinä vaiheessa, kun tultiin keskikaistaa kaupunkiin, puolisko viimein heräsi. Halusin vaihtaa kuskia, mutta iltapäivän kello neljän ruuhkassa se oli helpommin sanottu kuin tehty. Jos olisimme jotenkin päässeet keskikaistalta huoltamon pihaan kuljettajaa vaihtamaan, takaisin tielle pääsy olisi ollut sula mahdottomuus.

Navigaattorin Mielikki opasti kaistojen vaihdossa; "viiden sadan metrin jälkeen, pysy vasemmalle kaistalla." Kerrankin en kinannut Mielikin kanssa oikeakielisyydestä, vaan tottelin ihan suosiolla. Puoliskon täydentävät ohjeet olivat tarpeellisia nekin. Neljä kaistaa rinnatusten samaan suuntaan menossa ja kaikki kaistat koko ajan täpösen täynnä. Matka eteni Golfin keulan verran kerrallaan ja matka kaupungin halki kesti täyden tunnin. Kun sitten pääsimme perille Sopotista varaamamme hotellin eteen, olivat jalkani aivan hyytelönä jännityksestä. Melkein teki mieli tukeutua vastaanottotiskin reunaan. Olihan ajotunti!

Puolan kielen lukemista pitää selvästikin vielä pikkuisen harjoitella. Tilasin Gdanskissa kanavan varressa meille lounaaksi keittoa. Listalla oli selvästi kaksi keittovaihtoehtoa. Tilasin puoliskolle sen pikkuisen kalliimman ja ajattelin itse pärjääväni sillä halvemmalla sopalla, jota kuvittelin minestroneksi. Aikanaan keitot tulivat pöytään. Puolisko sai jotain kinkkusuikalekeittoa kauniisti kukan terälehdillä somistetulla lautasella. Minulle tuli samoin kukin koristeltu lautanen, mutta lautasellani oli tuoremasikkasosetta ja jäätelöpallo. Mikä jottei lomalla voisi syödä lounaaksi jäätelöä ja mansikkasosetta!?

Oppia ikä kaikki!

Matkaihmettelyjä

Lähdettiinpä puoliskon kanssa kaksin autoreissulle. Ensimmäinen ihmetys oli se, että kovasti ovat reissut muuttuneet siitä, kun lapset olivat matkassa. Muistan täälläkin kertoneeni niistä joskus kaikkea muuta kuin iloisista Itä-Suomen reissuista aikana, jolloin äidin matkustuspaikka mietittiin sitä mukaa, että paikalta piti pystyä toimimaan mahdollisimman hyvin erotuomarin tehtävissä. Hankaluuksia oli silloin myös auto-ohjelman ja -viihdykkeen järjestämisessä. Sama musiikki ei miellyttänyt kaikkia, äidiltä loppuivat laulut ja ääni jo Imatran kohdilla. Niin ja karkin korvikkeena tarjoillut rusinat - ne nyt oli syöty jo viimeistään Luumäeltä kuutostielle käännyttäessä. Nyt kun liikutaan kaksin, on potentiaalisia kiukuttelijoita vain yksi. Jos kuljettaja muistaa toppuuttaa tarpeeksi usein teehuoneen kohdalla, olen minä loppujen lopuksi aika mukava matkakaveri. Ajokilometrejä Baltiaan ja Puolaan suuntautuneella yhdeksän vuorokauden reissullamme kertyi kotipihasta kotipihaan mitaten tarkalleen 3135.

Toisena matkapäivänä ajelimme Koillis-Virossa, Narvassa, ja suuntasimme sieltä Peipsijärven rantaa seuraillen Viron eteläiselle rajalle, Valgaan.

Narva oli valittu reissukohteeksemme siksi, että puolisko teki Narvajoen Venäjänpuoleiselle raja-asemalle aidat silloin, kun Viro itsenäistyi Venäjästä. Nyt kävimme katsastamassa Viron suunnasta, miltä rajalla näyttää.

Narvajoki on ollut rajapaikka iät ja ajat. Siitä kertomassa on joen itätörmällä Venäjän puolella nk. Iivanan linna ja länsitörmällä Viron puolella Hermannin linna, eli Narvan linna. Linnat ovat katselleet toisiaan joen yli jo tuhatkunta vuotta. Aina ei rajalla ole ollut yhtä rauhallista kuin tänä päivänä. Puolisko nimittäin kertoi, että aitatolppien poteroita kaivaessa rantapenkereestä löytyi sekä nuolen kärkiä että pääkalloja.

Viron ja Venäjän raja kulkee joessa. Sillalle ei ole asiaa ilman passia ja viisumia. Koska minulla ei ole Venäjän viisumia, tyydyimme katselemaan paikkoja Vironpuoleiselta rannalta. Aidat olivat ehjät ja ryhdikkäät. Se oli tärkeä todeta. Olisimme halunneet vierailla Hermannin linnassa. Etsimme tietä linnalle useammasta suunnasta, kunnes oivalsimme, että toden totta - linnahan on tulliaitauksen sisäpuolella! Kaipa sinne olisi päässyt sisään jonottamatta tullijonossa, mutta luovutimme, koska aikaa etsintään oli jo tuhrautunut niin paljon.

Joka tapauksessa tällä Viron ja Venäjän välisellä rajalla oli voimassa juhlallset muodollisuudet. Passi, viisumi, raja-aita, tullimiehet, jonotuskäytäntö ja niin edelleen. Rajan eri puolilla puhutaan eri kieltä ja käytetään eri valuuttaa.

Ajelimme Peipsijärven rantaa etelään. Ostimme rannalla myyjältä tuoretta, vastasavustettua siikaa ja söimme retkilounaan. Illalla tulimme Valgan rajakylään.

Valga kirjoitetaan Viron puolella g:llä ja Latvian puolella k:lla. Kaupunki on Neuvostoliiton aikana ollut yksi ja sama. Maiden irrottautuessa Neuvostoliitosta ja itsenäistyessä kaupunki jaettiin kahtia ja välille pystytettiin rajalinja. Nyt EU:n myötä tuo rajalinja on purettu pois, tulliasemat ovat jääneet tyhjilleen ja tie kulkee tyhjien tullikoppien vierestä.

Muuten ei tällä rajalla tietäisi maasta toiseen siirtyneensäkään, mutta navigaattori toivotti tervetulleeksi Latviaan ja kertasi Latviassa voimassa olevat ajonopeudet ja liikenteessä sallitun promillemäärän. Totesimme, että päivän ajot on ajettu ja kävimme etsimään majapaikkaa. Pian löytyikin mukava ja viihtyisä kotimajoitus, Armas Majutus. Saimme huoneen ja lähdimme ruokailemaan saman kadun varrella olevaan ravintola-Lilliin. Ravintolan kassakuittia katsellessani ihmettelin, miksi latvialaisravintolan sähköpostiosoite päättyy .ee? "Niin ja puhelinnumerokin muuten alkaa +372!" Kaivomme esille majoituspaikkamme käyntikortin. Sama juttu. Tuumasimme, että kysyenhän tuo selviää. Majoituspaikan emäntä vahvisti, että olimme taas Virossa.

Tällä rajalla oli siis kovin vapaamuotoista. Kaupunkilaisille itselleen on varmaan selvää, millä kadulla ollaan Virossa ja millä Latviassa, näin vieraalle asia jäi aivan mysteeriksi. Autojen rekisteritunnuksista saattoi koettaa päätellä, että kadut joilla enemmistönä olivat EST-tunnuksiset autot olivat Viroa ja kadut, joilla oli enemmän LV-tunnuksia olivat Latviaa. Sama euro toimi valuuttana koko kaupungissa.

Kovin on erilaista Vironkin rajoilla ilmansuunnasta riippuen. Samahan se on meillä idän ja lännen rajoja verrattaessa.

NIMBY

"Not in my backyard" sanoo amerikkalainen tarkoittaessaan sitä, että voi hyväksyä jonkin asian, kunhan se nyt vain ei tule hänen omalle takapihalleen. Yleensä tietysti puhe on jonkun ikävän asian, vaikkapa kaatopaikan, tulosta lähiseudulle. Jokainen ymmärtää, että jossain sellaisenkin on oltava, mutta mieluummin kauempana kuin oman tontin tuntumassa. Hoksaamme heti monta todellista ja luuloteltua haittaa ja nousemme äänekkääseen vastarintaan ja barrikadeille puolustamaan omaa takapihaamme hajuhaitoilta, tontin arvon alennukselta ynnä muulta.

Minä rohkenen tässä sanoa, että hyväksyn tuon Hästholmenin ydinvoimalan, joka käytännössä on meidän jokaisen loviisalaisen takapihalla. Hyväksyn sen, koska ymmärrän, että tarvitsemme sähköä ja sitä on monin verroin turvallisempaa tuottaa avoimin kortein pelaavassa laitoksessa omalla takapihallamme kuin ostaa sitä naapurimaasta sikäläisissä laitoksissa ja sikäläisen valvontakulttuurin alla tuotettuna. Tämä monen mielestä "iso paha" on minusta siis pienempi paha kuin naapurimaan "Iso Paha".

Viime vuosina on puhuttu paljon thaimaalaisten marjanpoimijoiden tulosta Suomeen marjanpoimintaan. Olen ajatellut huolettomasti: ”Siitä vaan - kyllä meillä näitä metsiä ja salomaita riittää.” Lähinnä olen ollut huolissani siitä, että saavatko pitkämatkalaiset tarpeeksi tienestiä, että reissu oikeasti kannattaa ja ettei vaan kukaan suomalainen vedä välistä ja käytä nöyriä ja ahkeria työntekijöitä hyväkseen.

Nyt huomasin siilipiikkieni nousevan pystyyn. Thai-poimija oli löytänyt minun mustikkamaani! Asia ei ollutkaan minulle enää aivan se ja sama. Joku oli tullut "takapihalleni". Siihen lähimetsään, jota en tokikaan omista, mutta johon jokamiehen oikeudella saan mennä. Ulkomaiset poimijat eivät haitanneet minua lainkaan niin kauan kun pysyttelivät kaukana minun marjamailtani. Nytpä jurppi jo jonkin verran. Sainhan koluta marjamaan laitamia ja noukkia marjan kerrallaan, että jotakin kippooni saisin. Ja piti muka olla hyvä mustikkavuosi!

Toisaalta taas heräsi huoli välistä vetämisestä. Mikä oli se mies, joka autollaan kävi hakemassa poimijan ämpärit? Oliko se huolekas aviomies vai poimijan työnantaja? Epäreilua toimintaa en sitäkään haluaisi "takapihallani" tapahtuvan.

Jokaisessa ihmisessä istuu varmasti tämä omaa takapihaa turvaava ajattelumalli. Se vain aktivoituu erilaisissa asioissa.

Kesätyösää

Olen aina sanonut, että kun ihmisellä on koko kesä lomaa, niin ei ole kanttia valittaa säistä. Varmuudella sitä aurinkoakin kohdalle osuu, jos on osuakseen.

Aivan loistavaa, että se suihkuvirtaus on virtaillut eteläisessä Euroopassa ja tämän pohjoiseurooppalaisen maan säätilat ovat olleet viileät ja työntekoa auringonoton sijaan suosivat.

Alkukesän turjotusjakson jälkeen sain kuin sainkin aikaiseksi tarttua vähintäänkin vastenmieliseen puuhaan eli kaappien siivoukseen. Ja voi, miten hyvä mieli siitä puuhasta tuli! Mitä siitä, että roskisfirma laskuttaa extraa niistä muutamasta jätesäkistä, jotka ronttasin roskiskoppiin täynnä komeroiden ylijäämätavaraa. Ja mitä kummempaa rompetta kaapeistani löytyikään! Minkä ihmeen takia olin tallettanut neljä kännykän pahvilaatikkoa, kahdeksat kännykkään liitettävät korvakuulokkeet, saati laatikollisen kuplamuovia? Kuivaruokakaapin suurin yllätys oli simauutepaketti, jonka viimeinen käyttöpäivä oli vuodelta 2007. Miten se on mahdollista, kun olemme muuttanneet taloon vasta vuonna 2010. Liinavaatekaapit olivat nekin vuoden 2010 järjestyksessä, joten siellä pystyi jo tekemään löytöjä. Vähintäänkin pääsi toteamaan, että jollei jotain ole tarvittu viiteen vuoteen, tuskin tarvitaan seuraavaan viiteen taikka viiteentoistakaan vuoteeen.

Talvella oli kesää varten laadittu jonkinmoista tehtävälistaa. Ainakin oli löyhästi kaavailtu, mitä saatettaisiin saada aikaiseksi, jos säät suosivat. Viime kesänä nurmikon ja sepelin välisen rajauksen uusiminen jäi etupihan jälkeen kesken, kun todettiin ettei homma meiltä kahdelta verenpaineiselta kerta kaikkiaan vain onnistu 30 asteen helteessä. Nyt ei ole ollut huolta helleheikotuksesta. On saatu valmiiksi viime kesänä kesken jääneet projektit, toteutettu talvella tälle kesälle kaavaillut askareet ja yllätetty itsemme muutamalla ihan ylimääräiselläkin puuhalla.

Yksi näistä itsemme yllättämisistä oli pieni lohkaisu ensi kesän maalausurakasta. Päätimme maalata talosta itäpäädyn jo tänä kesänä. Ei pelkästään sen vuoksi, että yksi seinä olisi pois ensi kesän töistä, vaan sen vuoksi, että seinään kiinnitettiin kiinteät hyllyt ja tausta oli fiksua maalata ensin. Noille hyllyille saatiin siististi aseteltua puoliskon "romppeita", niitä jotka vastoin kuvitelmiani eivät olekaan kaatopaikkarojua vaan arvotavaraa. Teräs- ja alumiiniputkia sekä pienen lautatarhan verran puutavaraa tulevia projekteja varten.

Kesän hauskin, vaikkakin suuruudellaan yllättänyt, projekti taisi olla puuliiterin viherkatto. Viherkaton oikeaoppiseen rakentamiseen tarvittiin monen monta erilaista materiaalikerrosta. Hintaa tuolle suunnilleen kymmenen neliömetrin katolle tuli enemmän kuin muiden rakennusten peltikattoneliöille konsanaan, mutta väliäkös sillä, kun katosta tuli hauska. Viherrystä on varmuudella luvassa, sillä katolle on kylvetty ruohon ja kukkien siemeniä sekä istutettu kasvihuoneessa kasvatetut metsämansikan taimet. Säännöllinen sekä perusteellinen kastelu on ollut taattu.

Voiko olla muuta kuin tyytyväinen ja onnellinen?! Loistokesä!

Hiljaista ihmettelyä

Olemme puoliskon kanssa saaneet seurata lapsenlapsen kasvua aika läheltä. Viime aikoina olemme ihmetelleet, kuinka rauhallisesti Piltti tutkii asioita ja miten hän malttaakin jäädä seuraamaan ja havainnoimaan jotain asiaa aivan kiireettömästi. Osuimme näkemään, kuinka lapsenlapsi istahti nurmikolle turvallisen välimatkan päähän seuraamaan pihakoristeeksi hankitun tuulimyllyn siipien pyörimistä. Aikansa asiaa ihmeteltyään hän jatkoi muihin puuhiin. Samoin Piltti istuskeli uimarannalla hiekassa ja katseli järvelle. Ilme näytti siltä kuin hän olisi pohdiskellut järven olevan aikamoisen iso kylpyamme ja hänen lienee viisaampi pysytellä kuivilla.

Lasten kohdalla mietitään usein, kehen lapsi on tullut tuon taikka tuon tapansa ja taipumuksensa suhteen. Piltin molemmat vanhemmat ovat olleet lapsena vilkkaita ja ehtiväisiä. Samoin vilkkaita ja eläväisiä ovat kaikki hänen isovanhempansakin. Vaan ovatko sittenkään olleet lapsina?

Puolisko on tainnut lapsena olla harkitsevainen tarkkailija. Hän muistaa itsekin istuneensa ja ihmetelleensä asioiden toimintaa. Hän sanoo seuranneensa vierestä vanhempien töitä ja isompien sisarusten tekemisiä pohtien "ai noin se siis toimii!" Puolisko on kertomansa mukaan istunut pikkupoikana ladon takana ja purkanut vanhaa separaattoria ruuvi ruuvilta ja mutteri mutterilta. Aikaa ja kärsivällisyyttä,sekä pitkäjännitteisyyttä on siis ollut.

Minä taas olen vanhempieni kertoman mukaan ollut varsinainen rämäpää. Olenhan lasketellut kolmipyörälläni talon kivirappusista alas ja suoraan pihamaalle. Vanhempieni häälahja-astiat olen tutkinut niin perusteellisesti, ettei niistä tutkimusteni jälkeen ole kovin paljon jäljellä ollutkaan.

Vaan muistan minäkin pari kertaa olleeni aivan paikoillani. Ensimmäinen muistikuvani on kesältä 1967, jolloin olen ollut vajaa kolmivuotias. Olin juossut jalkapohjani naulaan navetan rakennustyömaalla. Jalka oli kääritty siteeseen. Muistan istuneeni talon ulkokuistilla jalka ojennettuna penkille. Katselin siitä kylätien asvaltointia. Tämä on aivan selkeästi oma muistikuvani, eikä minulle kerrottu tapahtuma.

Toisen kerran olin varmuudella aloillani seuraavana kesänä heinäntekoaikaan. Kuivaa heinää purettiin traktorin kuormasta navetanvintille. Siellä heinäkasalla olin keikkumassa tietysti minäkin. Olinpa sitten pudota pylllähtänyt heinäkasalta alas navetanvintin betonilattiaan. Luonnollisesti pää edellä. Muistikuvani mukaan makasin sitten tuvan sängyllä valkoinen vaippaharso kasvoillani. Harso oli laitettu estämään kärpäsiä hyppimästä naamalla.

On se vaan hyvä, ettei Piltti ole tullut ainakaan tässä asiassa mummoonsa!