Rapakiven mummo ulkona mukavuusalueelta

 

Omalla mukavuusalueella on helppoa ja turvallista - silloin tietää, kuinka toimitaan.  Oman mukavuusalueen ulkopuolella on turvattomampaa, kun rutiinit ja niiden tuoma luottamus omaan selviytymiseen puuttuvat. Rapakiven mummon mukavuusalueella ovat koti ja koulu, niissä ympäristöissä tunnen olevani luonteva.

 

Eräällä viikolla tuli kutsu juhliin, joissa oli pukeutumiskoodi. Koodissa luki ”cocktail” eikä minulle tutumpi ”casual” – mitä siis päälle?  Onneksi kaikki selviää nykyään netistä, joten ryhdyin avaamaan koodia sitä kautta. Mutta omistanko mitään koodiin sopivaa?  Eivät taida pellavaiset tunikani olla cocktail-mekkoja… Ja toisekseen meidän vaatekomerossamme on selvästi jotain kummaa kutistavaa kaasua. Lapsenlapsi numero kakkosen ristiäisiin hankittu ja koodiin hyvinkin sopiva mekko oli oudon ahdas kikkana.  

 

Seuraava viesti koski ”plaseerausta”. Hyvä, että oli jokunen hääohjelma katsottuna, jotta tunnistin sentään sanan. Mutta mitähän tarkoittaa ”osittainen plaseeraus”? Ehkäpä pöydän sisällä voi itse valita tuolipaikkansa.

 

Polvivaivaisena olen taapertanut viime vuodet tasapohjaisilla tukevilla kengillä ilman korkoa. Cocktail-mekkosen kanssa ne jalkineet eivät totta vie kävisi. Tukevimmat sieviläiset ruokaöljyllä kiiltäviksi ja niillä liikenteeseen. Juhla kuulosti kaikin puolin arvokkaalta, joten googletin vielä ansiomerkin käyttöohjeet ja tutkin korurasiani. Päädyin Kalevala-koruihin.

 

Vuorokautta ennen juhlaa oli vatsa kipeä. Oikein tunsin levymäisen pallealihaksen, sillä jännitin koko pallealla. Onko pukeutumiskoodi ymmärretty oikein? Osaanko edes syödä oikein? Hotkin kuitenkin peruskoulun tuomalla ”vartissa varmasti valmista” -tahdilla. Keksinkö keskusteltavaa pöytäkavereiden kanssa? Törttöilenkö jotenkin?  Tämmöinen turkasenmoinen jännittäjä keksii kyllä loputtomasti jännitettävää! Yhtään ei auttanut, vaikka puolisko sanoi, että osaathan sinä nyt haarukkaa ja veistä käyttää. Osaanko sittenkään!? Kaipa sitä ulommilla kuitenkin aloitetaan?

 

Perille päästyä löytyi pöydältä ruokalista ja illan ohjelma. Heti helpotti jännitys! Kas minullahan on nyt lukujärjestys, jonka mukaan kaikki sujuu – ja minä olen taas ihan tutuilla turvallisilla vesillä!

Käärijähuuma ja hurmos

 

Lordi voitti Euroviisut Ateenassa vuonna 2006. Muulloin suomalaiset viisuilijat ovatkin vartioineet jumbosijaa. Ruotsiin euroviisuvoitto on osunut useasti ja sekös meillä käy kateeksi. Lordin voiton aikoihin olimme perhereissulla Tukholmassa ja Kolmårdenin eläintarhassa. Tuntui hassulta ja hupaisalta, kun joku ruotsalainen, suomenkielisen puheemme kuullessaan, onnitteli meitä Suomen viisuvoitosta. Siellä ei taidettu tuntea kateutta Suomen kautta aikain ensimmäisestä viisumenestyksestä.

 

Tänä vuonna Suomea pääsi edustamaan meillä aiemmin tuntematon esiintyjä, taiteilijanimeltään Käärijä. Ennakkohypetys oli valtaisaa. Käärijän esiintymisasun kopioita käärittiin niin Rautatieaseman Lyhdynkantajien eli Kivimiesten hartioille kuin Oulun Toripolliisinkin olkapäille. Kaikki neonvihreä oli yks kaks ”Käärijän väristä” ja tulkittiin Käärijän kannatukseksi.

 

Meidän Puolasta hankittu peräkärrykuorman sidontaan tarkoitettu kuormaliinamme oli äkkiä kannanotto Käärijän puolesta. Samoin mökkituvan kevään vihreiksi luulemani kynttilät. Facebookissa ihmiset olivat keräilleet kotoaan kaikenmoista vihreää ja laatineet omia vitsikkäitä Käärijä-päivityksiä ja myynti-ilmoituksia. Neonvihreä paalauskone esiintyi käärijänä ja mikä ettei - kääriihän se heinät rullalle paalin sisään. Jonkun vitsiniekan mielestä käärijä olikin pyöröpaalin muovituslaite ja kolmas näki sätkäkoneen varsinaisena käärijänä. Huuma huipentui lauantai-iltaan, jolloin ihmiset - facebookin mukaan - vetäytyivät vihreine juomineen ja eväineen kotisohville Euroviisu-finaalia seuraamaan.

 

Niinhän siinä sitten kävi, että Ruotsi voitti ja Suomi jäi toiseksi. Huolimatta siitä, että yleisöäänillä Cha cha cha olisi voittanut reilusti. Vaikka kakkossija on varmasti komeampi kuin totutut vika taikka tokavika, häviö kirpelöittää jonkin verran. Eniten siinä närästää tietenkin se, että voiton vei pahin kilpakumppanimme ja rakkain naapurimme Ruotsi. Jääkiekon MM-kisat ovat käynnissä ja niissä meillä on taas ihan hyvät mahdollisuudet voittaa Ruotsi. Edellinen mittelö, jota tosin ei mittelöksi saanut sanoa, oli Natoon pääsy. Sinne lähdettiin käsi kädessä, mutta me kirimme edelle ja pääsimme komeasti maaliin. Jos näitä kisoja voi arvottaa, niin tärkeimpänä pidän Natoa, toisena jääkiekkoa ja viisut tulevat vasta kaukana perässä.

Mökin muijan mökkimietteitä

 

 

Kuluneena talvena auramies putsasi mökkitien kahdesti. Niin saatoimme aloittaa mökkikauden jo hiihtolomalla. Sille reissulle oli suunniteltu monen avainhenkilön tapaaminen – ainakin puunkaatajaa ja laiturinrakentajaa oli tarkoitus tavata ja toki tavattiinkin. Pahalainen vain sille viikolle osuivat ne talven kaksi kylmintä yönseutua, jolloin pakkanen paukkui mökkilammen laidalla -27 asteessa. Tulipahan todistettua, että jonkin verran on vielä puruja seinän välissä, sillä mökki saatiin sen verran lämpimäksi, että jo toisena yönä puoliskokin saattoi jättää pipon pois nukkuessaan.

 

Pääsiäisen reissulla teki jo kovasti mieli meidän mahdottoman hyvään ja lempeälöylyiseen mökkisaunaan. Punaisen pilkkikairan piti olla mökillä ja sillähän saisi lammen jäiseen kanteen helposti reiän saunaveden ottamista varten, oli ajatuksemme. Kaira ei ollut mökillä, vaikka kummallakin oli sen olopaikasta selvä mielikuva. Tuuraa en kuulemma osannut käsitellä, siksi silläkään ei jää rikkoutunut. Ämpäri ja saunakauha olivat sentään tutummat työkalut. Lapoin ämpärin monta kertaa lunta täyteen ja täytin kiukaan vesisäiliön lumella. Aikansa kun lämmitteli kiuasta, suli lumi vedeksi. Kun laitoin vielä lisää puuta kiukaaseen, niin jopa lämpenikin lumisula ihan lämpöiseksi pesuvedeksi. Konstit ne on mökin muijalla, tuumasin.

 

Vappureissulla oli jo aika hankkia rakennustarpeita tulevan kesän projekteihin. Peräkärryn kanssa pörrättiin ympäriinsä. Myös mökin kevätsiivous teetti töitä. Olin löytänyt lusikkalaatikosta todisteita siimahäntien vierailusta talven aikana. Siitäkin huolimatta, että olin jättänyt kaappien nurkkiin valkosipulinkynsiä! Kohtuullisen hiirikammoisena päätin alkajaisiksi pestä kaikki mökin astiat. Oli siinä tiskaamista, kun kannoin vedet viiden litran astioilla ja kuumentaminen tapahtui kolmen litran kattilassa. Astioita mökillä on reilusti, 20 hengen juhannuskattausta varten. Perusteellinen imurointi ja lattian vesipesu kuuluivat myös kevätsiivoukseen. Oliko sitten ihme, että unta riitti 12 tuntia.

 

Minun nukkuessani onnellista väsynyttä unta kevätsiivotulla mökillä puhelin laturissa äänettömänä, oli jälkikasvu jo hätääntynyt ja keksinyt puolentusinaa mahdollista onnettomuutta häkämyrkytyksestä sydänkohtaukseen.

 

 

Suo siellä, vetelä täällä

 

 

Taas on vaihdettu Rapakiven torpassakin kaikkiin kolmeen autoon suvikumit alle. Oma revohkansa sekin. Pitää löytää oikeat, omat renkaat ja hankkia hommalle tekijä. Sitten on taas huolehdittava väärän sesongin renkaat säilöön odottelemaan noin viiden kuukauden päästä koittavaa uutta renkaanvaihtorumbaa.

 

Kaikenmoista muutakin kallista mieliharmia meillä pohjoisen asukkailla on. Talot on rakennettava huolellisesti eristäen ja sehän maksaa. Taloja on lämmitettävä  kahdeksan – yhdeksän kuukautta vuodessa ja se se vasta kalliiksi tuleekin. Kun saadaan lunta, on sitäkin aina enemmän kuin silmän iloksi. Ja lumenpoisto maksaa tietysti. Jos hommasta aikoo selvitä itse, on hankittava sopivat työkalut ja koneet. Jos teettää vieraalla, selviää hommasta tukulla rahaa.

 

Kalliiksi tulevat neljä vuodenaikaa myös vaatteiden suhteen. Eipä tarvitse eteläeurooppalaisen äidin huolehtia lapsilleen kevät-, kesä-, syksy- ja talvikamppeita; monenpaksuisia haalareita taikka kenkiä varrella ja ilman. Skandinaavimammojen vaatehässäkkä on melkoinen. Aina sesongin vaihtuessa on tarkistettava, että jokaiselle kullannupulle löytyy sopivat vermeet. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, sillä meillähän ei säikytä säitä ja jäädä sisälle sen vuoksi, että sataa/ tuulee/ viskoo räntää/ pyryttää lunta/ pakkanen paukuttelee nurkissa. Meillä tiedetään, että sää on vain pukeutumiskysymys. Reima, Rukka, Raiski, Kuoma ja Sievi vaatettavat pienet ja isommat ulkoilijat. Johan Arvo Ylppö opetti, että keuhkot karaistuvat ulkoilmassa, eikä kellään liene syytä epäillä 104-vuotiaaksi eläneen tohtorin ja arkkiatrin oppeja.

 

Kun valittelin näitä ”kohtuuttomia” pohjoisen asumisen kustannuksia, sain oppia valveutuneelta nuorelta mieheltä. Hän muistutti etelämpänä asuvien kohtuuttoman kuumista ja karun kuivista kesistä, virkisti muistiani viime vuosien suurista metsäpaloista ja hoitolaitosten vanhusten kuolemisesta hirmuhelteillä. Kuulemani mukaan Espanjassa ei ole satanut kolmeen kuukauteen ja vettä säännöstellään jo nyt, eikä kesä ole oikeasti vielä edes alkanut. Turha on täällä narista kaksien renkaiden kustannuksista taikka moninkertaisen vaatevaraston hankkimiskuluista.

 

Onneksi meillä on vielä kaikki neljä vuodenaikaa!

Katrin kitinöitä

 

 

Olin ajatellut käydä valittamaan siitä, että kaikkea tuunataan. Mietin, miksei esimerkiksi Kismet voi maistua Kismetiltä, vaan makua on pitänyt mennä uudistamaan. Uutuusmakuina näkyy olevan tarjolla ”vadelmajugurtti” ja ”dumle”.  Dominokekseistä on tyrkyllä makuvaihtoehdot ”salty caramel”, ”mokkapala” ja ”mustikkapiirakka”. Samahan se on suunta ollut jäätelöissä jo vuosia. Jäätelö saattaa maistua popcornilta, pikkuleipätaikinalta, omenapiirakalta tai vaikkapa Remix-karkkikimaralta. Aivan kamalaa minusta. Arvostan aitoja alkuperäisiä makuja. Minusta Kismet oli hyvä juuri sellaisena kuin se 1974 lanseerattiin. Pitikö liki viisikymppistä nyt käydä nuorentamaan? Domino-keksi täyttää tänä vuonna jo komeat 70 vuotta. Minusta olisi voinut juhlia ihan originaalilla maulla. Ja jäätelö sitten… Minä luotan ”mummojäätelöön”, vaniljaiseen kermajäätelöön, jota täydennetään mieleisellä hillolla tai marjoilla.

 

Piipahdin sitten pikkuisen paikallisella palstalla päivittämässä tietämystäni siitä, mistä Loviisassa juuri nyt puhutaan. Ovatko kitinäni ollenkaan ajankohtaisia. Paljon oli palstalla porua. Entiset ajat olivat monen mielestä paremmat. Pusikkoon oli menty ainakin tupakoinnin kieltämisessä alaikäisiltä koulun kulmilla. Korjausrakentaminen ja lupakuviot tuntuivat olevan monella tapaa hatelikossa. Asuntomessuista kitiseminen vaikuttaa olevan koko kolmen vuoden kestoaihe. Koirankakasta keskustellaan toki joka vuosi, mutta vain keväisin; sen sijaan asuntomessuista maristaan näköjään ympäri vuoden.

 

Minusta on erittäin ikävää se, että oman paikkakunnan ihmiset koettavat mustamaalata ja ampua alas näin hienon tapahtuman. Eivät asuntomessuvieraat tule tänne olemaan. Messukuukauden jälkeen saa jokainen Vastarannan Kiiski ja Jöröjukka taas mököttää ihan keskenään. Sen sijaan messuvieraat tuovat kuukauden aikana loviisalaisille yrittäjille aika monta euroa syötyään täällä lounasta ja nautiskeltuaan päiväkaffet messukierroksen päälle jossain kivassa kahvilassa. Moni majoittuukin, sillä messuvieraita tulee kauempaakin kuin lähikaupungeista. Uskokaa pois – näinhän tapahtuu myös Vanhojen talojen viikonloppuna. Nyt meillä on luvassa samanmoista markkinahumua koko kuukauden ajaksi. Siitä pitää ottaa kaikki ilo irti ja auttaa messujen onnistumista kaikin tavoin.

Uusi maailmanjärjestys

 

Niin siinä sitten kävi, että meillä on maailma jälleen kerran uudessa järjestyksessä. 4.4.2023 alkaen Suomi on puolustusliitto Naton jäsen, kun Unkari ja Turkki lopettivat viimein jallituksen ja laittoivat nimmarit papereihin. Olemme asemoineet pienen kotimaamme uusiksi läntisen selustan turvin ja uskallamme näin ollen katsoa rohkeammin pelottavan ja sotaisan idän suuntaan. En anna Nato-hakemuksesta kiitosta vielä vuosi sitten Natoa vastustaneelle Sannalle, vaan Suomen yhtenäiselle kansalle, joka sai presidentin vakuuttumaan, ettei tässä tarvita neuvoa antavaa kansanäänestystä, vaan kansan vapaasti ilmaisema tuki riittää.  Ja nyt, vajaan vuoden päästä, pieni Suomi napsahti kuin palapelin palanen - täysin yhteensopivana - osaksi leveäharteista nykyaikaista puolustusjärjestelmää.

 

Vuosi sitten aloimme suositusten mukaan joka torpassa kerätä kotivaraa, käteistä rahaa piirongin lootaan ja muita selviytymispakkauksia Venäjän kyberhyökkäyksen varalta. Olihan meillä pelko, että idästä tulevat palvelunestohyökkäykset tai muu kiusanteko saattaisivat sotkea vaikkapa kauppojen kassajärjestelmät tai pankkisysteemit. Ikäihmiset toki muistivat entiset sodat ja pelkäsivät ihan aseellista hyökkäystäkin.

 

Ulkopoliittisen instituutin tutkijoiden mukaan olemme nyt Nato-ajassa varmemmassa turvassa ja meillä on

”turva kelkassa”, kuten Itä-Suomessa sanotaan. Kotivarasta ei varmasti ole järkevää vielä luopua, mutta pikkuisen voi ehkä jo enimmästä hamstraamisesta hellittää ja ainakin tarkistaa, etteivät kotivaraan varatut eväät ole menneet vanhaksi.

 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että viime vuosikymmenten tapainen vapaa matkustelu ja tankkausreissut itäiseen naapuriin ovat mahdollisia ja suotavia kukaties vasta vuosikymmenten jälkeen. Monella on rajan takana rakkaita ystäviä ja sukua. Heidänkin tapaaminen on nyt ja jatkossa kovin hankalaa. Monestakin syystä. Vähän irvaillen voisi sanoa, että itämatkailun perään haikailevien kannattaa alkaa laittaa sivuun itäkaupassa aiemmin, ja mahdollisesti tämän alkavan pakkasrintaman jälkeisessä maailmassa uudelleen, tarvittavaa valuuttaa; yhden koon sukkahousuja, Jenkki-purukumia, valkoisia tennissukkia ja Adidas-lenkkareita.

 

Rajan tällä puolen saa onneksi riemuita reilusti Nato-päätöksestä.

Kulttuurin tukemisesta

 

 

Vaaliväittelyiden tuoksinassa taisi yhdellä jos toisella tulla lausutuksi ajattelemattomia arvioita. Riikka Purran kulttuurikommentti herätti voimakkaita reaktioita korona-aikana kovia kokeneiden kulttuurialan toimijoiden keskuudessa ja kyllä se närästää ihan tavallista kulttuurin kuluttajaakin. Perustelen närästystäni ja närkästystäni muutamalla seikalla.

 

Riikka tuntui hyväksyvän kirjastot ja lastenkulttuurin, mutta kaikki muu vaikutti menevän ”luksuspalveluiden” koriin. Ei siis pelkästään ooppera, vaan vaikkapa kotimainen elokuva, maakuntateatterit ja kaikki kesäiset tapahtumat poliitikkojenkin suosimaa Pori Jazzia myöten. Näitä kaikkia valtio jotain kautta rahoittaa. Osa saa rahoituksensa vaikkapa Opetus- ja kulttuuriministeriön kanavoimista veikkausvoittovaroista, osa suoraan ministeriöiden kohdeavustuksina, osalle apu jyvitetään säätiöiden -  kuten Suomen elokuvasäätiön - kautta.

 

Mitä kulttuuri maksaisi, jollei sitä tuettaisi? 12 euron elokuvalippuun taitaa melkein jokaisella olla varaa silloin tällöin. Jos tukirahoitusta ei olisi, täytyisi koko elokuvatuotanto saada rahoitettua jälkikäteen lipputuloilla. Veikkaan, että ei onnistuisi. Riittäisikö edes 50€ lipun hinnaksi ja kuka leffaan silloin menisi?  Jos maakuntateatterit eivät saisi tukea, koko teatteritarjonta keskittyisi Helsinkiin. Maakunnissa jäätäisiin kokonaan vaille teatteritarjontaa, sillä vain harvat vaikkapa Pohjois-Karjalasta tai Pohjois-Pohjanmaalta ajelisivat Helsinkiin teatterin vuoksi. Maakuntateatterit tuntevat yleisönsä ja tarjoavat todella laadukasta teatteria vuodesta toiseen.

 

Olen aika varma, että nekin vuosittaiset tapahtumat, jotka nyt pyörivät omillaan, ovat tarvinneet tukea kunnes ovat vakiinnuttaneet paikkansa kulttuurikentässä. Tuskinpa edes Savonlinnan Oopperajuhlat, Porin Jazz taikka Sodankylän elokuvajuhlat olivat ensimmäisen kesän jälkeen niin vahvoilla, että jatko oli turvattu. Ja mitä olisi kesäinen Suomi ilman noita tapahtumia. Ne tunnetaan ulkomailla asti ja ne ovat monen turistin mielestä vahva vetovoimatekijä.

 

Näinkin on sanottu: ”Kunta ilman kulttuuria elää ikuista marraskuuta.” Sitä me emme halua! ”Kulttuuri on tulevaisuuden ihmisen kasvualusta.” Ja tulevaisuuteenhan me katsomme!