Taikauskosta

Me suomalaiset emme pidä itseämme taikauskoisina vaan luulemme olevamme varsin rationaalisia. Vanhat – vieläkin voimissaan olevat – sanontamme puhuvat ihan toista.

”Vahinko ei tule kello kaulassa.” Toisaalta, mikä vahinko se olisikaan, jos sen ennalta tietäisi!? Eipä varoitellut tulemisestaan se vahinko, kun puoliskon silmälasit hukkuivat paidankauluksesta lentokentällä viimeisiä nestepakkauksia ruumaan menevään laukkuun siirrellessä. Ei niitä ollut nähnyt siivooja, eivätkä ne löytäneet koskaan tietään löytötavaratoimistoon. Ei auttanut muu kuin ostaa perillä kohteessa markettilasit, että näki syödä ja toimia. Ei tullut ennakkovaroitusta silloinkaan, kun työpaikan parkkipaikalla keräsin tavaroita käsiini ja pudotin huomaamattani kännykän maahan. Kun sitten hoksasin puhelimen puuttuvan ja lähdin etsimään, oli joku jo ehtinyt astua lasin rikki. Ehkä minä itse, ehkä joku muu. Itseäni epäilen, sillä sen verran reilulla askeleella oli tallattu, että lasiin tulleesta reiästä näkyi jo muistikortti. Pakkohan se oli siinä kohti ymmärtää, että Windows-puhelinten aika on ohi ja Androidiin on siirryttävä.

”Vaan ei kahta kolmannetta!” Johan sitä alkaa kahden vahingon jälkeen tarkkailla tapahtumia toisella silmällä ja odottaa sitä kolmatta vahinkoa. Eipä tarvinnut viikkoa enempää odotellakaan, kun syyslomareissun ensimmäisenä aamuna hotellihuoneessa herätessä huomasimme, että läppäritietokoneen näyttö on pimennyt. Ei auttanut uudelleenkäynnistys eikä muu heruttelu. Pimeä, mikä pimeä! Harmillista. Yhteydenotto vakuutusyhtiöön helpotti harmitusta vain pikkiriikkisen jatietokoneliikkeeseen oli suunnattava.

Puolisko on aito positivisti – hänhän on vallan yltiöpositiivinen. Minä olen hänen rinnallaan 35 vuoden koulutusohjelmassa positiiviseksi oppinut. Silti aina tuolloin tällöin kiperämmissä kohdissa minusta paljastuu se aito karva ja kodin perintö. ”Kohti uusia tappioita!” tokaisin vähemmän positiivisesti, kun lähdimme ensimmäisestä majapaikastamme eteenpäin.

Vuorokautta myöhemmin posahti autostamme takarengas. Pahimmoikseen keskellä Via Baltican moottoritieosuutta, josta ei kaiteen ja meluaidan vuoksi voinut tien sivuunkaan kurvata. Niinpä olimme pakotetut ajamaan reunakaistaa hissukseen kolmella pyörällä ja yhdellä vanteella, kunnes pääsimme ramppiin ja linja-autopysäkille renkaanvaihtoon.

Puolisko mokoma muisti vielä edellisen aamun tokaisuni ja tuumasi, että tässä se uusi tappio nyt tuli. Voi mikä pahan ilman lintu tunsinkaan olevani! Aiheutinko manauksellani rengasrikon!? Vähintä, mitä voin hyvitykseksit tehdä, oli hanslankaroida vararenkaan paikoilleen laitossa. Sen verran taikauskoinen olen, että päätin taas kipin kapin korjata asennettani myönteisempään suuntaan.