Kohtalokas valinta

 

 

Joskus sitä tekee kohtalokkaita valintoja. Niin kävi puoliskolle eräänä torstaiaamuna.

Oltiin mökillä ja käynnistelty aamun ensimmäisenä askareena kylmäsavustusta. Puolisko lähti vessaan ja valitsi sisävessan sijaan ulkohuussin, kun kerta ulkona jo oli. Paluumatkalla lipsahti crocksi liukkaalla märkien keltaisten lehtien peittämällä puulaatalla ja koko ukkeli keikahti kumoon. Rusahduksen oli ehtinyt kaatuessaan kuulla.

Puolisko on iso mies, joten tuskin olisin saanut hänet pystyyn, jos hän ei olisi kyennyt itse auttamaan. Neuvokkuus ja ratkaisukeskeisyys ovat aina olleet puoliskon ehdottomia vahvuuksia. Niin nytkin. Oitis hän näki silmäkulmastaan harjateräksestä hitsatun ikkunanpesukorokkeen ja pyysi tuomaan sen hänelle. Tuon telineen avulla hän kampesi itsensä pystyyn. Seuraava tilaus oli auto viereen. Minä toimitin C-maxin hollille ja puolisko könysi apukuskin paikalle. Vielä kipaisin sisältä mökistä kännykät, lompakon ja sukan neuleen. Sitten oltiin valmiina matkaan kohti terveyskeskusta 40 km päässä. Matkalla haettiin apteekista särkylääkettä. Kesälahdella kun oltiin, tohdin pyytää apteekkarilta myös vesimukillisen, jotta puolisko sai nieltyä Panadol Forten.

 

Kiteellä kohtasimme kandipojan, joka ohjasi röntgeniin. Työhönsä leipääntynyt röntgenhoitaja ilmoitti, että hänellä on ultrapäivä ja hän ehtii röntgenkuvata mahdollisesti jokusen akuutin  klo 14 jälkeen. Kovin tuntui epävarmalta ja vastentahtoiselta, joten suostuimme ajatukseen, että lääkäri tekisi uuden arvion. Lääkäri arvioi tilanteen sellaiseksi, että olisi parasta suunnata Joensuun päivystykseen, sillä kipsaus joka tapauksessa tehtäisiin siellä.

 

Hoitajan tilaama invataksi tuli pian ja matka Joensuuhun sujui sutjakkaasti. Joensuussa  hoettiin mantraa: ”asia kerrallaan”. Kuvista kävi ilmi, että murtumaa oli kolmessa kohtaa. Illan suussa puoliskoa oltiin jo viemässä osastolle odottamaan turvotuksen laskemista ja muutaman päivän päästä tehtävää leikkausta. Silloin minä rohkaistuin sanomaan, että tuntuu ankealta jättää kaveri tänne 400 kilometrin päähän kotoa odottelemaan. ”Voisiko mitenkään saada siirron omaan sairaalaan Kotkaan?” Vammaisneuvoston ajoilta oli kyytikilpailutuksista jäänyt mieleen sana ”paaritaksi”. Se oli taikasana ja hoitaja lähti heti selvittämään siirtoa.

 

Puoliskon jalka kipsattiin, että hän kärsisi kulkea neljän ja puolen tunnin taksimatkan. Niin siirryttiin illan pimeydessä Siun Sotesta Kymsoteen.

Joulumoodissa

Meidän perheessä kaikki ovat jouluhöpsöjä. Se on ihanaa, sillä silloin kukaan ei päivittele toisensa touhuja, vaan innostuu auttamaan hassummissakin projekteissa.

Meillä syötiin ensimmäiset omenahillotäytteiset joulutortut lokakuun puolivälissä. Silloin tuntui olevan juuri sopiva hetki käynnistää joulusesonki. Joitakin kausivaloja oli toki viritelty sisälle ja oven pieleen uloskin jo ennen tätä. Esikoinen tuumasi, että silloin kun auton tuulilasi on pitänyt rapsuttaa kolmena aamuna, on aivan selvästi joulukauden aloittamisen aika.  Liekö muunnelma itäuusmaalaisesta sanonnasta, jonka  mukaan talvi tulee kolmen syysmyrskyn jälkeen.

Ensimmäisiä joululahjahankintoja on tehty ja joku lahja hätäpäissään jo annettukin. Jos joululahjalla voi hälventää mielipahaa, raaskii sen antaa vaikka lokakuussa. (Tuore viisaus Rapakiven torpasta).

Syyslomalla päästiin puoliskon kanssa yhteisiin joululahjapuuhiin. Puolisko on itseoppinut kylmäsavustaja. Päätimme tehdä tänä vuonna perheen kesken vaihdettaviin herkkukoreihin kylmäsavustettu kirjolohta, savujuustoa ja palvikinkkua. Nämä eivät hätäisen hommia olekaan, joten useampi mökkipäivä askareisiin tarvittiinkin.

Hauskin kaikista joulua ennakoivista projekteista on Tahvo-tontun seikkailujen suunnittelu. Tahvohan on asunut meillä jo 35 vuotta ja joka joulu sillä on ollut oma tärkeä roolinsa. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Tahvo on ohjelmoinut lastenlasten joulunalusajan mummolavierailuita. Tänä vuonna sain somesta idean tontun narutikkaista ja ”siitä se ajatus sitten lähti”. Meillä on kuistilla kattoluukku ullakolle. Sieltäpä voisi Tahvo uusine narutikkaineen vilahdella.

Tahvo on kuulemma nyt vanhemmiten etsinyt puuliiteriä tai aittaa lämpimämpää paikkaa oleskelulleen, jotta hänen vanhoja luitaan ei kolottaisi niin paljon. Ilmanko Tahvo on viime vuosina nähtäessä ollut kovin kumaraisen ja huteran vanhuksen oloinen! Nyt tarkenee kuulemma köllötellä ullakolla lämpöisen takkahormin kyljessä. Aivan kuin Tahvo olisi nuorentunut. Ihan näyttää viime vuosia ryhdikkäämmältä. Voihan olla, että ryhtiä korjaa esikoisen Tahvon selkärankaa tukemaan laittama tuki, mutta varmaan myös vanha sanonta ”ei lämpö luita riko” on totta Tahvonkin kohdalla.

Ennen oli paremmin

 

 

Alan olla sen ikäinen, että voin käyttää ilmaisua ”kyllä ennen oli paremmin”.  Tuli meinaan tien reunaan pinottujen myrskytuulen kaatamien puiden kohdalla mieleen eräs lapsuuden muisto. Kun olin pieni, saattoi paikallislehdessä olla ilmoitus, että nuori pari kerää lahjoituksina talonrakennuspuita. Niitä pyydettiin jättämään tien laitaan, josta rakentajapariskunta kerää puut tiettynä päivänä.

Puolisko muisti tuon saman ja  sanoi, että sehän oli ihan tavallista. Jokainen isäntä lahjoitti muutaman tukin metsästään. Se ei suurta lovea tehnyt kenenkään metsävarantoihin ja oli aivan normaali tapa auttaa nuorta paria elämän alkuun.

Rakennuspuiden keruun jälkeen tilattiin tontille kenttäsaha ja pidettiin lautatalkoot. Laudat sahattiin ja taapeloitiin porukalla. Seuraavana kesänä päästiin rakentamaan. Siinäkin saatettiin autella talkooperiaatteella.

Luulenpa, että tänä päivänä ei moista yhteisöllisyyttä enää löytyisi. Eiköhän vain ajatella, että säästelkööt ensin, että saavat taloon tarvittavat hankittua. Tai, että eikö ne saa pankkilainaa – eikö niillä ole luottotiedot kunnossa!? Ennen ajateltiin pikemminkin, että kannattaa auttaa, sillä joskus voi olla tarvitsemassa apua itsekin ja kukaties silloin saa ”maksun” antamastaan avusta.

Toinen, mitä miettiessä ajatus on helposti ”kyllä ennen sentään oli paremmin”, on posti. Muistattehan vielä ajan, jolloin kirje kulki paikkakunnalta toiselle päivässä tai max kahdessa? Silloin tosi moni asia toimikin postin varassa. Tv-peleihin vastattiin postikortilla ja radion musiikkitoiveet lähetettiin postikortilla. Käytettyjä tavaroita ei myyty Facebookin palstoilla vaan Keltaisen Pörssin lehden sivuilla. Ilmoitus lähetettiin lehden takakannesta leikatulla lomakkeella. Miten sellainen lipare saattoi edes mennä perille? Nythän harva enää viitsii lähettää joulukorttejakaan, kun perillemeno on niin turkasen epävarmaa. Pakettia nyt ei ainakaan kannata lähettää Postin kautta, sillä jonnekin se eksyy kumminkin. Jopa R-kioskin pakettipalvelu on osoittautunut luotettavammaksi ja edullisemmaksi kuin Postin toiminta. Postin suhteen pätee vanha sanonta ”turha rypistää, kun on jo housuissa” – nimen vaihdos takaisin Postiksi ei pelasta enää mitään.

Hartaan harkitsevaisia ja tuhannen tohottajia

 

Meitä ihmisiä on monentahtisia. Onneksi, ja hyvä niin! Onhan niitä työtehtäviäkin, joissa tarvitaan rauhallista harkitsevaista otetta ja toisia, joissa nopeus ja toimeen tarttumisen valmius ovat hyväksi.

Minä ihailen sellaista vakaata rauhallista tekemistä, jossa ei turhia hötkyillä. Homma hoituu huolekkaasti ja säntillisesti, jälkeä tulee tasaiseen tahtiin. Välttämättä otsalla ei helmeile hiki, mutta eipä tarvitse palata vauhdissa tehtyjä virheitä purkamaan, kun ensin tuumataan ja sitten vasta toteutetaan. Ihailen myös sitä mielen malttia, jolla jonkin tehtävän voi jättää viimeiseen hetkeen ja palauttaa vasta dead linen tullen. Luultavasti ajatustyötä tehdään pitkään ja itse paperille laittamisen prosessi on vain tulostamisen kaltainen rykäys.

Itse kuulun tuhannen tohottajiin. Menossa on monta asiaa yhtä aikaa ja sähläystäkin matkaan mahtuu. Usein on pakko palata paikkaamaan ja parsimaan, kun aina ei pukkaa tulemaan priimaa. Miten voisikaan, jos mieli tekee saada vauhdilla valmista. Jos ruoanlaitossa käyttää homman nopeuttamiseksi aina täystehoa, saattaa tulla mustaksi kärtsättyä munakasta tai kuiville keitettyjä perunoita. Kokemusta on.

Tuhannen tohottajana en uskalla koskaan jättää asioita viime tippaan. Mistä sitä tietää muistanko koko asiaa enää dead linen tullen. Paras on hoitaa asia alta pois silloin, kun se on aktiivisena  mielessä. Dead linen päivänä minulla saattaa olla jo kolme muuta kiinnostavampaa asiaa tapetilla, eikä minkäänlaista mielenkiintoa juuri tuohon tehtävään. Tunnen oloni levollisemmaksi, kun annettu tehtävä on pois käsistä. En usko homman jalostuvan yhtään paremmaksi, vaikka kuinka pohtisin ja pitkittäisin valmistumista.

Vaan puolisko se sittenkin on nopeista nopein. Eräänä päivänä läksin töihin ja puolisko jäi kaikessa rauhassa kotipuuhiin. Päivällä sain viestin: ”Taidan laittaa Volvon myyntiin.” Iltapäivällä töistä palatessani hän oli jo tyhjentänyt autosta kaikki omat tavarat ja autolle oli tulossa hakija. Viikonlopun mökkireissulla olin puhissut Biolanin kuivakäymälää tyhjentäessäni, että ensi keväänä laitan tämän kyllä mökkiläisten kirpparipalstalle myyntiin. Puolisko ei jäänyt kevättä odottelemaan, vaan pisti pömpelin palstoille ja myi senkin suit sait saman tien.