Lapsuuden joulut

 

Joulu on niin perinteinen juhla, että sitä ajatellessa palaa monin tavoin lapsuuteen. Aikaan, jolloin joulupukki ei vielä pukeutunut punaiseen ja aikaan jolloin lahjojen saaminen oli jossain määrin epävarmaa; kysyihän joulupukki jo ovelta, onko talossa kilttejä lapsia. Tuhmille lahjoja ei tietämämme mukaan ollut tulossa, eikä omasta kiltteydestä ollut täyttä varmuutta.

Puolisko muistelee erityisellä lämmöllä erästä joulua pian 1960-luvun puolivälin jälkeen. Perhe asui tuolloin vielä Karjalan Pyhäjärven saaressa, eikä sinne niin ollen ollut ympärivuotista tieyhteyttä. Kesällä pääsi tietysti veneellä ja pakkastalvella jäätietä pitkin, rospuuttoaikaan oltiin eristyksissä. Tuotakin joulua oli edeltänyt syksyinen rospuutto, mutta jouluksi oli saatu kantava jää. Puolisko oli alle kouluikäinen pikkupoika, perheen iltatähti. Yks kaks iltahämärissä oli turkkiin ja karvareuhkaan pukeutunut joulupukki koputellut tuvan ikkunaan, kohta toinen keittiön ikkunaan ja vielä kamareidenkin ikkunoita koputtelivat joulupukit. Miten niitä voikin olla monta!? Tämä kokemus oli vain vahvistanut puoliskon uskoa joulupukkiin. Aikuisena hän toki on ymmärtänyt suvun miesten tulleen porukalla ilahduttamaan juuri häntä järjestämällä tällaisen jouluspektaakkelin tullen 4km:n matkan jäätietä pitkin.

Minun joulumuistoni on ehkä samalta joululta tai pari vuotta myöhäisemmältä ajalta, 1960-luvulta joka tapauksessa tämäkin. Pukki kopisteli sisään tupaamme melkoisella metelillä kepin ja lahjojen kanssa. Vaatetuksena tälläkin pukilla oli nurinpäin puettu turkki ja sen ajan karvahattu korvaläpät auki avattuna. Kiltteyden perään pukki kyseli ja minä sujahdin penkin alle piiloon. Oli kai aika lailla vahva käsitys siitä, että kovin kilttinä en ollut jaksanut joulunalusaikaan olla. Pukki sitten houkutteli suksipaketin kanssa ja sukulaiset kannustivat tulemaan itse hakemaan lahjaa. Siniset puusukset sain ja muistaakseni minä ne aika kaukaa kurotin. Pukin syliin istumaan en varmasti mennyt, vaikka siihenkin kannustettiin.

Seuraavakin lapsuuden muistikuva liittyy näihin suksiin ja ikää oli edelleen noin viisi vuotta. Äidin neuloma sininen villahame päällä hiihtelin ympäri kotitaloa ja lauleskelin mennessäni. Hyvät sukset pukki toi.

Suomi-perhe Australian rajalla

 

 

Tv:n ohjelmatarjonta on mennyt aikamoisen surkeaksi. Lähinnä sieltä tulee erilaista tosi-tv:tä ja uusintoja. Puolisko selaa harva se ilta koko kanavakierroksen pariin kolmeen kertaan ja päätyy lopulta seuraamaan joko Alaskan rakentajia taikka Australian rajalla toimivia tullihenkilöitä.

 

Australia tuntuu olevan maa, johon ei saa tuoda juuri muuta kuin pyykinraikkaat pitovaatteensa ja tarkkaan selvitetyt käyttövaransa. Niin kovin monesta vaaran paikasta ovatkin tietoisia. Jokin voi vaarantaa Australian kasvikantaa, jokin toinen olla uhka eläimistölle. Ihmisten tauteja ja huumeita pelätään totta kai.

 

Toisaalta aivan kummallista tavaraa ihmiset turistimatkallaan koettavatkin maahan tuoda. Aivan kuin luulisivat, että Australiassa ei ole ruokaa ja pakko on rahdata Aasiasta saakka meren elävät taikka lehmän vatsalaukut elintarpeiksi. Ehkäpä ovat kovin nirsoja ja suostuvat syömään vain paria tuttua ja kotoista, itse valmistettua sorttia?!

 

Muistui mieleeni tositapahtuma muutaman vuosikymmenen takaa. Naapurukset Pohjois-Karjalasta lähtivät lomareissulle Kanarialle. Toinen miehistä oli nirsonpuoleinen ruokailija ja siksi hän olikin pakannut eväikseen kalakukon ja talkkunapussin. Niihin makuihin hän oli tottunut ja niiden hän arveli säilyvän hyvin pitkästä matkasta huolimatta.

 

Jäimme eräänä iltana pohtimaan, mitä tapahtuisi noiden eväiden kanssa Australian rajalla. Kalakukko tietenkin avattaisiin ja sen koostumusta ihmeteltäisiin, arvioitaisiin aistinvaraisesti, läpivalaistaisiin koko kukko,  kuulusteltaisiin matkustajaa jne. Talkkunajauhosta otettaisiin luonnollisesti pyyhkäisynäyte, jota tutkittaisiin huume-epäilynä monituisissa laitteissa ja tietenkin kovisteltaisiin matkustajaa; ”miksi ihmeessä moinen pussi on matkassa?”

 

Kävimme keksimään, mitä tapahtuisi, jos suomalainen perhe menisi lievittämään vaihtarina Australiassa olevan nuorensa koti-ikävää ja veisi mukanaan kylmälaukullisen tuttuja Suomi-ruokia. Matkassa saattaisi olla kalakukon lisäksi vaikkapa kaalikääryleitä, karjalanpiirakoita ja mämmiä. ”Kummallisia jemmaeväitä”, tuumisivat tullimiehet varmaan. Kuoren sisään on  piilotettu syötävää, kukaties sinne on kätketty muutakin – jopa vaarallista tai laitonta.  Mämmi!? Ovatko pakanneet ihan ”sitä ihteään” ikkunalliseen rasiaan? Tokko tuota edes tutkailtaisiin ennen jätepönttöön heittämistä?

 

 

 

Asiakaspalvelemattomuus

 

Olen perehtynyt viime viikkoina asiakaspalvelun tasoon. Olenhan joutunut soittelemaan aika taajaan HUS:in, KOKS:in ja vakuutusyhtiön palvelunumeroihin. Puolisko puolestaan on koettanut asioida katsastuskonttorin, poliisin lupapalvelun ja nettikauppojen kanssa.

 

Yhteinen kokemuksemme on se, että pimpelipompelia ja Fuengirolassa nauhoitettuja välispiikkejä saa kuunnella enemmän kuin omiksi tarpeiksi jo ennen kuin pääsee edes siihen vaiheeseen, jossa otetaan vastaan soittopyyntö.

 

Ei ole millään muotoa mukavaa, että silloin kun luulet soittavasi paikallispalveluun huomaatkin puhelun menneen valtakunnalliseen numeroon, johon joudut perustelemaan kovasti ja joskus jopa luovasti, että saat puhelusi käännettyä paikalliseen konttoriin.

 

Aikamoisen hankalaa on onnistua pääsemään asiakaspalvelun äärelle silloin, kun asiakaspalvelun puhelinaika on ajoitettu klo 10 ja klo 14 välille. Siinä saa olla puhelimessa parikin muistutusta, että vapaahetken tullen on valmiina näpyttelemään palvelunumeron ja käyttämään taukonsa vuokaavioiden maailmassa suikkailuun; 1-1-2-4  -valintojen jälkeen saattaa jo päästä kuuntelemaan jonotusmusiikkia.

 

Kun sitten jossain vaiheessa pääset puheisiin elävän ihmisen kanssa, ei vieläkään ole takeita asiantuntemuksesta. Asiakaspalvelijahan saattaa istua vaikkapa Kemissä tai yhtä hyvin Kuala Lumpurissa. Miten hän voisikaan tietää pikkukaupunki Loviisan paikallisista olosuhteista ja asemoitumisesta Suomen kartalle. Monta mielipahaa syntyy jo siitä, kun joudutaan selittämään aivan triviaalitason asioita.

 

Entä sitten liitteiden ja selvitysten lähettäminen? Mielellämme käyttäisimme tuttua ja helpoksi koettua sähköpostia, mutta eihän sellainen ole käytössä sen enempää Kelalla, vakuutusyhtiössä kuin katsastuskonttorilla, poliisilla taikka kauppaketjuilla. Liitteet ja muut viestit lähetetään kirjautumalla asianomaisille sivuille.

 

Olemme tilanteessa, jossa teemme jatkossa valinnat palvelutason, emmekä hinnan mukaan. Meidät saa kanta-asiakkaikseen se sairaala/ vakuutusyhtiö/ katsastuskonttori/ rautakauppa/ pankki, joka ajallisesti nopsimmin, lyhimmän kuunneltavan pimpelipomin  ja selkeimmän näppäiltävän vuokaavion kautta vastaa puhelimeen.

Mielensäpahoittajien kultti

 

 

Meille Suomeen on pesiytynyt ihmeellinen mielensäpahoittajien kultti. Tämä kultti haluaa uskotella meille valtaväestölle, että mielensäpahoittaminen on asioiden tiedostamista ja siksi oikein ja tärkeää. Nykyään mielensä voi pahoittaa vaikkapa lapsensa vuosien takaisesta koulukonsertista.

 

Erittäin huolestuttavaa on se, että meidän suomalaisten perinteisessä alemmuuden tunnossa ja epävarmuudessa on nyt avattu mahdollisuus saada rahallinen korvaus mielen pahoittamisesta. Maksettiinhan lapsen huoltajalle huomattava 1500 euron korvaus siitä, että lapsi oli altistunut hengelliselle sanomalle koulukonsertissa.

 

Tuosta korvauksen maksamisesta seuraa se, että koulut eivät jatkossa uskalla järjestää konsertteja tai muitakaan kulttuuritapahtumia. Onhan vaara, että tilaisuus tulee kalliiksi, sillä mistä ikinä voi tietää kuka mielensä pahoittaa ja koulu taikka kunta joutuu maksumieheksi. Ensimmäinen barokkikonsertti jo peruttiin viime viikolla Helsingissä.

 

Tässähän kielletään pian historia. Vanhaan aikaan kulttuuri kehittyi nimenomaan kirkon piirissä. Kuoromusiikki sisältää varsin usein uskonnollisia viittauksia. Piae Cantiones oli lapsuuteni koulukuoron vakio-ohjelmistoa. Sisälsihän tuo kokoelma latinankielisiä vanhojen piispojen hartaita sävelmiä ja koululauluja uskonpuhdistuksen ajalta. Panis angelicus -kappaleessa laulettiin varmasti enkeleistä, mutta me tiedostimme vain kappaleen kauniin soinnin ja nautimme laulun riemusta.

 

Olenpa kerrankin Päivi Räsäsen kanssa samaa mieltä. Tämä asia kannattaa selvittää oikeusasteissa. Eihän meillä vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa voida lähteä kulkemaan tähän suuntaan. Meillä on aina kasvatettu suvaitsevaisuuteen sekä toisen ajattelun ja arvojen kunnioittamiseen. Opetammehan koulussakin, että olemme kaikki erilaisia ja jokainen on arvokas ihan omana itsenään. Sekin sisältää idean hyväksymisestä ja arvostamisesta.

 

On oikeastaan aika oireellista, että ensimmäinen rahakorvauksen saanut mielensäpahoittaja on uskonnoton. Mitäpä, jos hartaat uskovat ihmiset kävisivät vaatimaan korvauksia kuulemistaan arvojansa loukkaavista musiikkiesityksistä ja juhlasisällöistä. Heavy-musiikki taikka vaikkapa tuoreesti muistissamme oleva Halloweenin juhlinta eivät kaikkia miellytä. Eivät toki meillä varsin yleisesti juhlittavat syntymäpäivät taikka joulukaan ole kaikkien suomalaisten uskonnon taikka arvojen mukaista.