Viestinnästä

 

Minä olen lankapuhelinajan ihminen. En nyt sentään kammesta veivattavan puhelimen ajalta, mutta bakeliittipuhelimen ajalta kumminkin. Totuin siihen, että asiat hoituvat näppärästi puhelimessa keskustellen. Siinä saattoi esittää tarkentavan kysymyksen saman tien, voi vitsailla ja keventää, jos niin tarvitsi.

 

Sitten tapahtui mullistus. Matti Makkonen meni ja keksi tekstiviestin. Tuon 160 merkkiä pitkän viestimahdollisuuden, johon me suomalaiset ihastuimme ikihyviksi. Asian saattoi ilmoittaa joutuisasti ja enemmälti kelloa vilkuilematta. Viestin voi lähettää silloin kuin itselle sopii ja vastaanottaja lukee sen silloin kun hänelle käy.

 

Jo aiemmin keksitty sähköpostikin alkoi yleistyä ja sähköpostiosoitteesta tuli jokaisen kansalaisen juttu. Sähköposti ei enää ollut entiseen tapaan vain yritysten asia. Puhelimen käyttö väheni ja pian syrjäseuduilta kerättiinkin lankapuhelinajan tunnukset, eli puhelinlangat ja -tolpat pois. Kännykkäpuhelut ja -viestit eivät lankoja tarvitse, ne singahtelevat mastosta mastoon.

 

Sitten tuli Wilma. Paholaisen keksinnöksikin mainittu reissuvihkon korvike. Tällä alustalla sopisi hoitaa kodin ja koulun yhteistyötä. Mutta jos se korvaa kaiken yhteydenpidon, niin eipä ollenkaan hyvä! 

 

Minusta entisen ajan reissuvihkossa oli paljon hyvää. Siihen kynällä kirjoittaessa oli pakko pohtia viesti tarkemmin ja varmasti myös muotoilla pehmeämmin ja perhettä arvostaen. Nyt voi näpätä adrenaliinihuurussa kesken oppitunnin mustan tuntimerkinnän; ”häiritsit oppituntia”, ”rikoit järjestyssääntöjä” taikka ”väkivaltainen käytös”. Siinä tuoksinassa saattaa jopa unohtua kuulostella oppilaalta, mikä nyt mättää ja miksi meno on sellaista kuin on. Joku syyhän siellä takana aina on. Musta merkintä ei auta ketään. Aito kohtaaminen voisi auttaakin. Sellainen kohtaaminen, jossa olisi kiireetön tunnelma ja jossa olisi mahdollisuus luottamuksellisen ilmapiirin syntymiselle. Lapselle tulisi kokemus, että aikuista kiinnostaa ja aikuinen haluaa olla avuksi. Lapsi uskoisi, että hän kelpaa ihan itsenään, vaikka juuri nyt onkin rähjä mieli ja kurja olo.

 

Minun mielestäni kehityksen suunnan voisi mielellään kääntää ja palata kasvokkain kohtaamisiin, äänipuheluihin ja kynällä kirjoitettaviin reissuvihkoviesteihin.