Jokasyksyinen satoraportti

Arvaan jo, että ainakin toinen teistä lukijoistani odottaa malttamattomana jokasyksyistä satoraporttiani.  Tässäpä se tulee.

Keväällä istutusten aikaan oli pari muutakin kiirettä.  Ainakin muistelen, että kiirettä aiheutti torpan saaminen juhlakuntoon ja piharakennusten viimeistely samasta syystä. Olisiko töissäkin ollut jotain keväthutinaa.  Niinpä laitoin kasvihuoneen toimintaan vasta kesäkuun puolella, samoin kesäkurpitsat kompostipenkkiin.  Molemmat käynnistelin tänä vuonna ilman todellista ihmeainetta eli hevonkakkaa.  Montakaan tainta en ostanut, vaan kasvattelin kiitollisena ystävieni antamia tomaatin ja kesäkurpitsan poikasia sekä kasvihuonekurkkuja.  Perunansiemeniäkin sain pienen ämpärillisen.  Siitä olisi hyvinkin saanut perunaa yhteen kasvulaatikkoon, vaan olin saamaton ja perunat jäivät istuttamatta.

Kesähän oli siinä suhteessa loistava, että kesäkurpitsalle ei juuri tarvinnut vettä kantaa.  Ylhäältä raaskivat annostella sitä riittämiin jopa janoiselle kesäkurpitsalle.  Kasvihuoneeseen katon alle kannoin pari kannullista joka ilta.  Tästä kesästä opin sen, että silloin tällöin annostellut kanankakkarakeet eivät aja samaa asiaa kuin ehta hyvin palanut hevonkakka.  

Kesäkurpitsoita on toki saatu, mutta niissä on taas voiman puutteesta kielivät suipot päät, samaan tapaan kuin kesken puhalluksen olevassa ilmapallossa.  Voima ei ole riittänyt pullistamaan kasvia koko matkalta.  Tomaatteja on saatu, mutta niissäkin on mielestäni määrällistä eroa aiempiin vuosiin.  Sen sijaan on ollut erinomaisen hauskaa ihailla tomaatin monia muotoja. Ystävän  lahjoittamissa taimissa oli veikeä kääpiöpensastomaatti, jonka hedelmät olivat kuin marjoja, mutta niin täynnä makua kuin vain voivat.  Koko kasvin korkeus oli tuskin kahtakymmentä senttiä.  Amppelitomaatti puolestaan teki raidallisia luumutomaatin muotoisia tiikeritomaatteja.  Musta kirsikkatomaatti on ihana ja vahvan makuinen sellaisenaan suuhun nakattava vitamiinilisä ja pirteyden antaja.  Keltainen tomaatti on mehukas ja ihana kuin aurinko ainakin.  Perinteisiä punaisiakin on riittänyt voileivälle ja maistiaisiksi ystäville.

Kasvihuonekurkku oli jännittävä uutuus kasvihuoneessani.  Nyt on todistettu vääräksi väittämä, ettei kurkkua ja tomaattia voi kasvattaa samassa kasvihuoneessa.  Molemmista sain sentään satoa.  Kolme kurkun tainta jaksoivat puskea ainakin kahdeksan pitkää ja paksua kurkkua.  Jokainen kurkku oli kuin nuija.  Ensimmäinen kurkku oli tunnistanut hoitajansa malttamattomaksi ja oli piilottanut hedelmänsä kasvihuoneen ikkunan ja kasvulaatikon väliseen koloon.  Siellä sai kasvaa piilossa isoksi - ihan salaa ja huomaamatta.  Laatikon reuna tosin oli vaikuttanut kasvin muotoon.  Kurkku oli suorakulmainen kuin rakentajan suorakulmamitta ainakin.

Parhaiten olen taas onnistunut kukkapuolella.  Miljoonakelloni ovat kesän mittaan tehneet ainakin miljoona kellokukkaa ja kukoistavat amppeleissaan vieläkin.  Samettiruusuni pörhöttävät runsaina ruukuissa ja parvekelaatikoissa eivätkä hoksaa, että syksy on tulossa ja saisi jo alkaa lopetella.

Nyt kun alan pikkuisen uskoa itseeni kukkienhoitajana, päätin ottaa uuden haasteen ja koettaa  muutamien kukkien viemistä talven yli.  Netistä kaivettujen ohjeiden perusteella leikkelin pelargoneista ruskeat lehdet pois ja otin ne sisälle kuopuksen viileään huoneeseen talveksi.  Katsotaan onnistuuko tämä "talvettaminen".  Esikoisen ostamat äitienpäiväruusut sen sijaan pääsevät talvehtimaan työpaikkani kellariin.  Jännitetään onnistuuko pimeä ja viileä talvehtiminen siellä.

Nyt ryhdyn lukemaan Viherpiha-lehteä ja alan jo haaveilla uudesta kesästä ja kasvukaudesta.

Hui kauhistus!

Nyt ovat Riina-mummon silmät rävähtäneet aivan ammolleen! Miten meillä Suomessa voidaan suhtautua pakolaisiin näin kielteisesti!? Äänestää pakolaiskeskuksen tuloa vastaan ja kirjoitella vihakirjoituksia.

Olen kotoisin Pohjois-Karjalasta, Kiteeltä. Puolisko on siitä naapuripitäjästä. Molemmat olemme siis rajan pinnasta. Isovanhempamme ovat lähteneet aikoinaan sotaa pakoon pienet lapset mukanaan. Suunta on ollut sinne, minne käskettiin mennä, hiukan sisämaahan päin - Liperiin. He ovat kotoperäisistä evakoista sitä onnekasta osaa, joka sai aikanaan palata takaisin koteihinsa. Kaikki eivät niin voineet tehdä. Osa karjalaisevakoista jäi pysyvästi vieraille seuduille ja joutui rakentamaan elämänsä uusissa paikoissa aivan uusissa ympyröissä.

Aikanaan, kun meillä Suomessa oli kovin köyhää ja tiukkaa, lähdettiin monesta talosta Ruotsiin töiden perään. Köyhyyttä pakenivat pakosalle nämä monet. Kyllä Ruotsi otti meidän "pakolaisemme" vastaan. Toki alkuun oli puheita, kun suomipojat tahtoivat ryypätä perjantaipullonsa, eivätkä meinanneet edes opetella kieltä. Pian jo kuitenkin hoksasivat Ruotsissakin, että hemmetin kovia ovat tekemään töitä nämä suomalaiset ja vaikka perjantaipullonsa kipannevatkin, niin maanantaiksi jo taas töihin tokenevat.

Pyhäkoulussa alle kouluikäisenä kuulin paljon raamatun tarinoita. Sieltä muistan tarinan, jossa neuvottiin, että jos jollakulla on kaksi ihokasta, antakoon hän niistä toisen tarvitsevalle. Niukkoinakin vuosina olen kokenut olevani etuoikeutettu. Aina minulla se ylimääräinen paita sitä vielä enemmän tarvitsevalle on annettavaksi ollut.

Nuorina aikuisina viljelimme puoliskon kanssa suurehkolla alalla mansikkaa. Suomalaisten selät olivat jo silloin niin huonokuntoisia, ettei suomalaisia marjanpoimijoita ollut saatavissa. Poimijamme tulivat Venäjältä, Virosta ja jopa Puolasta saakka. Omanlaisiaan elintasopakolaisiahan he suurimmaksi osaksi olivat. Kotimaassa hyvältä kuulostavakaan virka ei taannut kovin leveää leipää. Loma-ajan lisätienesti mansikkapellolta saattoi mahdollistaa jopa auton tai asunnon hankkimisen. Pitkämatkalaiset työmiehet oli luonnollisesti majoitettava ja ruokittava. Eipä heille "keskuksia" perusteltu, vaan majoitettiin tietysti meille. Asuimmehan silloin vanhalla koululla. Hyvin sovittiin saman katon alle kaikki. Samasta puurokattilasta ammensimme aamupuuromme ja yhteisestä soppakattilasta popsimme peltopäivän jälkeen. Hyvin pärjättiin, vaikkei yhteistä kieltä läheskään kaikkien kanssa ollut. Joku autteli tulkkina tarvittaessa, jos ei viittoenkaan meinannut tulla selvää. Emme pelänneet syöpäläisiä, tarttuvia tauteja saati varkauksia. Emme myöskään kokeneet olevamme millään muotoa parempia tai ylempiä vauraassa kotimaassamme. Mehän tarvitsimme heitä. Vietimme vapaa-aikaakin yhdessä, järjestimme pikkuisen virkistystä työn lomaan. Koimme olevamme ihmisiä ihmisille.

Myös meillä hyväosaisilla suomalaisilla voi joskus olla iso inhimillinen hätä. Niin oli esimerkiksi silloin, kun syksyisenä yönä naapurista paloi kokonainen rivitalo. Monta monta perhettä joutui keskellä yotä ulos kodeistaan, kirjaimellisesti yön selkään. Meille oli aivan luontevaa avata ovemme ja kutsua hädissään olevat ihmiset meille sisään lämmittelemään. Ei silloin tullut miettineeksi edes, että onko meillä mitään tarjottavaa. Muistan keittäneeni teetä ja etsineeni lapsille patjoja yöpaikoiksi. Aikuiset eivät kyenneet nukkumaan, lapset saattoivat jatkaa uniaan aika pian. Myöskään tuona yönä en tehnyt mitään laupeuden työtä, ihan vain normaalia naapuriapua.

Nyt tuolla Euroopan rajojen ulkopuolella on sota. Sieltä pyritään Eurooppaan turvaan lähes tulkoon vaikka kaislaveneellä. Moni neuvokas löytää tiensä jopa meille kaukaiseen Suomeen. Meillä on aivan varmasti jokaisella se ylimääräinen paita, housut, kahvikuppi, kattila, tyyny, pussilakana tai... Melkein mikä tahansa annettavaksi enemmän tarvitsevalle.

Kyllä minunkin isän puoleinen mummoni on lapsineen sopinut majoittumaan kahden lapsensa kanssa Liperissä vieraassa perheessä kahden ja puolen kuukauden ajan. Liperissä evakkona oli myös samoilta kyliltä kotoisin olevan äitini kotiväki; nuori vaimo kaksi pientä lasta ja vanha ukki. Matkassa olivat jopa lehmät. Saattoipa olla, että talon väki ja evakot söivät yhteisestä kattilasta, kaitsivat pihalla yhdessä lapsiaan ja laitumella molempien lehmiä. Ajat olivat mitä olivat ja ajateltiin, että "hyvä antaa vähästäänkin - paha ei anna paljostakaan!"

Meillä olisi varaa olla hyviä ja ottaa vastaan pakolaisia.