maanantai 29. toukokuuta 2017

Asumisen trendeistä

Kaukana ovat ne ajat, jolloin asumista määritteli pikku pakko - se, että jossainhan sitä on ihmisen pahimmilta pakkasilta ja muilta luonnonilmiöiltä oltava suojassa. Kivikauden ihmisen asumus puusta, nahasta ja sammalista oli aika lailla tuohon tarpeeseen kyhätty. Vielä 1950-luvulla sotien jälkeen Suomessa asuttiin kovin ahtaasti. Kaupungissa "hellahuoneessa" saattoi asua kokonainen perhe ja maalla tuvan ja kammarin torppaan sopi suorastaan monta sukupolvea. 1970-luvulla valtiolla oli tieto siitä, montako neliömetriä asukasta kohden on sopivaa ja standardin mukaista asumista. Arava-lainaa annettiin perheen pääluvun mukaan ja lainoitettiin vain säädettyyn rajaan asti. Liikaa ei sopinut valtion takaamalla lainarahalla rakentaa.

Sittemmin on valtion sääntelystä vapauduttu ja jokainen voi rakentaa asunnokseen niin suuren talon kuin tahtoo... Ja niin kalliin kuin kantti kestää... Oma taikka pankin kantti... Suomen kaunein koti -ohjelmassa esiteltiin huikean hulppeita taloja, joissa kahden ihmisen asumistarpeisiin oli rakennettu jopa 450m2 kolmikerroksisia lasiseinäisiä linnoja. Tarvetta on ollut ja jonkun kantti on kestänyt.

Toisaalta leveän asumisen rinnalla on myös toinen vahva trendi.  Asunnoiksi halutaan rakennuksia, jotka on alunalkaen tehty aivan toisiin tarkoituksiin. Tehdasrakennukset, kyläkaupat, koulut - jopa vesitornit - houkuttelevat ihmisiä visioimaan omannäköisiä, yksilöllisiä koteja. Varsinaista valtavirtaa asumisen saralla on sekin, että halutaan palata vanhoihin materiaaleihin. Muovitaloa 1960-luvun Futuron tapaan ei halua nyt kukaan. Hirttä, muuta puuta - siis hengittävää ja luonnonmukaista materiaalia - sopii asunnon olla.  Sisäilmaongelmista olemme kuulleet kaikki. Omaan asuntoon halutaan kaikin keinoin varmistaa hyvä sisäilma.

Huomaan, että samat ne ovat haaveet asumisen suhteen eläimilläkin. Oman näköistä, tilavaa, perinnerakentamista arvostavaa ja ennen muuta sitä hyvää sisäilmaa.  

Pikkuinen pikkulintu - sanotaan häntä tässä nyt vain sukunimellä, koska emme ole vielä sinunkauppoja tehneet - Tiainen, oli haistellut asumisen trendejä. Lisätila ei olisi pahitteeksi. Perinteikästä puurakentamista arvostaisi kovasti hänkin. Ja raikas sisäilma on tietysti ihan ykkösjuttu!

Tiainen valitsi pesänsä paikaksi vanhan ja perinteikkään hevosvetoisen kylvökoneen viljalaatikon. Puinen paneelista aikoinaan hyvin rakennettu laatikko on edelleen sisältä kuin uusi. Peltikattokin on vielä ehyt. Katon ja rakennuksen välissä on sopiva rako oviaukoksi, kun vuokraemäntä ei ole vielä ehtinyt laittaa kukkaruukkua kannen päälle painoksi.  Tilaahan tässä asumuksessa on perinteiseen pönttömalliseen kotiin verraten vähintään viisinkertaisesti, mutta tilaa nyt tarvitaankin, koska perhettä on tarkoitus kasvattaa.  Kun arava ei rajoita, niin otetaan ennakkoa ja rakennetaan valmiiksi. Tiainen pehmusti koko tilan vihreällä sammaleella ja kantoi toiseen päähän lisälämpöeritykseksi höyheniä. Eilisen vuokraemännän tarkistuskäynnin huomiona oli, että perhe on kasvamaan päin. Ainakin yksi muna köllöttelee höyhenpatjalla.



maanantai 15. toukokuuta 2017

Areenasta

Onpa se hienoa, että ihan joka ikinen instanssi tahtoo juhlistaa satavuotiasta Suomea ja hakee omia ja omannäköisiä tapoja tuohon juhlistamiseen. Yle on keksinyt julkaista Areenassa vanhoja rakastettuja tv-sarjoja kokonaisuuksina, vapaasti ja omaan tahtiin katsottavaksi. Siellä näkyy olevan minun lempparisarjoistani ainakin Tankki täyteen ja Kotikatu.

Vapun maissa olin flunssassa, enkä haluistani huolimatta kyennyt lähtemään haravoimaan pihaa. Päätinpä siis joutessani katsella sohvalla viltin alla Kotikatua.

Aikoinaan sarjan tullessa ensimmäistä kertaa olen ollut nuori perheenäiti. Sarja alkoi syksyllä 1995. Muistan, että tuo torstai-illan ohjelma oli minulle kovin tärkeä. Siinä käsiteltiin monia perhe-elämän teemoja, jotka olivat minullekin ajankohtaisia tai muuten omakohtaisia. Muistan liikuttuneeni ja suorastaan kyynelehtineeni aika monen jakson äärellä. Sarja pyöri tv:ssä 17 vuoden ajan. Ilmanko tyttäretkin muistavat, että torstaina oli äidin tv-ilta - ihan sama, jos heiltä jäi sen vuoksi jokin ohjelma näkemättä.

Tällä toisella katselukierroksella, reilut 20 vuotta ohjelman ensimmäisen kauden alkamisen jälkeen, tajuan olevani aivan eri elämäntilanteessa ja siksi katsonkin sarjaa ihan uudesta vinkkelistä. Jos viimeksi katsoin Kotikatua Mäkimaan Lauran vinkkelistä ja surin hänen kipuiluaan äiti Eevan ja isä Pertin kanssa, seuraankin sarjaa nyt pikemminkin Mäkimaan Eevan tai jopa tuon mummojen mummon, Maija Mäkimaan, suunnasta. Monet aiheet avautuvat nyt uudella tavalla. Ehkä siihen vaikuttavat iän ja elämänkokemuksen lisäksi kahdenkymmenen vuoden aikaero. Sellaiset asiat, jotka 1990-luvulla olivat uusia ja vieraita - ehkäpä vaikka kovin kaupunkilaisen tuntuisia - ovatkin nyt arkipäivää kaikille.

Vanhaa sarjaa on kiinnostava katsella myös ajan kuvana. Millaista oli pukeutuminen, millaisia kampaukset, miten ihmiset asuivat ja miten arkea pyöritettiin. Huomaan, että olkatoppaukset ovat olleet vielä voimissaan, takeissa on kummalliset suuret kaulukset ja hurjan paljon liehuvaa helmaa. Naisten hiukset on kiharrettu kreppipermenentille ja miehilläkin on hiuksissa mittaa. Kerrostaloasunnoissa näyttävät neliöt olleen tehokäytössä. Olihan Mäkimaan Mirjan asuntona alkuun vaatehuone ja Luotolan Ninnillä puolestaan oli parvi keittiön nurkassa. Yllättävää oli se, että ylemmän keskiluokan perheenäiti Eeva Mäkimaa pyykkää pyykkinsä asunnossaan ja levittää ne kuivumaan kerrostalon ullakolle. 1990-luvulla elettiin siis aikaa ennen kuivausrumpuja ja ullakkoasuntojen rakennusbuumia.

Kahden kauden katselu-urakoinnin jälkeen oli jo aika tehdä testi. Ylen sivuilla pääsin testaamaan "Kuka Kotikadun henkilö olen?" Pakko myöntää, että lopputulos yllätti hiukan. Tämän luotettavan ja täysin kiistämättömän testin mukaan en olekaan kirpakka Kaarin Luotola, enkä kukaan Mäkimaan naisista - joihin olen vuorotellen samaistunut - vaan sittenkin Teemu Luotola.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Kasvihuoneremontti

Hartiapankkirakentajien yhteisestä hiljaisen tiedon pankista löytyy sellainen fakta, että vihdoin kun kaikki on saatu jotakuinkin valmiiksi, saakin alkaa jo remontoida sieltä alkupäästä.

Rapakiven torppaan kuuluu tätä nykyä päärakennuksen lisäksi seitsemän rakennusta taikka rakennelmaa. Siihen on toki laskettu jo kaikki rakennelmat roskismökkiä myöten.

Ensimmäinen lisärakennelma Rapakivessä oli kasvihuone. Se tehtiin heti ensimmäisenä kesänä. Runko tehtiin kuistirakennelmien ylijääneistä materiaaleista. Lattiaksi viriteltiin vanhat, meille jostain kiertäneet ratapölkyt. Seinät valmistuivat lahjaksi saaduista ikkunoista. Vain kattoon hankittiin uutta valokatetta.

Puolisko intoili ja rakensi kiinteät kasvulaatikot kiertämään kasvihuoneen kolmea seinämää. Toisella pitkällä seinustalla on hylly kasvihuoneessa tarvittaville ruukuille ja tarvikkeille, toisella seinustalla puolestaan on orsi tomaattien sitomista helpottamassa tai amppeleiden ripustuskannakkeeksi.

Sisutuslehtiä selatessa ja tv:n puutarhaohjelmia katsellessa olin huomannut, että haluaisin kasvihuoneeltani jotain muuta ja uutta. Haluaisin sijoittaa sinne pienen pöydän ja tuolin. Haluaisin viettää kasvihuoneessani aikaa lueskellen ja teetä siemaillen. Tähän astihan kasvihuoneessa on käväisty vain kastelemassa ja nyppimässä varkaita tomaatin varresta. Ei siellä ole aikaa vietetty, ei viivytelty, eikä viihdytty.  Vaan jatkossa on toisin!  

Tyhjensin kasvihuoneen tyhjäksi ihan kiinteiden kasvulaatikoiden reunalaudoitusta myöten. Seuraavaksi kuskasin aika monta puutarhakärryllistä pihakiviä tontin perille ja kasvihuoneen lattian pinnoitteeksi. En kiinnittänyt kiviä mitenkään, vaan ladoin ne vain vieri viereen. Nythän minulla onkin lämpöä varaava lattia, joka hohkaa ja huokuu kasveille lämpöä yöaikaan. Näin ainakin uskon. 120cm leveään ja 250cm pitkään tilaan sopi se toivottu pöytä ja pari pientä tuolia aivan mainiosti. Eikä tämä teehetken ryhmä vienyt puoltakaan tilasta. Toiselle reunalle sijoitin lattiatasoon isot ruukut pensastomaatteja varten ja siihen aisaan sopii ripustamaan ainakin kahdeksan amppelia. Minulla on kasvamassa amppelitomaatin taimia ja saatanpa laittaa rivistöön jonkun amppelimansikankin. Vaikkapa vain Piltin ja Pirpanan vierailuja varten.

Remontti oli edullinen. Tärkein työ tehtiin purkamalla.  Pihakiviä ei tarvinnut lähteä erikseen hankkimaan, vaan hyödynsin pihaan jääneen kasan pohjan. Ehkä olennaisinta tässä remontissa oli  asian uudelleen ajattelu ja sitä kautta tilan uudelleen hahmottaminen.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Allakka uusiksi

Vielä ei ole Riina-mummo niin dementti, etteikö muistaisi tästäkin aiheesta kerran aikaisemmin kirjoittaneensa.  Asia ei silloin edennyt kansalaisaloitteeksi asti, joten yritän uudelleen. Asiahan on niin, että kalenterissamme on jotain vikaa.

Vuoden kierto ei ole enää siinä asennossa kuin vaikka kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin talvella oli lunta ja joulun ja vuodenvaihteen tienoossa paukkuivat kunnon pakkaset. Koulun loppuessa touko-kesäkuun vaihteessa alkoivat kesäkelit. Kesällä oli lämmintä, vaikka joskus toki sateistakin. Syksyllä satoi ensin vettä ja loka-marraskuussa talvi alkoi kolkutella oville.

Nyt on samaa tylsää ja tympeää keliä yhtä lailla jouluna, juhannuksena kuin vappunakin. Lämpöä +5 astetta, kylmä tuuli ja jotain epämääräistä sadetta. Tämän voi varmistaa jokaisen torikauppiaan muistiinpanoista. Varmasti muistavat Loviisan markkinoiden sään viime vuoden aikana.

Kalenteri on sopimusasiakirja. Aikoinaan tutkijat ja tiedemiehet ovat koettaneet keksiä sopivaa systeemiä ajan kulun määrittämiseen. Länsimaissa päädyttiin tähän yhä voimassa olevaan gregoriaaniseen kalenteriin vähitellen. Venetsiassa ja Ranskassa tähän sopimukseen sitouduttiin
jo vuonna 1582, aika yleisesti siihen liityttiin Euroopassa 1700-luvulla - Suomessakin 1753 - mutta Venäjällä vasta 1918.

Kiinassa ajanlasku kulkee edelleen kahta kalenteria käyttäen. Kiinalainen ja länsimainen kalenteri kulkevat rinnakkain. Kiinalaisen ajanlaskun mukaan tämä vuosi alkoi 28.1.2017 ja sitä riittää 28.2.2018 saakka. Kiinalaiset ovat kalenterinsa kanssa aikamoisen tarkkoja, onhan heillä pyritty yhdistämään kuun kalenteri ja auringon kalenteri. Kiinassa on ollut edistynyttä tiedettä ja tutkimusta jo kauan ennen Pohjois-Euroopan asuttamista. Mistä sen tietää, vaikka sikäläinen allakka toimisi meilläkin nykyistä paremmin!?

Minä olisin aivan valmis nytkäyttämään kalenteria muutaman viikon eteenpäin. Jos meillä olisi ollut vuodenvaihde tuossa kiinalaisen kalenterin kohdassa 28.1. olisi meillä ollut talvinen uusi vuosi. Nyt olisi vielä nelisen viikkoa matkaa vappuun, jolloin sopisi toivoa, että sää olisi keväisempi ja suosisi ulkoilmaelämää ja piknik-retkiä. Jos juhannus sijoittuisi samalla logiikalla heinäkuun puoliväliin, saattaisi keskikesän juhlan mökkireissulta voida jättää villasukat pois matkasta. Viime vuosina elokuulle osuneet helleviikot olisivat koulujen alkaessa ohi ja talvikin tulisi ajallaan.

Niinpä Riina tekee aloitteen Suomen siirtymisestä kiinalaiseen ajanlaskuun.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Huonomuistisuuden siunaus

Kyllä toden totta, otsikko on oikein! Huonomuistisuus on lahja taikka suoranainen siunaus - sanokaa minun sanoneen. Jos ette usko, niin avaanpa asiaa parilla esimerkillä.

Opettajalla tietyn tyyppinen huonomuistisuus on suorastaan työn hyvän hoitamisen edellytys. Toki  opettajan on tietysti syytä muistaa yhtä ja toista. Ainakin se, mitä antoi läksyksi ja vaikkapa, mitä kivaa askaretta tuli oppilailleen luvanneeksi. Hyvä olisi myös muistaa oppilaidensa nimet, eikä niissä mielellään saisi sekoilla aloittamalla tapailla nimeä vanhemmista sisaruksista tai peräti oppilaan vanhemmista alkaen. Mutta opettaja ei saa muistella - eikä oikeastaan edes muistaa - eilisen päivän kinoja ja kärhämiä, tyhmiä sanoja taikka laiminlyöntejä eli läksyunohduksia. Oppilaalla on oikeus aloittaa joka päivä puhtaalta pöydältä. Mitä siitä tulisi, jos opettajalla olisi ennakko-oletus vanhojen juttujen pohjalta. "Mattihan se siellä tietysti taas rähinöi - aivan kuten eilen ja viime viikollakin." Miten se motivoisi tätä meidän "Mattia" muuttamaan tapojaan ja kohentamaan käytöstään? Kyllä open on syytä aina kuunnella kinan osapuolia ja antaa jokaiselle tasavertainen mahdollisuus onnistumiseen. Aivan sama unohdus täytyy tapahtua muidenkin eilisen sattumusten suhteen.

Harrastelijahortonomilla huonomuistisuus on samoin jotakuinkin välttämätön ominaisuus. Kesäsesongin aikaan on tietysti syytä muistaa hoitaa kastelut ja lannoittamiset päivittäin. Mutta on ihan hyvä, jos muisti nollautuu talven aikana ja kesän vedenkantamisen rasitus ja turhautuneisuus ynnä taimien ostohinnan ja kasveista saatavan mitättömän pienen sadon huono hyötysuhde pääsee unohtumaan. Ei kai sitä muuten mitenkään voisi uuden kevättalven tullen riehaantua siemenpussitelineellä ja käydä taas epätoivoiseen puuhaan kasvattelemaan ja kouluttamaan taimia ja odottelemaan, mahtaako skandinaavinen lyhyenläntä kesä riittää sadon kypsymiseenkin.

Olin viime kesän jälkeen jo päättänyt, että laitan kasvihuoneeseeni vain lokoisan lukupaikan ja  yhden amppelimansikan roikkumaan kasvihuoneen kattoon - ikään kuin viitteeksi kasvihuoneen perustehtävästä.  Ja taas se unohdus kävi! Värikkäällä siemenpussitelineellä rautakaupan viherosastolla hurahdin täysin. Neljää sorttia tomaatinsiemeniä on hankittuna kasvihuoneessa kasvateltavaksi. Pari kolme lajiketta on jo varattuna kesäkurpitsan siemeniä kiinalaisessa kohopenkissä kasvihuoneen seinustalla vaalittavaksi. Kylpyammeeseen tulee taas perunaa ja lavankauluslaatikkoon yrtti poikineen.

Huonomuistinen harrastelijahortonomi onnistuu näköjään myös tekemään itselleen iloisia yllätyksiä. Meninpä lumen sulettua rassaamaan ruusupenkkiäni. Leikkasin kuivettuneita oksia pois ja tarkistelin, moniko ruusuistani oli selvinnyt henkissä menneestä talvesta. Ilahduin jo siitä, että muutama todellakin oli elossa, vaikken ollut muistanut suojata ruusuja havuilla. Sitten ihmettelin ruusujen välissä topöttäviä punaisia "piippalakkeja". "Mitä ihmettä sieltä nousee!?" Hetken päästä tuli huonomuistiselle varsinainen ahaa-elämys: "Minähän laitoin penkkiin syksyllä ainakin kuusikymmentä tulppaaninsipulia, nehän ne sieltä nousevat!" Jes, mikä keväinen iloinen yllätys! Kohta nähdään sekin, minkävärisiä tulppaaneja olenkaan tullut syksyllä istuttaneeksi.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Digiloikasta

Hallituksen tavoitteena on, että Suomen kouluissa tehtäisiin digiloikka. Loikan avuksi meille on hankittu kouluihin uusia, tämän ajan digilaitteita. Loikkaaminen on jäänyt kovin pitkälti opettajan oman harrastuneisuuden varaan. Homma ontuu näet sen verran, että laitteiden käyttöön on tarjottu aika lailla vähänlaisesti koulutusta. Digiloikkaamiseen eivät riitä pelkät välineet, tarvittaisiin myös käyttöopastus. Aivan samoin kuin ei pelkillä lasketteluvälineillä vielä synny supersuurpujottelijoita, tarvitaan opetusta ja harjoittelua.

Aivankin varmaa on, että nyt syntyneen nuoren sukupolven loikka lähtee jo valmiiksi korkeammalta kuin meidän mummoikäisten loikka. Toisaalta selvää on sekin, ettei laitteiden kehitys tule pysähtymään tämän päivän tasolle, vaan kehityskaari jatkuu yhä kiihtyvällä tahdilla eteenpäin.

Näitä mietin, kun Piltin leikkejä seuratessani tajusin, miten lasten leikit ovat muuttuneet minun ajoistani. Piltti on jo kauan osannut pelata tabletilla peliä, jossa hän asettaa paikalleen eläinten kehonosia. Selkeä oppimispeli, jossa harjoitellaan hahmottamista. Palkinnoksi oikein asetelluista korvista, silmistä ja possunkärsistä purkautuu koneen kätköistä parvi ilmapalloja, joita saa sormella tökkien puhkoa. Aika monta Piltin tylsää hetkeä ja odottelutuokiota on ohjelmoitu sillä, että hän saa katsoa äitinsä puhelimelta lastenohjelmaa taikka videopätkiä omista veikeistä touhuistaan. Piltti ei tokikaan ole pelkkien ruututouhujen varassa, vaan kotilapsena hän pääsee kiipeilemään kiville lähimetsään, leipomaan mustikkapiirakkaa ja pullaa äitinsä kanssa ja polkemaan "kesäpyörällä" kotipihalla. Hän osaa myös leikkiä kahvilaa, rakentaa palikoilla ja hoitaa nukkevauvaa.

Kun minun lapseni olivat pieniä, oli Game boy oikeastaan ainoa "mobiililaite". Tosin se toimi pattereilla, eikä ollut minkään valtakunnan verkossa, mutta saattoihan sen ottaa mukaan vaikka autoon taikka lentsikkaan ja viihtyä sen parissa. Meidän lasten kasvaessa nuoriksi alkoi tietokoneiden kehitys, mutta kauan elettiin aikaa, jolloin kodeissa oli vain yksi tietokone, jonka käyttöaikaa yritettiin jakaa joten kuten oikeudenmukaisesti ja sopuisasti.

Aikana, jolloin minä ja puolisko olimme lapsia (1960-70 -luvuilla), puhelinkin oli mustaa bakeliittia ja kiinni kiemuraisessa johdossa. Mobiilista, netistä ja digistä ei oltu kuultukaan. Leikeistä saattoi silti silloinkin nähdä viitteitä jopa tulevaisuuden ammatilliseen suuntautumiseen. Puolisko muistaa purkaneensa ikiomaa porilaista moottoria. Hän kertoo harjoitelleensa siinä työkalujen käyttöä ja opiskelleensa mekaniikkaa. Puolisko on osannut jo silloin leikkiä yksin ja omineen. Minä muistan leikeistäni, että olen pienestä pitäen ollut kovin halukas ottamaan sosiaalista kontaktia. Kotitalomme oli kylätien laidassa. Siinäpä me velipojan kanssa seisoimme tienhaarassa moikkailemassa ohikulkijoille. Laskimme pisteitä sitä mukaa, kun saimme tervehdyksiä ohikulkevista autoista. Kiistaa tuli siitä, kummalle kulloinkin moikattiin - tyypillistä.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kaikki kotini

Sarjakuvan Ressu sanoi, että koti on koirankopin katolla. Minulle koti on aina ollut siellä, missä rakkaani asuvat ja missä on ympärillä minulle tärkeitä esineitä.  Aika montaa taloa olen tähän ikään mennessä kotinani pitänyt.

Aivan ensimmäinen kotini oli hirsitalo, jonka muutamaa sukupolvea sitten eläneet miehet olivat koonneet kahdesta hirsikehikosta. Talossa oli tupa, väliporstua, vierasolohuone ja kaksi kamaria. Sinä syksynä, kun aloitin koulun perheemme muutti samaan pihapiiriin rakennettuun uuteen taloon. Tv:ssä pyöri mainos "tiilitalossa asuu onnellinen perhe". Uskoin mainokseen, vaikka talo taisi olla puutalo, jossa on tiilivuoraus.

Naimisiin mentyämme puolisko rakensi kodiksemme pyöröhirsisen talon. Siinä oli mökkifiilistä, käkikellomeininkiä ja alppitalon tuntua. Se talo olisi voinut olla varsinainen elämänkaaritalo, sillä se olisi varmasti muuntunut moneksi. Siihen taloon teetettiin kauniit mäntyiset huonekalut paikallisella puusepällä. Esikoinen syntyi tähän kotiin Kesälahdella. Kun talosta lähdettiin, muistoksi jäivät kuitenkin huonekalut.

Seuraava koti laitettiin Saaren pitäjään vanhalle lakkautetulle keskikoululle, joka oli uusien omistajien myötä saanut nimekseen Ravipirtti. Kolmihenkinen perheemme asui päädyn opettajan asunnossa puusepän tekemien huonekalujen keskellä niin kauan kunnes päätettiin muuttaa työn perässä Etelä-Suomeen.

Mööpelit pakattiin muuttoautoon ja 1992 elokuun alussa tultiin Skinnarbyhyn punaiseen puutaloon pellon keskelle. Itäsuomalaisille ei voinut tulla edes mielen viereen, että osuisimme niin ruotsinkieliseen kylään asumaan. Meidät otettiin todella lämpimästi vastaan ja viihdyimme kylässä, kunnes oli ajateltava esikoisen koulutielle lähtemistä. Keskimmäinen ehti syntyä Skinnarbyssä ja hänen passiinsa merkittiin syntymäpaikaksi Liljendal. Nelihenkinen perheemme muutti Tesjoelle.
Käynnistimme talon rakentamisen. Valitsimme asuinpaikan hyvin pitkälti koulun perusteella. Talo oli puurakenteinen pakettitalo, joka viimeisteltiin niin kuin nyt itselle rakentaessa tehdään - hyvin ja huolella. "Uuteen taloon uusi vauva", sanotaan Itä-Suomessa. Kuopus syntyi tähän kotiin ja hänestä tulikin ruotsinpyhtääläinen. Eipä kuopus ehtinyt paljon polvenkorkuista suuremmaksi, kun koti oli pakko myydä ja muuttaa muualle.

Monta vuokrakotia ehdittiin asuttaa, kunnes 2010 päästiin muuttamaan Kivikummun mäelle omaan hirsikotiin, Villa Rapakiveen. Nyt puhutaan, että hirsitalossa asutaan muita taloja terveellisemmissä oloissa. Haluan taas uskoa mainokseen, vaikka talossamme hirret ovat vain ulkokuori ja sisäseinät ovat kipsilevyä.  Kesälahden hirsitaloon teetetyt mööpelit ovat selvinneet kaikista muutoista ja pääsivät taas luomaan meille kodin tuntua. Hetki ehdittiin asua tässä talossa viisihenkisenä perheenä, kunnes lapset aikuistuivat ja lähtivät kuka minnekin.

Tässä kodissa on hyvä olla ja elää. Tämä on toivoaksemme "loppusijoituspaikkamme".