Extremestä

Aikoinaan ADHD-koulutuksen alkajaisiksi kerrottiin, että kantasuomalaiset ovat todennäköisesti vaeltaneet Suomeen Volgan mutkasta. Sieltä ovat liikkeelle lähteneet tietysti rohkeimmat, uskaliaimmat ja rämäpäisimmät. Ehkä ne vähemmän hurjat jäivät jo Suomenlahden eteläpuolelle ja uskalikot ylittivät Suomenlahden löytäen uudeksi asuinalueekseen tämän metsäisen ja kalaisan maan. Ne ihan rämäpäät taisivat sivakoida sitten vallan Norjaan asti - siltä ainakin Tour de skitä katsellen vaikuttaisi.

Kun suomalaisten kantaisät ovat noita muita rohkeampia Volgan mutkan asukkeja, seuraa siitä itsestäänselvästi yhtä ja toista. Muutakin kuin aika reipas joukko ADHD-diagnoosin saaneita lapsia ja aikuisia. Suomalaista ei paljon pelota mäkihyppytornissa eikä ralliauton taikka formulan ratissa. Onhan meillä noissa lajeissa kansakunnan kokoon nähden aivan ylivoimainen edustus ja menestys. Aika reippaita täältä on aina oltu lähtemään katselemaan, voisiko leipä jossain toisaalla olla leveämpää kuin täällä. Aikojen saatossa Suomesta on vaellettu sankoin joukoin milloin Ruotsiin, milloin Amerikkaan taikka Australiaan asti. Joskus ovat houkuttaneet autotehtaat, toisinaan kullanhuuhdonta, kaivostoiminta taikka rakennustyöt. Nykyään suomalaiset matkaavat Norjaan kouluruotsin antamalla kielitaidolla ja sijoittuvat kuka terveydenhuoltoon, kuka mihinkin. Suomalaisilla on kyky ottaa tilanne haltuun ja löytää paikkansa uudessakin ympäristössä.

Ajattelen, että noiden muita rohkeampien Volgan mutkan kantaisien perimä näkyy siinäkin, että suomalaiset tuntuvat tarvitsevan elämäänsä aika paljon extreme-kokemuksia.

Sata vuotta sitten ja seitsemänkymmentä vuotta sitten sodat tarjosivat extremeä aivan varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Vielä kauan sotien jälkeenkin suurimmalle osalle extremeksi riitti tiukka työ kivisillä pelloilla, metsissä taikka esimerkiksi kalastuksen parissa. Nuottareissu myrskyisällä selällä saattoi hyvinkin kääntyä extremeksi. Suuren perheen ruokkiminen pientilallisen pelloilta kävi extremestä sekin. Onhan monen arki nykyäänkin sellaista extremeä tilistä toiseen tai muusta rahapäivästä toiseen taiteillessa, ettei siinä kauempaa tarvitse lähteä äärimmäisiä kokemuksia hakemaan.

Monen rajojen koetteluun ja extreme-elämysten tarpeeseen on vastannut - ja vastaa - urheilu. Maraton-juoksussa pääsee varmasti kokeilemaan, mitä kehostaan irti saa, niin luultavasti kilpaurheilussa muutoinkin - lähes lajista riippumatta.

Minusta näyttää, että hyvän elintason myötä on muotoutunut ihmisryhmä, joka  - Volgan mutkan väen perillisiä kun on - hakee extreme-kokemuksia arkeensa rahalla. Heillä arjen haasteet taikka urheilu eivät enää riitäkään tyydyttämään seikkailun ja vaeltamisen tarvetta. He lähtevät kokeilemaan rajojaan kenties melko puutteellisin tiedoin ja taidoin. He valitsevat sellaisia lajeja, joita ei moni ole koettanut. He innostuvat vaikkapa luolasukelluksesta ja jäänalaisesta sukelluksesta. Ja voi, kaikki he eivät palaakaan kertomaan tarinaa seikkailustaan!

Sellaiset seikkailijat kuin vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson ja vaikkapa monen monta tv-ohjelmaa haastavissa paikoissa tehneet Riku Rantala ja Tunna Milonoff ovat tehneet extremestä elämäntavan. He osaavat myös varmistaa turvallisuutensa.

100-vuotiaassa Suomessa

Presidentti Niinistö kertoi Loviisassa vieraillessaan, että ollessaan nuori sveitsiläisen kellon omistaja hän ihaili kaikkea, mikä tuli Sveitsistä. Hän sanoi, että maailmalla tuntuu nyt olevan ajatus, että kaikki, mikä tulee Pohjoismaista on hyvää. Ajatus pohjaa pitkälti koulutus- ja terveydenhoito-osaamiseemme.

Samaa vankkaa Suomi-kuvaa välittävät myös monet tv-ohjelmat. Muunmuassa matkailuohjelmassa, jossa käytiin katsomassa ympäri maailmaa muuttaneita suomalaisia ja kysyttiin, mitä Suomesta kunkin uudessa kotimaassa tiedetään. Tyypillisesti tunnutaan maailmalla eteläamerikkalaista Chileä myöten tiedettävän Suomen hyvästä koululaitoksesta ja terveydenhoidosta. Maailmalle on välittynyt suomalaisista kuva työteliäinä ja sanansa mittaisina  ihmisinä.

Sata vuotta tuntuu lapsen ja nuoren vinkkelistä kamalan pitkältä ajalta, mutta näin reilu viisikymppisen vinkkelistä se ei enää olekaan aivan mahdottoman pitkä aika. Puolisko päivitteli päivänä muuanna: ”Ajattele, me olemme eläneet yli puolet Suomen satavuotisesta itsenäisyyden ajasta. Ja miten hyvää aikaa se on ollutkin. Ei sotia ja koko ajan eteenpäin menoa.”

Usein muistelemani Anna-mummo oli syntynyt 1908 Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan ja käynyt koulunsa kiertokoulussa Topeliuksen Maamme-kirjaa opiskellen. Terveydenhuolto oli mummon aikoihin samoin vasta lapsenkengissä. Suomen 650 lääkäristä ei riittänyt lääkäriä jokaiseen kuntaan, vaikka kunnanlääkärijärjestelmää viriteltiinkin. Omillaan koetettiin tulla toimeen sairauksia hoitaessa, lääkärimatka tehtiin vain harvoin.  Mummo aloitti toisinaan kertoa juttua: ”kevväällä kaheksantoista...” Sen enempää en kuunnellut, sillä 1960-luvulla syntyneen lapsen korviin kuulosti siltä, että puhuttiin aivan kivikautisista asioista. Olisi kannattanut kuunnella tarkemmin silloin. Nyt kiinnostaisi kyllä, mutta mummo ei ole kertomassa.

Muistan jo aika hyvin 1970-lukua. Mummon ajan kiertokoulusta on tultu 1970-luvulla kaikille yhtenäiseen 9-vuotiseen peruskouluun. Lääkäreiden rinnalle koulutettiin 1920-luvulta alkaen ”terveyssisaria” ja 1940-luvulla alkoi kehittyä kansallinen rokotusohjelma. Kuplavolkkarilla ajavan terveyssisaren muistan minäkin ja rokotusjonon tietysti. Terveyskeskusmalliin tultiin 1970-luvulla. Samalla 70-luvulla käynnistyi myös Pekka Puskan Pohjois-Karjala -projekti, jossa tähdättiin valistuksen avulla pohjoiskarjalaisten ihmisten suuren sydäntautikuolleisuuden vähentämiseen. Meille koululaisille se tarkoitti vähäsuolaista ruokaa.

Tähän päivään tultaessa ovat niin peruskoulu kuin terveyskeskusmalli uudistamisen tarpeessa. Molempien kohdalla kuitenkin hirvittää, että uudistusinnossa menetetään paljon hyvää. Niin että menee se lapsi pesuveden mukana, kuten sanotaan. Puska on jaksanut valistaa kansaa ja päässyt jopa kansanedustajaksi. Pohjoiskarjalaisetkin elävät kauemmin kuin vielä 1960-luvulla ja sydäntaudit tunnistetaan paremmin. Puskan ansiosta taikka Puskasta huolimatta.

Sata vuotta sitten suomalaisia kehuttiin ahkeriksi ja työteliäiksi. Siinä maineessa oltiin takuulla vielä 1952, kun Suomi ainoana maailmassa sai maksettua sille määrätyt sotakorvaukset loppuun asti. Siihen pystyi vain ahkera ja yhteen hiileen puhaltava, samaan suuntaan katsova kansa.

Ahkeruus ei taida olla enää nykyään samanlainen koko kansan yhteinen ihanne ja kaikkien suosima hyve. Havahduttiinhan meillä syksypuolella ”ideologisiin työttömiin” - ihmisiin, joilla ei ole haluakaan lähteä töihin ja joille ei ”tavallinen työ” kelpaa. Meille onkin selvästi muotoutumassa työaloja, joille ei tahdo löytyä tekijöitä kotimaasta. Ilmiö oli nähtävissä jo 1990-luvulla mansikanpoimintatyövoiman puutteena. Nyt haetaan siivoustyöhön ja vanhustenhoitoon tekijöitä ulkomaita myöten.

Se yksi ”yhteinen hiili” meiltä suomalaisilta taisi hukkua Nokian romahtamisen myötä. Niin kauan kuin Nokia oli suomalaisomistuksessa, me olimme ylpeitä teknologiaosaamisestamme ja olimme kaikki - muilla kuin teknologia-aloilla työskentelevätkin - ottamassa osaa Nokian menestyksestä. Kun Nokia romahti, romahti meiltä suomalaisilta usko omaan osaamiseen.

Uuden vuosisadan tärkeänä tavoitteena olisikin löytää taas se yhteinen hiili, johon voisimme puhaltaa. Yhteinen suunta, johon työskennellä. Yhteinen ajatus siitä, mihin olemme Suomea viemässä. Sama se on Loviisassakin. Kaupunginjohtaja kehoitti olemaan ylpeitä Loviisasta. Olen ilman muuta samaa mieltä, että ylpeyteen on aihetta. Yhteiseen hiilen puhaltaminen on täälläkin avain onneen ja menestykseen. Kyllä meidän kelpaa lähteä uudelle vuosisadalle.

Joulujen joulua!

Niilo Tarvajärvi toivotteli radio-ohjelmissaan ”aamujen aamua!” Siitäkö meille on jäänyt ajatus, että sitä tavallista turvallista pitää aina koettaa ylittää? Eikö vain olekin paineita koettaa taas laittaa ”joulujen joulua” - jotain joulujen jonosta erikseen erottuvaa ja mieleen jäävää? Minä myönnän olevani tässä joukossa aina muiden mukana - jollen jopa etunenässä touhottamassa.  Viritän valoja ulos ja sisälle, koristelen kotia ja kuusta teemavärein ja hartaudella, varustan ruokaa enemmän kuin kohtuudella ehdimme syödä, varmistan että jokaiselle löytyy ne sortit joista joulu tuntuu tuntuu tulevan, siivoan torpan varsiharjalla ja mäntynesteellä saunan lauteiden alusia myöten.

Vaan miksi ihmeessä?  Joulu tuli sinäkin vuonna, kun meillä ei nuorena perheenä ollut varaa seitsemän kilon kinkkuun, vaan vain pikkuruiseen kinkkurullaan. Mieleen jäi ihan mukava muisto siitä, kun puolisko intoutui kuvaamaan uunista tullutta ja kieltämättä kovin pieneksi kutistunutta kinkkua filmikameralla ja tulitikkuaskin ollessa vieressä verrokkina. Nälässä ei oltu sinäkään jouluna ja joulumieli löytyi levollisista pyhistä - kirjaston kirjan lukemisesta ja kynttilän valosta.

Muistissa on - ja melkeinpä vain tuntona reidessä - se joulu toistakymmenen vuoden takaa, jolloin kinkkurasvat kaatuivat reidelle ja jalkaan tuli varmuudella ainakin toisen asteen palovamma. Rauhallinen joulu rompsujen parissa tuli siitäkin joulusta. Vietinhän ne pyhät enimmäkseen selinmakuulla jalka tyynyjen päällä koholla. Ehkäpä silloin sai huushollaajakin tavallista enemmän hoivaa ja huomiota. Jokainenhan näki, että visvaa valuva kahden kämmenen kokoinen palovamma on takuulla kipeä.

Minun jokavuotinen jouluhupsutukseni (ja luulen etten ole asiani kanssa yksin) on pakonomainen siivoaminen. Jouluksihan on tavallisen siivouksen lisäksi siivottava ne kaikki paikat, joita ei ehkä  koskaan muulloin. Siis ne matalan sohvan hankalasti siivottavat aluset, kaappien ja pakastimen takuset ja huonekomeroiden päälyset. Siivottava on silläkin uhalla, että siitä aiheutuu jotain pientä vahinkoa. Yhden joulun alla päätin siivota puoliskon hirsinäytteet pois makuuhuoneemme komeroiden päältä. Lennätin niitä semmoisella vauhdilla, että yksi näyte lipsahti kädestäni ja komeron oveen tuli pitkä naarmu. Kyllähän se naarmu tietenkin harmitti - ja harmittaa edelleen - mutta kaapin päälys oli tyhjä ja rätillä peränurkkaa myöten kuurattu.  Alan aavistella, että ehkä se osaisi joulu tulla Rapakiveen, vaikka siivouksen tekisi ilman hikistä huhkimista ja pakonomaisella kiukulla puristettua suorittamista.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että joulu tulee hiljaisesti. Se taitaa löytää Rapakiven torppaan ilman  isoa äänekästä ryminää. Joulussa tuntuu olevan tärkeintä rauha ja levollisuus. Iloitsemme pienten ihmisten aidosta ja vilpittömästä jouluilosta, hillitystä Suomen juhlavuoden väreihin koristellusta kuusesta ja vähitellen joulukuun mittaan varustelluista jouluruoista. Puolisko saa sillinsä, esikoiselle on hillosipuleita ja kuopukselle suppilopiirakkaa. Kinkku on sulamassa ja sitä on varmuudella enemmän kuin tulitikkuaskin verran vielä paiston jälkeenkin.

Jos ei nyt aivan ”joulujen joulua”, niin aitoa joulua jokaiselle!

Monokkeli

Leppoisa käsityömessureissu Tallinnaan pyllähti silmälasien rikkouduttua hetkessä vähemmän leppoisaksi. Eihän sitä lasit päässä ymmärräkään, miten pulassa ilman laseja voi olla. Normaalioloissa lasit löytyvät aamulla ensimmäisellä käden ojennuksella yöpöydältä silmille ja pysyvät tukevasti nenällä nukkumaanmenoon asti. Nippa nappa voi suihkun ajaksi jättää lasit varmaan paikkaan kodinhoitohuoneen pöydälle. Muuten ne turvaavat näkemistä aina ja joka paikassa.

Käsityömessureissulla kävi kuitenkin niin, että tulin nostaneeksi lasit otsalle naaman pesun ajaksi. Miten sattuikin, että lasit keikahtivat päälaelta lattialle ja napsahtivat nenän kohdalta kahtia. Voihan itku ja hammasten kiristys!  Vanhoja laseja ei tietenkään ollut varuiksi matkaan pakattu, eikä ruokakaupoissa myytävistä lukulaseista ole minulle iloa, kun silmät ovat aivan eri paria.  Messut olivat jo takana, joten käsityömallien ja ideoiden katselu oli suoritettu, mutta yllättävän monta kertaa olin pulassa ihan vain kotiinpaluupäivänä.

Ensimmäiset hankaluudet kohtasin jo hotellin aamupalalla, vaikka hotelli oli tuttu ja samassa aamupalabuffetissa oli aterioitu viimeksi edellisenä aamuna.  Teetä teki mieli, mutten nähnyt kahvikoneen tekstejä. Nojaamalla taaksepäin hahmottui kuitenkin, että yhdessä painikkeessa on kaksi sanaa. Päättelin - onneksi aivan oikein - siinä lukevan ”hot water” ja sain teeni. Aamupalastelu sujui toki muuten ongelmitta, sillä yli viidenkymmenen vuoden harjoittelulla haarukka kyllä osuu suuhun, vaikkei niin näkisikään.

Kaupoissa asioiminen oli joltisenkin hankalaa, sillä on nähnyt maksukorttipäätteen numeroita. Avustajaa en asialle voinut ottaa, sillä ainahan vannotetaan, ettei vaan saa päästää ketään näkemään salaisia tunnuslukuja taikka pin-koodeja. En uskaltanut luottaa siihenkään, että numerot olisivat joka maksupäätteellä samassa järjestyksessä. Eihän siinä auttanut muu kuin kaivaa se vasemman silmän puoleinen puolikas silmälaseista esiin ja käyttää sitä monokkelin tapaan. Vasen käsi kannatteli näkölinssiä aisasta pidellen ja oikea etusormi tökötti numerosarjaa.

Laivamatkalla sormet syyhysivät neulomaan. Siihen tarvitaan välttämättä molemmat kädet, enkä siis voinut kannatella monokkeliani. Laivan infosta sain teippiä, jolla lasit pysyivät kasassa niin kauan, kuin istuin ihan aloillani enkä paljon nyökytellyt saati pyöritellyt päätäni. Siis tarkalleen ottaen yhden sukan verran.

Kotimatkalta bussista puoliskolle lähetetyssä tekstarissa ei ollut päätä eikä häntää. ”Prv”:sta hänen olisi pitänyt osata tulkita vaimon olevan Porvoon kohdalla tulossa. Muut kirjaimet eivät olleet osuneet sinne päinkään.

Kotoa löytyi onneksi ja ensiavuksi arkeen vanhat lasit. Rikkoutuneet lasit korjattiin takuuseen, mutta kolme viikkoahan siihen tärvääntyi. Voi, mitä juhlaa on, kun voi taas tehdä käsitöitä ja lukea kirjoja. Hyvä on sekin, että näkee tehdä töitänsä - pystyy tunnistamaan numerot ja kirjaimet oppilaiden kirjoista ja vihkoista.

    

Kieliopinnot

Olen aina työskennellyt suomenkielisen koululaitoksen palveluksessa, enkä ole kahdenkymmenenviiden Loviisan vuoden aikana kokenut tarvetta puhua ruotsia. Ymmärrän kyllä puhetta ja kirjoitettua toista kotimaista. Puhumaan rohkaistuminen vain on ollut varsin korkean kynnyksen takana.

Kahden vuoden päästä työpaikkani siirtyy upouuteen koulurakennukseen, jossa saman katon alla  on kaksi koulua - suomenkielinen ja ruotsinkielinen. Meidän omasta toiveestamme koulurakennukseen tulee vain yksi yhteinen opettajainhuone. Sen on tarkoitus palvella molempien koulujen opettajien ja ohjaajien taukotilana, suunnittelupaikkana ja kokoushuoneena.

”Onpa se sentään äärimmäisen noloa, jos ei rohkene reagoida naapurikoulun kollegan ”ilmoja on pidellyt” -tyyppiseen kommenttiin ruotsiksi”, mietin. Samaa latua luulen myös samalla työpaikalla toimivan esikoiseni ajatusten kulkeneen, sillä esikoisen aloitteesta olemme aloittaneet kielitaidon aktivoinnin.

Eräänä iltapäivänä esikoinen lähetti minulle What’s app -viestin ruotsiksi. Luonnollisesti vastasin samalla kielellä. Tästä on nyt kulunut pian pari kuukautta. Olemme kirjoittaneet kaikki keskinäiset viestimme ruotsiksi. Ja toden totta olemme keskustelleet viesteillä muustakin kuin siitä, mitä meillä on iltaruokana.  Kyselin jo esikoiselta, koska vaihdamme kotikielen ruotsiksi. Hän tuumi, että kynnys siihen on korkeampi. Alustavan suunnitelman mukaan kirjoitamme ruotsiksi vuoden ja aktivoimme sitä kautta ruotsin kielen sanavarastoamme. Vuoden kuluttua ryhdymme puhumaan keskenämme ruotsia kotona.

Minähän tietysti ja tunnetusti olen aina aika malttamaton, niin että vuosi tuntuu aivan mahdottoman pitkältä suunnittelujaksolta. Malttamattomuuksissani olen jo aloittanut - esikoiselta puolisalaa - puheharjoituksetkin. Kaksi esikoulua, joissa piipahdan viikoittain, toimii päiväkodeissa. Päiväkotityössä on paljon aidosti ja taitavasti kaksikielistä väkeä, sillä päiväkodit palvelevat yhtä lailla suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiäkin perheitä. Olen nyt pyytänyt kummassakin paikassa muutamaa henkilöä puhumaan kanssani jatkossa vain ruotsia, jotta saan kaipaamaani harjoitusta.

Paras harjoituspaikka kuitenkin on ruotsinkielisen lapsiryhmän aamupalapöytä, johon saan istahtaa kerran viikossa aamuteelle. Yhdellä kertaa lapset selvittivät, millaisia joulukalentereita kullakin on. Pian jo rohkenin minäkin selittää kahdenkymmenenneljän kynttilän joulukalenteriani. Kohta kyselimme toisiltamme arvoituksia tyyliin, ”mikä on sellainen vaate, jossa on viisi reikää”? Viikon muistolauseeksi poimin keskustelusta ruotsinkielisen vastineen vetoketjulle.  

Jospa tämä  ”treeninki ja öövninki” vaikka toimisi dementiaa loitommalla pitävänä aivojumppanani.

Uskokaa pois, kahden vuoden päästä keskustelen säistä ja vuoden kierrosta naapurikoulun kollegoiden kanssa ruotsiksi!

Lepakoita ja lääkesukkia

Piltti (3v 9kk) on mahdottoman hauska tapaus. Hänen kanssaan puuhatessa ja saa joka kerta kerrottavaksi hauskan jutun.

Piltti ja Pirpana olivat meillä yökylässä. Olin varannut puuhaksemme piparileivontaa, sillä tiedän Piltin innokkaaksi leipuriksi. Keittiön saarekkeen äärelle sovimme puuhaamaan kaikki kolme. Minä kaulin taikinaa, Piltti paineli piparikuvioita muoteilla ja Pirpana (1v 2kk) keskittyi syöttötuolissa istuen maistelemaan kuvioiden väliin jäänyttä taikinaa.

Puuhailu oli aikamoisen hektistä, sillä kaulimisen ohessa piti tämän tuosta varmistaa, ettei Pirpana putoa syöttiksestä ja että Piltin muotti osuu koko alaltaan taikinalevylle, eikä muumipipari jää vahingossa vaikkapa ilman päätä. Pian Piltti hoksasi, että muotteja on muitakin ja niitä voi vaihtaa. Muumien lisäksi syntyi Suomi-pipareita, muutama possu ja paljon ”lepakoita”. Ihmettelin vähän, kun en muistanut minulla sellaista muottia olevankaan. ”Mummo hei, taas tuli lepakko!” hihkaisi Piltti ja ojensi minulle enkeli-piparin pellille laitettavaksi.

Päätin, että mummon on syytä jatkossa panostaa uskontokasvatukseen.

Viime viikolla piipahdin tyttären perheessä iltapäiväteellä. Piltti kysyi: ”Mummo, millä yskä loppuu?” En heti keksinyt vastausta, mutta tuokion perästä tulikin oman mummoni ohje mieleen ja kerroin Piltille, että yskä lähtee laittamalla jalkaan villasukat. Siinä samassa Keskimmäiseni kaivoi Piltille neulomani vihreät villasukat esille. Aivan heti ne eivät jalkaan menneet. Piltin piti tehdä se tyypillinen karkumatka olohuoneen peränurkkaan piiloon. Kohta ryhdyin tekemään lähtöä kotiin ja Piltti taisi luulla lähtöni johtuvan siitä, ettei hän laittanut sukkia jalkaansa. Yks kaks hän huusi: ”Haluan, haluan!” ja ojenteli sohvalla jalkojaan villasukkien pukemista varten. Kun lähdin kotiin, jäi Piltti sohvalle katselemaan tv:tä villasukat jalassa.

Seuraavana yönä Piltti oli herännyt ja huutanut äidilleen: ”Haluan lääkesukat jalkaan!” Mitkä tahansa sukat eivät olleet kelvanneet, vaan ne nimenomaiset mummon neulomat vihreät villasukat, jotka olivat saaneet uuden nimen ja arvonnousun; ”lääkesukat”.

Tämän joulun paketteihin käärin taas parin jos toisenkin noita hyvää tekeviä ja yskän parantavia lääkesukkia.

Synnytystalkoot

Poliitikot ovat rummuttaneet synnytystalkoiden tarvetta. Teinpä asiaa sivuten pienimuotoisen tutkimuksen syntyvän lapsen ja äidin huomioimisesta eri aikoina.

Laki äitiysavustuksesta oli säädetty jo vuonna 1937, mutta avustusta maksoivat alkuun kuntien huoltolautakunnat ja avustus tavoitti vain vähävaraisimmat äidit. Vasta vuodesta 1949 äitiysavustus on kuulunut kaikille äideille.

Minun vanhempani ovat syntyneet vuosina 1939 ja 1943, toinen saunassa ja toinen peräkamarissa. Kummankaan äiti saanut tuon ajan äitiysavustusta. Äidin ja vauvan huomioiminen oli sukulaisten ja naapureiden rotinamuistamisten varassa. Niitä tuli onneksi runsaasti huolimatta ankeista ajoista sodan kahta puolen. Karjalanpiirakoita ja pullaa sekä lämmintä vauvalle päälle pantavaksi tuotiin kumpaankin kotiin.

Lapsilisä on saatu Suomeen Pohjoismaisen mallin mukaan vuonna 1948.

Puolisko on syntynyt perheensä kuopuksena ja äidin ollessa jo aika iäkäs, vuonna 1962. Muut sisarukset olivat syntyneet kotisaunassa, mutta anopin iän ja sydänsairauden vuoksi puoliskon syntymä tapahtui sairaalassa. Koska Karjalan Pyhäjärven Sorsasaaresta oli hankala sairaalamatka, laittautui anoppi sukulaisiin Savonlinnaan jo hyvissä ajoin. Minä olen ollut melko viimeisiä Kiteen sairaalassa syntyneitä lapsia loppuvuodesta 1964. Sittemmin synnytykset keskitettiin suurempaan yksikköön, Joensuuhun. Meidän vanhemmillemme maksettiin siis lapsilisää.  Äitiyspakkaus oli jo olemassa, mutta aikamme pakkaus oli vielä aika surkea nykyiseen verrattuna. Äitini kertoi, että pakkauksessa oli ”sellstoffiksi” kutsuttua huokoista paperia, pesuvati ja aikuisten lakana. Ei vielä minkäänlaisia vaippojakaan.

Esikoisemme syntyi 1987 Joensuussa. Äitiyspakkaus sisälsi vaatteita, toppahaalarin, vesilämpömittarin, lorukirjan ja paljon muuta. Aika moni vauva nukkui ensimmäiset unensa pakkauksen pahvilaatikosta sisustetussa sängyssä. Pakkaukseen kuului laatikon pohjan kokoinen vaahtomuovipatja, joka vähän niin kuin vinkkasikin siihen suuntaan. Saimme lapsilisää ja olin oikeutettu äitiyslomaan. Äitiyspäiväraha oli toki opiskelijan olemattomista tuloista laskien mitättömän pieni, mutta kuitenkin.

Tyttäret syntyivät 1990- luvulla Porvoossa. Oltiin jo selvästi herätty huomaamaan, että jokainen syntyvä uusi suomalainen on juhlan arvoinen. Synnytyssaliin tuotiin tarjotin, jolla komeili pieni Suomen lippu, kuohujuomat ja kauniit voileivät ynnä kahvit molemmille vanhemmille.  Äitiyspakkaus oli värikoodattu ja se seuraili 1980-lukua tarkemmin muotivirtauksia.

Tyttären lapset ovat syntyneet vuosina 2014, 2016 ja 2017. Sairaalasta on annettu Piltin syntyessä Libero-vaippatehtaan hoitolaukku ja ilmaislippuja Merikeskus Vellamoon. Pirpana kävi vuosi sitten syntymässä Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa ja siellä kotikunta lahjoitti jokaiselle syntyvälle ison vaippapaketin.

Poitsun syntyessä syyskuussa tulevaisuuden toivoksi tähän satavuotiaaseen Suomeen, olivat lahjukset ennennäkemättömät. Villasukat, mallia Suomi 100, saatiin omaksi jo sairaalasta. Sieltä annettiin myös kestokassillinen tuotenäytteitä ja lahjakortteja. Lahjakorteilla saa lunastaa kaksi ilmaista katselukuukautta maksukanavalle ja saa käydä Vellamossa maksutta. Lahjakortteja oli myös lastentarvikeliikkeeseen ja kirjakauppaan. Loviisan kaupunki antoi vauvalahjanaan suloisen kierrätyskankaista ommellun vauvanutun ja Martat olivat neuloneet kauniin siniset ”junasukat”. Äitiyspakkaus, lapsilisä, äitiysloma, isyysvapaa ja alle kolmivuotiaan kotihoidon mahdollistava kotohoidon tuki ovat jo itsestäänselvyyksiä.

Hyvä Suomi!