Numerotietoja

Palaan “reilireissuun” vielä kerran ja kertaan asioita numeroiden valossa.

Reissu kesti siis 25 päivää ja 24 yötä. Yhden yön matkasimme junassa ja yhden yön vietimme rautatieaseman viereisessä hostellissa. Loput yöt vietimme seitsemässä eri hotellissa ja neljässä eri airbnb-majoituksessa.

Teimme reissun aikana yksitoista erillistä junamatkaa.  Kuljimme kolmentoista maan kautta, mutta voimme laskea käyneemme vain kahdeksassa maassa.  Päätimme nimittäin, ettei maassa voi sanoa käyneensä, jollei poistu junasta ja käytä rahaa tai toimi asianomaisessa maassa jotenkin.  Käytimme reissulla seitsemää eri valuuttaa.  Asioimme Puolassa zlotyilla, Unkarissa forinteilla ja Romaniassa leillä. Bulgariassa nostimme automaatista levoja, Serbiassa dinaareja ja Kroatiassa kunia.  Vain Montenegrossa kelpasi euro.  Mietin, että eipä taida euroon siirtymisen ajan slogan - “euro, yhteinen valuuttamme” - pitää alkuunkaan paikkaansa. Bosnia-Hertsegovina oli siitä ystävällinen maa, että siellä kelpasivat molempien rajanaapureiden rahat - niin eurot kuin kunatkin - eikä siellä tarvinnut kahvilaostoksia varten nostaa Bosnia-Hertsegovinan markkoja. 

Näimme matkalla kuusi Unescon maailmanperintökohdetta.  Kävimme Auschwitzissa ja Wielizkan suolakaivoksessa sekä katsastimme neljä maailmanperintökohteiksi nimettyä vanhaa kaupunkia - nimittäin Krakovan Puolassa, Kotorin Montenegrossa ja Dubrovnikin ja Splitin Kroatiassa.

Ihastelimme junan ikkunoista vuoria ja meriä.  Ylitimme Karpaatit Romaniassa, Ihailimme Balkanin vuoristoa Bulgariassa ja Dinaarisia alppeja Montenegrossa ja Kroatiassa.  Piipahdimme Mustallamerellä Romanian Constantassa ja lopetimme reissumme nauttien Adrianmerestä Montenegrossa ja Kroatiassa.

Yksi nähtävyys ansaitsee ainakin kappaleen verran omaa erityistä huomiotansa. Nimittäin Romanian diktaattorin Ceausescun rakennuttama parlamenttitalo, jonka nimesin Suuruudenhulluuden monumentiksi.  Mitä muuta voisi sanoa, kun 19,8 miljoonaisen Romanian kansan päällikkö on katsonut maansa tarvitsevan 270 x 240 m kokoisen hallintorakennuksen, jossa on 1100 huonetta. Rakennus tunnetaan nyt Yhdysvaltain Pentagonin jälkeen maailman toiseksi suurimpana hallintorakennuksena.  Rakennukseen tarvittiin muunmuassa miljoona kuutiota marmoria ja 800 kristallikruunua.  Kaikki materiaalit tulivat Romaniasta. Erään salin lattiapinta-alaksi kerrottiin  2240 m2.  Minä jäin mielessäni ihmettelemään tuon sisätilan suuruutta tietäen, että Rapakiven tontin koko on vain 1300 m2 ja sille alalle sopii useampi rakennus ja vielä on nurmikkoakin leikeltäväksi.  Eräästä pienemmästä salista puolestaan mainittiin, että huoneen lattiapinta-ala on 450 m2 ja korkeus 16 m.  Sen huoneen lattialle sopisi kolme Rapakiven torppaa ja päälletystenkin monta monituista.

Reissun jälkeen on hyvä palata arkeen ja alkaa ajella 23 km:n mittaista työmatkaa seuraavien 180 päivän ajan.

Reissun paras päivä

Heti aamusta ei olisi arvannut, miten hyvä päivästä voikaan tulla. Heräsimme aamuun romanialaisessa radanvarren pikkukylässä, jossa oli soitettu manelea aamuyön puoli neljään saakka. Musiikki oli soinut kovaa ja korkealta. Juna-asemalta meille ei myyty paikkalippua junaan, jolla aiomme matkustaa kahdeksan tunnin mittaisen etapin ja johon tietojemme mukaan vaadittiin matkalippu. Lopulta aseman lipunmyyjä kehotti meitä menemään kuitenkin junaan.

Kävi ilmi, että juna oli kahden vaunun mittainen junanpoikanen. Ihmetys oli suuri; "tämäkö on se IC-juna?" Kiipesimme rinkkoinemme junaan ja kailotimme mennessämme päivittelyä junan pienuudesta ja arvuuttelimme, menisimmekö nyt paikkaliputta kakkos- vai sittenkin peräti ykkösluokan vaunuun. Yks kaks, kuului kakkosluokan vaunun käytävältä selvällä suomen kielellä: "Tännepäin vaan. Ykkösluokan lisämaksu on 70 leitä."

Mitä tekee suomalainen? Suuntaa tietenkin ääntä kohti. Onhan se nyt aika uskomatonta, että noustessaan pieneen junaan Romanian lähestulkoon pienimmältä asemalta, kuulee suloista suomenkieltä. Ääni kuului romanialaissuomalaiselle nuorelle miehelle, joka oli nyt juuri isänsä kotimaassa opiskelupaikkaa hakemassa ja parhaillaan paluumatkalla pääsykokeista.

Jytkyttelimme matkaa eteenpäin seisten loosivaunun käytävällä rinkkoinemme ja eväskasseinemme. Nuori junatuttumme esitteli meille kohteita matkan varrelta ja vastaili asiantuntevasti kysymyksiinsä romanialaisesta  elämänmuodosta, kielestä ja kulttuurista.

Nuori paikallisoppaamme kommunikoi kertomansa mukaan kuudella kielellä. Piankos hän oli selvittänyt siihen lähimpään loosiin, että rinkkatädit ovat Suomesta, ensi kertaa Romaniassa ja ihastelevat kovasti ikkunoista näkyvää Karpaattien vuoristoa. Jopa innostuivat ystävälliset romanialaiset osoittamaan vieraanvaraisuuttaan. Kun ensimmäinen istumapaikat onnekas omistaja poistui junasta, hän "testamenttasi" paikkansa meille. Seuraavat pari tuntia istuimme tuolla paikalla vuoron perään. Jossain vaiheessa, kahdeksan tunnin matkan loppupuolella, pääsimme loosiin istumapaikoille kaikki kolmekin - sekä tädit että opaspoika.

Kahdeksan tunnin matka kului rattoisasti Karpaatteja ihaillen ja valokuvaten sekä leppoisasti rupatellen. Meistähän riitti hupia ja ohjelmaa kanssamatkalaisille. Jossain vaiheessa koko kahdeksan hengen loosi teki yhdessä listaa niistä perinteisistä romanialaisista ruoista, joita meidän "ehdottomasti tulisi maistaa". Lista suomennoksineen kulkee mukanani tämän reissun reissuvihkossa.

Illan tullen saavuttiin perille Romanian pääkaupunkiin, Bukarestiin. Nuori matkaoppaamme saattoi tädit metrolle saakka ja lupasi tulla vielä seuraavana päivänä kohdeoppaaksemme Cauceskun palatsiin, josta hän puhui nimellä "Kansan talo".

Parasta onnistuneessa päivässä oli aito yhteisöllisyys, joka muodostui täpötäydessä junassa ilman yhtä kaikille yhteistä kieltä. Yhteisöllisyys, joka johti paitsi istumapaikkojen myös eväiden jakamiseen.

Terveisiä Euroopasta

Minulla jäi nuorena reppumatkat reissaamatta, kun oli muka muuta kiireellisempää. Onneksi vielä viidenkympin jälkeenkin ehtii keräillä näitä "edes kerran elämässä" -kokemuksia. Nyt on käynnissä puolitoista vuotta sitten päätetty Interrail. Toki aivan alkumetreillä vasta, mutta jo on jotain päiviteltävää. 

Olen hämmästellyt reissun helppoutta. Hyvien langattomien yhteyksien ansiosta voimme selvittää karttoja, reittejä ja majoitusvaihtoehtoja tabletilla ja kännykällä lennosta, reissun päällä ollessa. Kolmekymmentä vuotta sitten olisin ollut pelkkien opaskirjasten varassa. 1980- ja -90 -lukujen taitteessa kotiinkin olisi pitänyt lähetellä pelkkiä  postikortteja tai soitella puhelinkioskista. Nyt voi Whatsappailla selfiet kotiväelle ja ystäville huomattavasti postikortteja nopeammin, eikä kännykällä kotiin rimpauttaminenkaan mansikoita maksa. 

Monta asiaa on onneksi vakaasti paikoillaankin. Nähtävyydet nimittäin. Hoksasin, että vähänpä on kolmenkymmenen vuoden ikäisiä tai sitä nuorempia nähtävyyksiä. Sankat joukot vaeltavat katsomaan ikivanhoja nähtävyyksiä. Saan siis katseltua samat nähtävyydet, jotka olisin katsonut silloin nuorempanakin. 

Huomasin, että maailman menoon on tullut ikävä muutos. Terrorisminpelko vaatii aiempaa tarkempaa ihmisten liikkeiden seurantaa. Turvatoimia on ollut tarpeen tiukentaa. Tähän ymmärrykseen tulin UNESCOn maailman perintökohteisiin kuuluvan, Auschwitzin portilla. Lippuluukulla tarvittiin henkilökortti, toisin kuin vielä neljä vuotta sitten. Lippu tulostettiin omalla nimellä. Marimekon olkalaukku tuomittiin aikailematta aivan liian suureksi mukanakuljetettavaksi ja se määrättiin toimittamaan laukkusäilöön. Alueelle kuljettiin turvatarkastuksen kautta ja siinä piti esitellä pienemmänkin käsilaukun sisältö. Tämä kaikki oli tullut aivan viime vuosien aikana. 

Interrailista kipinän saaneena aion jatkaa näiden ennenkokemattomien asioiden suorittamista. Ensi kesän tavoitekin on jo lukkoon lyöty. Aiomme puoliskon kanssa mennä festareille.