Isovanhempana saa poimia rusinat pullasta

Olen ennenkin kertonut kasvaneeni maalaisperheessä, jossa 4-henkistä ydinperhettämme täydensi Anna-mummo, isäni äiti. Mummolla oli suuri vaikutus ja tärkeä rooli perheessämme. Hän oli ilman muuta oheiskasvattaja. Hän oli juureva maalaismummo, jolle kristilliset perusarvot olivat tärkeät. Olivathan ne toki koko perheelle, mutta mummolle erityisesti. Hän kuunteli aamu- ja iltahartauden omasta radiostaan, eikä silloin sopinut häiritä mummoa. Mummo oli tosi luotettava. Muistelen, että joskus oli helpompi kertoa jokin asia – vaikkapa tehty kolttonen - mummolle kuin omille vanhemmille. Mummo hoiteli asian jotenkin viisaasti vanhempien suuntaan ja vanhemmat ymmärsivät paremmin kolttostelijaa. Pienellä suostuttelulla mummo paistoi meille lapsille lettuja vanhempien kuoroiltana. Mansikkahilloakin saatiin lettujen päälle. Mieleisen aamupalan sai tilata kouluaamua varten jo illalla ja mummohan keitti pehmoisen kaurapuuron taikka kananmunan juuri sopivalla kypsyysasteella.

Nyt olen jo mummo itsekin. Näin uusinta- taikka bonuskierroksilla, on jollain lailla mahdollisuus myös ”korjaavaan kokemukseen”. Meinaan siis sitä, että ”natsimutsista” voi sukeutua ihan joustava ja sovitteleva mummo, Anna-mummon tapaan. Se on ollut mukava huomata itse ja aivan erityisen mukava on ollut saada se palaute tyttäreltä. Ehkä sitä tosiaan voi kasvaa ja kypsyä kaiken ikää. Ai niin, onhan se puoliskokin sanonut että ”viidenkympin jälkeen on eukko ruvennut tasaantumaan”.  Puoliskon lausuntoon voi varmaan luottaa, sillä yhteistä matkaa on kuljettu puoliväliin neljättäkymmentä vuotta, joten näkemystä ja kokemusta on karttunut pitkältä aikaa.

Onhan tämä isovanhemmuus toisaalta aivan eri asia kuin vanhemmuus. Vanhempana sitä on vastuussa kaikesta. Päivän viidestä ateriasta, kahdesta ulkoilusta, vähintään kolmesta koneellisesta pyykinpyöritystä, leikistä, laulusta, muista virikkeistä ja ennen muuta ihmiseksi kasvattamisesta. Mummona ja ukkina sitä vastaa vain siitä pikkupätkästä – muutamasta tunnista tai joskus harvoin kokonaisesta vuorokaudesta – jonka on vastuulleen ottanut. Tuommoinen pikkuhetki ohjelmoidaan tietysti mukavaksi. Puuhataan jotain mieleistä; höpötellään tonttujuttuja, käydään makkararetkellä, leikkipuistossa taikka vaikka elokuvateatterissa. Kotiin voidaan palauttaa väsyneet lapset ja pyykkipussi. Eihän siinä tarvitse napakoita kasvatusotteita, vaan yhteinen olo voi olla pelkkää sopuisaa hyvän mielen aikaa. Ruokakin voidaan laittaa etukäteen, jottei yhteisestä ajasta turhaan tärväydy tuollaiseen arkiseen askarointiin.

Ehkä hauskin palaute ikinä tuli lapsenlapsilta joulun alla. Tyttöset olivat olleet vierainamme vuorokauden. Oli pesty saunaa ja saatu palkaksi pussit saunatontulta. Oli etsitty tontun jälkiä pitkin pihoja ja lähimetsää. Liiteritonttu oli hänkin muistanut tyttöjä pikku pusseilla. Taisi tonttujen liikehdintä jännittää yölläkin, sillä yöunta ei riittänytkään kellon ympäri, kuten tavallisesti, vaan nukkuminen jäi vaivaiseen yhdeksään tuntiin. Kotiin palattuaan lapset olivat kertoneet olevansa väsyneitä, sillä ”mummolassa oli rankkaa, kun se mummo on niin villi ja touhukas”. Jos tälläinen puolivälissä kuudetta kymmentään käyvä ylipainoinen ja pehmytkudosreuman jäykistämä mummo vielä muka on villi ja touhukas, se on kyllä suuri kohteliaisuus! 

Pohdinnassa lukemisen ja kirjoittamisen asiat

Eka- ja tokaluokan aikana opitaan lukemaan, nykyään aika moni oppii jo ennen sitäkin joko ihan omin toimin tai eskarin kannustuksesta. Se, että lukeminen tarttuu tavaksi, tuntuukin vaativan jo paljon enemmän. Lapselle on pitänyt lukea jo varhaislapsuudessa, lapsen tulee nähdä ympärillään lukevia  aikuisia, kotona tulee olla kirjahylly ja lapsen ruutuaikaa tulee rajoittaa. Vaikka nuo kolme ensimmäistä vaatimusta vielä täyttyisivätkin, taitaa ruutuaika haukata nykyään aivan liian helposti leijonan osan lasten lukemisen ajasta. Pelit ja piirretyt ovat vaikkapa tabletilla tarjolla koska vain, toisin kuin ennen, jolloin tv:n ohjelmakartta määritti lastenohjelma-aikaa. Silloin ruutuaikaa säännösteli Yle ja Tv2 ihan valtakunnallisesti, nyt tuokin vastuu on siirretty vanhemmille.

Ilokseni edelleen on lapsia, joita kirjan lukeminen nappaa ja koukuttaa. Siinä ovat apuna maan mainiot lastenkirjailijat ja kansainvälisten teosten loistavat suomentajat. He kykenevät luomaan sellaisia maailmoja, joihin myös tämän hektisen ajan lapsi haluaa karata ja kadota. Lukeminen on myös monipuolistunut äänikirjamahdollisuuden kautta. Kirjan maailmaan pääsee, vaikkei paperikirja vielä koukuttaisikaan. Vähintäänkin ikätovereitten kanssa samaan keskustelun juoneen pääsee sitäkin kautta, että kuuntelee kirjan äänitteenä. Joskus aiemmin lukemisen este saattoi syrjäyttää lapsen kavereiden jutuista.

Vanha totuus siitä, että lukemaan oppii vain lukemalla, pitää edelleen paikkansa. Lopullinen sujuva ja helppo, ei liian työlääntuntuinen lukutaito saavutetaan vain lukemalla. Erilaisia tekstejä ja erilaisia fontteja vaihtelevasti käyttäen. Asiatekstien lauserakenteet ja sanasto ovat aivan erilaisia kuin tarinateksteissä käytetyt. Koulussa opitaan lukemaan asiatekstejä, mutta fiktioteksteissä käytetyt kielikuvat ja vertaukset avautuvat vasta tarinoita ja romaaneja lukemalla.

Jos lukemaan oppii lukemalla, niin kuinkas sitten oppii kirjoittamaan? Hyvin pitkälti kirjoittamalla, mutta tunnettua on sekin, että lukeminen ruokkii kirjoittamista. Luetusta kirjallisuudesta ammennetaan sanastoa ja puhekieltä värikkäämpiä ilmaisuja.

Mitä tämän ajan lapsi sitten kirjoittaa? Tarinan koulussa silloin tällöin. Koevastauksen silloin tällöin. Pienen tutkielmankin nettitiedoista koostaen toisinaan. Tekstiviestin, whatsapp-viestin hymiöillä ja emojeilla höystäen tämän tuosta. Kirjeen ja kortin kirjoittaminen on jäänyt niin lapsilta kuin aikuisilta. Ne ovat lyhentyneet ja sähköistyneet whatsappiin sopiviksi.

Muistelen näitä pohtiessani omaa lapsuuttani. Luin paljon. Asioin kirjastoautolla kotipysäkillä ja koulun pysäkillä. Kannoin kirjastoautolta kotiin monenmoista luettavaa ja ahmin kaiken. Koululainen -lehdestä olin poiminut muutaman kirjeenvaihtokaverin, joiden kanssa kirjoittelin ahkerasti. Kirjoittelin myös kauempana asuvalle kummitädilleni. Muistelen askarrelleeni kauppapaperista omia kirjoja, joihin kirjoitin itsekeksimiäni tarinoita.

Tämän ajan lapset tutustuvat koulussa monenlaisiin tekstilajeihin. He oppivat tekstikriittisyyttä ja oppivat tunnistamaan ja tuottamaan itsekin monenlaisia tekstilajeja. Minä en tullut koskaan oppineeksi kuin kouluaineen mittaisen kepeän tekstilajin. Ylioppilasaineeksikin kirjoitin pakinan. Siinä tilanteessa se ei ilmeisesti ollut aivan paikallaan.

Tonttula

Olipa kerran harmaa matala hirsitölli kivikkoisella mäntymäellä. Töllin ympärillä oli muitakin harmaita rakennuksia. Harmaan aitan rapulla nökötti vanha pieni ruskea hirsinen luhtiaitta. Tuossa pikkuaitassa oli alakerrassa kaksi huonetta ja rappujen päässä yläkerrassa kaksi hieman matalampaa huonetta. Kesäiseen aikaan luhtiaitan ovet olivat olleet visusti kiinni, mutta syksyllä siellä alkoi tapahtua.

Aitan ovet avautuivat ja pikkuinen tonttukansa alkoi touhuta joulupuuhiaan. Harmaan töllin väki nosti luhtiaitan tonttuineen tuvan kuistille, pois aitan rapulta ja säiden armoilta. Tonttuväki ei muuttomatkasta säikkynyt vaan jatkoi jouluvalmisteluitaan nyt sateilta ja tuiskuilta suojattuna.

Kylläpä siellä piisasikin vilskettä. Mukavahan tuota touhua ja tohinaa oli töllin väen seurailla. Vaikutti siltä, että pikkuruista ahkeraa tonttuväkeä muutti Tonttulaksi nimettyyn luhtiaittaan koko ajan lisää. Punanuttuisia puuhaajia oli viikko viikolta enemmän ja paljon näytti olevan puuhaakin.

Alakerran aitoissa varusteltiin joulun herkkuja. Aittoihin kurkistaessa saattoi nähdä herkullisia kakkuja kerrosvadeilla ja kiiltävänpunaisia omenoita koreissa. Tonttulasten lauluryhmä piti harjoituksia luhtiaitan alatasolla ja siinäpä näytti viihtyvän neulojatonttukin, joka ei malttanut edes istua vaan neuloi seisoessaan ja kävellessäänkin. Joku tonttu kipitti koko ajan rapuissa tuoden ja vieden tavaraa. Yläkerran aitoissa vaikutti olevan käynnissä uutteraa paketointitouhua. Pikkutonttuja oli varmaan kehotettu pysymään poissa jaloista ja he leikkivätkin piirissä yläkuistilla.

Tonttulan pikkuruinen väki odottaa joulua selvästikin vähintään yhtä innolla kuin harmaan töllin isommat asukkaatkin. Tonttulan kuistille oli eräänä päivänä ripustettu komea punainen kello joulusomisteeksi ja joulun odotuksen merkiksi. Harmaan töllin väki puolestaan viritti Tonttulaan valot. Onhan ahkeran väen nähtävä puuhastella kauemmin kuin mitä synkänharmaan marraskuisen päivän luonnonvalolla voi. Voi miten pikkuväki riemastui kuistien kaiteita kiertävistä valoista. Lauluryhmä viritti iloisen joululaulun ja neulojatonttu vaihtoi neulomukseensa uuden värin ja jatkoi värikkään vauvanpeiton neulomista. Herkkuosastolla päätettiin tekaista vielä pari taatelikakkua ja jokunen sata piparia. Yläkerran kuistilla pikkutontut näkivät taas pelata noppapeliään ja pakkaamon puolella nähtiin kiinnittää teippejä ja rusetteja.

Suloisessa sovussa ja toinen toisensa auttamisen hengessä valmistelevat joulujaan pienet ja isot asukkaat harmaan töllin kuistilla ja sisällä.