Korruptiosta

 

 

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Taidamme edelleen olla mittauksissa kolmen kärjessä. Se on hieno asia!

 

Meillä on ikiajat ollut naapurissa valtio, jossa mikään asia ei hoidu, jollei osaa voidella oikeita henkilöitä suklaarasioilla, prosenttijuomilla taikka selvällä rahalla. Ehkä meillä on katseltu sitä meininkiä ja ymmärretty, ettei demokraattisessa valtiossa, jossa tähdätään kaikkien yhdenvertaiseen kohteluun, voi toimia noin.

 

Meillä on tarkat säädökset siitä, ettei esimerkiksi kunnallisissa luottamustoimissa voi toimia sellaisella hallinnon alalla, jossa olisi päättämässä omista asioistaan. Niin muodoin ei opetäti voi istua sivistys- ja kouluasioista päättävässä lautakunnassa, jos työskentelee asuinkunnassaan. Toisinaan tuntuu, että hyvä olisi lautakuntiin saada alan asiantuntemusta, mutta oman edun tavoittelun estäminen on nähty vieläkin tärkeämmäksi asiaksi. Ihan hyvä niin.

 

Onneksi meillä ollaan tarkkoja yhteiskunnan joka tasolla. Vaikka maailmalla ihmetellään Suomessa nousseen kohun mittakaavaa Marinin aamiaiskohun ja Yli-Viikarin meikkausopastuksen ja johtamistaitojen coachingin tiimoilta, kohu on aiheellinen. Jos näiden ei-mihinkään-perustuvien käytäntöjen annettaisiin jatkua ja muodostua maan tavaksi, oltaisiin näistä muka-virkaan-kuuluvista oikeuksista kohta aivan pääsemättömissä.

 

Jokaisellahan on vuorokaudessa sama 24 tuntia. Jokainen tekee tärkeää työtä. Jokaisella on tarve arjen apuun. Miksi muut joutuvat ostaman avun ja tuen omalla rahalla ja isopalkkaiselle se kuuluisi palkan lisänä? Millä lailla meikkauskoulutus liittyy valtion talouden tarkastajan työtehtäviin?  Ei meille muillekaan ”arkisille naisille” makseta työpaikan puolesta moista opastusta. Jos johtaja tarvitsee kallista opastusta johtamistaitoihin, eikö sekin ole omasta pussista maksettavaa täydennyskoulutusta?

 

On tärkeä jatkaa yhteiskunnan jokaisella tasolla Suomen linjalla asioiden läpinäkyvyyden ja avoimuuden puolesta.

Mökki on mielentila

 

 

Mökillä mieli lepää. Se lepää jopa niin, etten muista ottaa viikonloppudosettiin pakkaamiani verenpaine- ja pehmytkudosreumalääkkeitäni. Mutta eipä niitä siellä tunnu tarvitsevankaan. Verenpaine laskee luonnon ja linnunlaulun vaikutuksesta ja jos jotain paikkaa särkee, se on varmasti vain tervettä työperäistä kipua.

 

Mökkikauppaa, jos mitä, tehdään mielikuvilla. Niinhän sitä minäkin ostin Datšan lasikuistin ja isolehtisen vaahteran kuvilla. Lasikuistilla minun piti lueskella. Kertaakaan en ole vielä kahteen ja puoleen vuoteen siinä  lueskellut. Valokuvan isolehtisen vaahteran puolisko kaatoi ensimmäisten kaadettavien joukossa, jotta pihaan saatiin auton kääntöpaikka.

 

Kevättalvella hurahdin ajatukseen Datšan päivittämisestä parempaan tai - niin kuin nykyään sanotaan – upgreidaamisesta. Ensin osui silmiini 1990-luvun alussa mökiksi rakennettu paikka Puoliskon kotijärven rannassa. No, sepä oli menekkikohde, josta myöhästyimme. Seuraavaksi bongasimme netistä pikkuruisen muutaman vuosikymmenen Datšaa uudemman ja talviasuttavan kuivanmaan talon taajaman laidalta. Myöhästyimme taas. Kumpaakaan kohdetta emme ehtineet edes paikan päälle katsomaan, joten pelkkien myyntikuvien varassa on vaikea sanoa, mitä korjattavaa tai laitettavaa siellä olisi ollut – tokko olisi välttämättä vaihtaen parantunut.

 

Mietimme, miten asioita arvotetaan – mikä on plussaa, mikä miinusta. Hehtaarin lampi, vai kahden valtakunnan järvi? Tasaisen tyyntä ja mahdollisuus pitää laituri vedessä kesät talvet, vaiko myrskyisää ja mahdollisuus saada entistä parempi laituri kevättuulten tuomana? Mökkinä mökiksi rakennettu höylähirsitorppa parin Leca-harkon päällä, vaiko alunperin taloksi tarkoitettu tupa korkealla kivijalalla? Kalavedet avautumassa omalta laiturilta, vaiko sittenkin kahdelle eri Suomen puhtaimpiin lukeutuvalle  järvelle, joista toiselle on vajaat 2 km ja toiselle melkein 4 km?

 

Asiaa eivät sittenkään ratkaisseet vesistön suuruus, eivät hirsi- taikka lautaseinät, sen kummemmin kuin kalavedetkään.  Vaa’ankielen asemassa olivat lopulta korvasienet. Löysin elämäni ensimmäiset korvasienet mökkituvan keittiön ikkunan alta. Ne olivat minulle merkki siitä, että tästä paikasta meidän kannattaa pitää kiinni.

 

 

Niin paljon on aihetta lauluun

 

 

Junnu Vainio riimitteli aikoinaan tähän tapaan:

”On laulun aihe köyhyyskin ja riemu rikkaitten
Ja murhe, mikä polttanut on rintaa
Tuo laulun ilo räiskyvin tai jälki kyynelten
Se myöskin, mikä onnemme on hintaa
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen
Lyhyt taival on riemusta murheeseen
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen
Niin paljon on aihetta lauluun”.

 

Tänä koronan aikakautena tuntuvat laulun, ilon taikka juhlan aiheet olleen aika vähissä. Pikemminkin on huoli ja murhe poltellut rintaa. Huoli lähimmäisten terveenä pysymisestä, huoli lähimmäisten ja tuttujen työstä ja taloudesta. Tänä aikana on matka rikkaasta köyhäksi lyhentynyt entisestään. Monelta hävisivät työt ilman varoitusta ja mahdollisuutta uuteen tilanteeseen varautumiseen. Harva lienee korona-ajasta niin paljon hyötynyt, että olisi tehnyt matkan toiseen suuntaan ja matkannut köyhästä rikkaaseen. Toden totta pienoinen lapsi, joka syntyi juuri ennen taudin alkua, reilu vuosi sitten, on ollut iso ilon aihe.

 

Tämmöisenä poikkeusaikana on varmasti tosi tärkeää etsiä pieniä ilon, laulun ja juhlan aiheita. Ihmiset ovat löytäneet ilon aiheita juurileivän leipomisesta, käsitöistä, kasvien kasvattamisesta ja pienistä kotiremonteista.

 

Minulle on jäänyt mukavana ilonpisarana mieleen aurinkoisen lauantai-iltapäivän retkikahvit Laivasillan polttoainemyymälän seinustalla. Yhtä lailla ilahduttivat Pirpanan ex tempore nimpparit, joihin löydettiin pakasteesta pikkuruinen täytekakku.

 

Koronarokotteen saaminen koettiin meidän perheessämme juhlan aiheeksi. Puolisko sai rokotteen riskiryhmäläisenä ja kommellusten jälkeen jo huhtikuulla. Puolisko osui siihen ryhmään, jolle oli jo annettu rokoteaika kunnes THL päätti tutkia Astra Zenegaa tarkemmin ja ajat peruttiin. Uuden ajan odottelu oli tuskallista, sillä koettu pettymys oli iso. Kun rokotteen saanti sitten onnistui, toi esikoinen juhlan kunniaksi Pullava-pitkon. Pulla arkena teki juhlan, sillä tavallisesti meillä herkutellaan pullalla vain sunnuntain päiväkahvilla. Samaa mallia noudatin oman rokotusvuoroni tullen toukokuisena torstaina. Oppilaani kysyivät, saavatko he rokotuksen kunniaksi karkkia. Ja minähän lupasin juhlistaa asiaa myös heidän kanssaan!

 

 

 

Kolmas mökkikesä aluillaan

 

 

Niin se vaan on, että kolmas kesämme mökkeilijöinä on käynnistynyt. Vielä koemme olevamme noviiseja ja mökkeily hakee edelleen muotoaan.  Kolme uuden sesongin käynnistelyreissua on tänä keväänä kuitenkin  jo tehty. 

 

Ensimmäisellä reissulla veimme kaksi lintupönttöä mökkikoivikkoon. Vuokrakotien sijoituspaikat katsoimme niin, että voimme seurata pönttöjen elämää ja tapahtumia ikkunasta ruokapöydän ääressä istuen. Aiempi kokemukseni linnnunpöntöstä oli, että asumuksen täytyy ensin harmaantua monta vuotta ennen kuin linnut ottavat tarjotun kodin omakseen. Nytpä kävi toisin! Jo kuukauden kuluttua oli toisessa pöntössä  elämää. Pesänrakentajat suihkivat etelään suunnatusta oviaukosta sisään ja ulos niin uutterasti, että varmasti oli perheenlisäys suunnitteilla.

 

Toisella mökkireissulla saimme sähköasentajan tekemään lauantaitöitä, vaikkei asia vallan päivystysluonteinen ollutkaan. Pohjois-Karjalassa sellainenkin on mahdollista! Italiasta tilattu hormi-imuri  tuli asennettua piipun päähän ja leivinuuni saatiin vetämään siitäkin huolimatta, että ammoinen hormimuurari oli arvioinut riittäväksi hormireiäksi ¼ tiilen verran. Voi mahdoton, miten mukavaa, kuivaa ja lempeää lämpöä leivinuunilla torppaan saatiinkin!

 

Kolmannen reissun tärkeimmät tehtävät olivat uuden jääkaappipakastimen vienti ja vesipumpun asentaminen lampeen. Monta muuttoa hoitaneina saimme kuin saimmekin keinoteltua kylmäkoneen sisään lasikuistin ja eteisen kautta ja matalista ovista tupaan. Entinen jenkkikaappi puolestaan saatiin nokkakärryllä saateltua saunakammariin.  Kuukausi sitten tehty kairanreikä oli laajentunut koko lammen kokoiseksi ja vesipumppu saatiin sitaistua laituriin. Pian kohisi vesi sähkövoimalla saunan pataan ja saaviin. Mökkisauna laitettiin lämpiämään.

 

Edelleen minua jaksaa ihmetyttää se, miten paljon tavaraa pienelle mökille pitää viedä. Mökkireissut joudutaan sen vuoksi tekemään säännönmukaisesti pakettiautolla. Se hyvä pakettiautomökkeilystä toki koituu, että paluukuormassa saadaan aina tuotua polttopuita. Puolet ensi talven tarpeesta alkaakin olla jo kuskattu. Kun vielä nakkelen tuodut klapit liiteriin, vapautuvat klapisäkit uuteen kiertoon.

 

Tervetuloa uusi kesä!

Kuu Kiurusta kesään

 

 

Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen – pääskysestä ei päivääkään. Näin loruiltiin ennen ja opetettiin lapsille muuttolintujen tulojärjestystä ja havainnollistettiin samalla kesän lähestymistä.

 

Ennen vanhaan kiuru eli leivonen miellettiin iloiseksi ja leikkisäksi linnuksi – ”taas leivoset ilmassa leikkiä lyö…” Ensimmäisestä kiuruhavainnosta alkoi kesän odotus. Nyt on toisin…

 

Kiuruhan on nykytiedon mukaan varsinainen pahanilmanlintu. Muistammehan kaikki vielä viimesyksyisen Kiurun oman hankkeen pääministerin häämatkan aikana. Ajelin mökiltä kotiinpäin koulun alkua varten 10. elokuuta ja kuuntelin aivan pöyristyneenä Kiurun tiedotustilaisuutta autoradiosta. Kiuru puhui muka varmoina asioina pakkotestaamisesta ja riskimaista tulevien pakkokaranteenista. Yksi toisensa jälkeen muut ministerit sanoutuivat Kiurun linjasta irti ja ilmoittivat, ettei heidän kanssaan ole keskusteltu. Valtio-oppineet alleviivasivat puheenvuoroissaan sitä, ettei mikään ministeriö voi määrätä ketään pakkokaranteeniin. Karanteenimääräykset ovat terveysviranomaisten päätöksiä. Ihmisoikeusasianakin Kiurun yksityisajattelun tuotosta pidettiin.  Kiuru ei ymmärtänyt vetää nolosta sooloilustaan eroamiseen johtavia johtopäätöksiä, vaan päätti jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan linjalla.

 

Jälleen tässä lintujen kevätmuuton aikaan, kun jopa pääministeri innostui iloitsemaan laskevista tartuntaluvuista ja vallan riehaantui kiittelemään kuuliaista kansaa, rouva Kiuru näki asiat aivan toisin ja pelkäsi äkkinäistä käännettä pahempaan. Kansa, joka rämpii tässä taajaan muuttuvien koronaohjeiden suossa jo toista vuotta, ansaitsee kyllä silloin tällöin edes pieniä kehuja kuuliaisuudesta. Pelottelu ja kauhuskenaarioiden rakentelu ei millään muotoa lisää luottamusta.

 

Kyllä ihminen on niin perso kehulle ja kiitokselle, että jokainen jaksaa odottaa hyvässä järjestyksessä  tulevaisuudessa häämöttävää omaa rokotusvuoroaan, kun on edes pikkuisen kehuttu ja päätä silitetty.

 

Jonkun riiminikkarin uudelleen riimitelty kevätloru sopii tähän aikaan huomattavasti perinteistä paremmin: ”Kuu Kiurusta kesään, puoli kuuta poikkeusoloista, valmiuslaista vähäsen – pistoksista ei päivääkään!”

Jälkisäädös

 

 

Oli aika maksaa henkivakuutuksen vuosimaksu. Laskulomakkeella pyydettiin peräti kolme eri kertaa tarkistamaan, että edunsaajana ovat haluamamme henkilöt. Tuli kurja olo, kahdestakin syystä. Mietin, epäilläänkö ymmärrystämme, kun asiaa tivataan useaan kertaan. Ja toisaalta – kysymys edunsaajista johdatti ajatuksen aikaan meidän jälkeemme.

 

Tottahan se tietysti on, että elämää on edessä mitä todennäköisemmin vähemmän kuin sitä on takana. Mutta silti kaikkinainen jälkisäädösten miettiminen on ahdistavaa. Hurtilla huumorilla teemoja voi lähestyä, muttei oikein vielä muuten.

 

Viisastelemme siitä, miten jälkikasvumme aikanaan jakaa meiltä jäävää vähäistä perintöä. Perinnöksi ei ole jäämässä juuri muuta kuin arkitörkyä – kippoja, kuppeja, vaatteita ja kirjoja. Aikoinaan, osapuilleen 7-vuotiaana, kuopus ilmoitti haluavansa perinnöksi anopilta perimäni mankelin. Minä onneton olen hassannut lapsen perinnön kierrättämällä retrovihreän kapistuksen eteenpäin, sillä en osannut tehdä sillä juuri muuta kuin kiskoa päärmeitä kylpypyyhkeistä irti. Minulla on ”Kerman Saven astioiden suurin kokoelma – ainakin Heinäveden eteläpuolella”, sanoo puolisko. Luulen, etteivät lapseni osaa arvostaa tuota kokoelmaa, sillä ruskeat Heinä-astiat ovat olleet meillä käyttöastioita vuodesta 1985 asti. Varmaan tilaavat ensimmäiseksi Stena-lavan ja kantavat serviisin sinne – turha minun on alkaa jakaa kuppeja ja kulhoja kolmeen kasaan.

 

En ole innostunut konmarittamisesta. Olen ymmärtänyt, että siinä systeemissä jokaista tavaraa arvioidaan sen mukaan, onko se tuottanut omistajalleen iloa tai ollut tarpeellinen. Mistä sitä tietää, miten paljon iloa vaikkapa kapiokirstun ”myynit” vielä jonain päivänä jollekin tuovat!? Mikä minä olen lakanoita ja pöytäliinoja pois heittelemään!

 

Kuolinsiivouksestakin puhutaan. Siinä ajatuksena on, että henkilö siivoaa itse omat romppeensa, eikä jätä sellaista työtä jälkeläisille. Hitsi vieköön, minä olen vastannut tämän perhekunnan siivouksesta kaikki nämä vuodet, enkä totta vie aio tehdä sitä vielä kuolemani varalle etukäteen.  Sen verran koetan pitää huolenani, että siivoajia odottaa yllätyksenä kasa villasukkia – mummon viimeisenä tervehdyksenä ja siivouspalkkana.

Korona-ajan etäostoksista

Minä en ole koskaan pitänyt kaupassa käymisestä. En osaa nauttia ostoskeskusten tunnelmasta, enkä ymmärrä siellä hengailua huvina tai ajanvietteenä. Olen jo ennen näitä aikoja tilannut kaiken mahdollisen verkosta ja iloitsen suunnattomasti siitä, että nyt jopa ruokatoimituksen tilaaminen onnistuu helposti netin kautta.

Valitettavasti tämä tautinen aika on ajanut muutkin verkko-ostoksille ja toimitusajat ovat venyneet aiemmin totutusta. Jo ennen Suezin kanavan tukkinutta onnettomuutta. Tilausten määrät ovat lisääntyneet niin voimakkaasti, etteivät maailman merillä kiertävät merikontit tahdo riittää ja tavarat joutuvat odottamaan rahtivuoroa minkä missäkin logistiikkakeskuksissa  ja välivarastoissa.

Tilasimme Italiasta sähkötoimisen hormi-imurin auttamaan Datšan leivinuunin vetoa. Luotimme härvelin tulevan ennen ensimmäistä mökkireissua, sillä teimme tilauksen noin kaksi viikkoa ennen aiottua lähtöä. Tilausvahvistus tuli saman tien. Parin päivän päästä saimme tiedon, että tuote on saapunut Fex Exille. Siitä meni päiväkausia, kunnes laite pääsi kuljetukseen. Olimme jo mökillä, kun sähköpostiin putkahti selvästikin googlekääntäjällä käännetty pahoittelukirje, jossa viivästystä pahoiteltiin ja sen syyt ulkoistettiin.

Samalle reissulle tilasin ihan kotimaisesta postimyynnistä pari taljaa istuimille lämmikkeeksi. Luotin, että viikon marginaali tilauksesta toimitukseen riittää – olinhan aiemmin saanut tilaamani parissa kolmessa päivässä. Lappeenrannassa oltiin menossa, kun kännykkään kilahti viesti, että tuotteet olisivat haettavissa. No, tälle reissulle eivät ehtineet.

Ruokakaupan nettitilausmahdollisuudesta olen erityisen innoissani. Olenhan jo kauan purnannut siitä, että joudun nostelemaan samat maidot ja perunat ainakin viiteen kertaan – kärryyn, hihnalle, kassiin, autoon ja kotiin. Nyt joku kerää ostokseni ja tuo ne kotiovelle. Kyllä siitä riemusta vähän maksaa ja antaa hymyssä suin anteeksi pienet virheet. Riisimaitojäätelö oli hyvää – joku tunnisti siinä jopa kinuskin maun. Mitä siitä, jos tilasinkin yhden kerän oranssia 7 veljestä -lankaa ja sain seitsemän kerää. Onpahan jo nyt tiedossa, minkä värisiä sukkia suku ensi jouluna paketeista saa.