Mistä tietää olevansa mummo

 

Olen tunnistanut itsessäni jo monta merkkiä, jotka liittyvät minusta selvästi mummouteen ja joista aiemmin olin ajatellut tyyliin ”pois se minusta!”

 

Ensimmäinen ja todella suuri ja huolestuttava mummouden merkki on sekainen jääkaappi. Jääkaappi sekaantuu ensinnäkin siitä, etteivät tavarat kierrä enää siihen tahtiin kuin ”nuorisokotiaikoina”. Silloin, kun kaikki omat ja vaihteleva määrä seuralaisia pyörähteli huushollissa ja jääkaapin liepeillä, tavaran kierto oli ripeää, eikä kaapin perille päässyt unohtumaan edes yhtä paprikaa saati avattua ja puolilleen unohtunutta litran jugurttia tai kokonaista kahden kilon porkkanapussia. Ehkä mukana on myös annos mummomaista säästeliäisyyttä. Sitä, jossa ruokaa ei vaan kerta kaikkiaan heitetä roskiin, vaan mieluummin sitä odotutetaan jääkaapissa ajatellen: ”vielä minä tuonkin johonkin pataruokaan taikka leivonnaiseen upotan.” Sekalaisuutta aiheuttaa sekin, että kahta huushollia hallinnoidessa ei aina ole aivan kirkkaana se, kummasta jääkaapista ketsuppi olikaan loppu – kotoa, vaiko Datšalta? Sitten ollaankin äkkiä ja helposti tilanteessa, että mökillä pienehköä jääkaappia täyttää kolme ketsuppipulloa ja kotona ei löydy mitään punaista pastakastikkeen väriksi.

 

Toinen jossain määrin huolestuttava oire on tavaroiden hukkaaminen. Onneksi toistaiseksi on hukkunut vain pieniä ja edullisia asioita - tyyliin kermaviilikastikkeeseen tarvittava dippijauhepussi ja muutama krassinsiemenpussi. Ylimääräisen kauppareissun aiheutti kumpikin välttämättömyydessään kuitenkin. Tänään hävisi jo kooltaan selkeästi suurempi esine. Olin mielestäni aivan varmasti ostanut hellejuomaksi tuoremehua. Varmuudeksi vieläpä kahdesta kaupasta samalla kauppareissulla. Toista purkkia ei vain löytynyt, kun olisin sitä kannuun kaatanut. Hyvän tovin tuijottelin, kunnes oranssi purkki vihdoin osui silmääni. Siinähän se nökötti jääkaapin hyllyllä aivan silmän tasalla. Ehkäpä minun pitää leikkiä itseni kanssa avaimenkätkemisleikkiä ja etsiä muitakin kadonneita ”perhosen korkeudelta”.

 

Luojan kiitos, minulla ei onneksi ole taipumusta luulotteluun saati varsinaista hypokondriaa! Jokuhan saattaisi jo epäillä näköpuutoksia ja olla kovin huolissaan.

Mäeltä näkyy toinen mäki

 

 

Ystävä toi minulle metsämansikka-amppelin ja ajatus kulki heti lapsuuden kotikylälle.

 

Olen kotoisin pohjoiskarjalaisesta maitotalouskylästä. Siellä oli yhden pienehkön peltoaukean ympärillä kuusi taloa. Jokaisessa talossa pidettiin karjaa, ja lypsäviä oli jokaisen talon navetassa parisenkymmentä. Tiedän nykyään laskettavan, että ollakseen kannattavaa, tulisi yhden talon navetassa ammua likimain tuo 120 nautaa. Viisikymmentä vuotta sitten tuo lehmämäärä turvasi kuudelle perheelle ihan keskivertohyvän elämän.

 

Koska jokaisessa talossa oltiin samalla asialla, elettiin taloissa samaan tahtiin ja naapureiden touhuja myös seurattiin aika tarkkaan. Jokaisen talon ikkunoista näki toisten valot. Talviseen aikaan saatettiin ihmetellä, jos valot naapurin navetan ikkunoihin syttyivätkin aamulla kovin myöhään. Aamulypsyn jälkeen oli syytä tarkistaa puhelimitse, mikä naapurissa viivästytti – ”ettei vaan oltu sairastuttu!?” Kesällä pidettiin pienimuotoista kisaa siitä, kenen lehmät ennättivät aamulypsyltä ensimmäisinä päivälaitumelle aterioimaan.

 

Naapuriseuranta ei ollut luonteeltaan ahdistavaa taikka pahanilkistä. Päinvastoin! Elämä oli yhteisöllistä ja naapureista pidettiin huolta. Samassa veneessä oltiin, vaikka ei aivan järven rannassa asuttukaan.

 

Kun naapuritalon karjatouhut olivat noin tarkassa tarkkailussa, olivat tietysti lapsetkin. Ei kai siellä kukaan kuvitellut voivansa tehdä mitään salaa!? Jos eivät omien vanhempien silmät, niin naapurin aikuisten silmät olisivat touhun varmasti rekisteröineet. Vaan eipä ollut tarvettakaan tyhmäillä mitään salassa nurkan takana. Elettiinhän aidosti tilanteessa, jossa ”koko kylä kasvatti”. Paitsi vanhemmilla ja isovanhemmilla, oli myös naapureilla oikeus puuttua lasten touhuihin.

 

Jokaisessa talossa neuvottiin omat lapset työntekoon. Yhdestä koulittiin tilalle jatkajaa ja muut koulutettiin muihin töihin. Muistan, että ensimmäinen tienestini oli kesäinen lehmien juomaveden laskeminen letkulla laitumella olevaan juoma-altaaseen. Siitä maksettiin ”vastikkeellista viikkorahaa” ja jollen aivan väärin muista summa oli viikkotasolla markan luokkaa.

 

Kuten arvata saattaa, minun lapsuuden kesinäni paistoi aina aurinko ja maistui metsämansikka.

Lippalakki

 

Minä en ole hattuihmisiä. Hatut eivät vain kerta kaikkiaan pue minua. Eivät siis minkäänlaiset hatut. Kaikki litistävät hiukset, eivätkä ne ainakaan somista pyöreää naamaani ja isokokoista päätäni. Ja uskokaa pois, olen kokeillut.

 

Villapipot pyrkivät aina nousemaan kummallisesti korvien yläpuolelle kekottamaan ja niitä saa olla päätöikseen kiskomassa alemmas, korvien suojaksi. Aivan sama, millainen pipomalli on kyseessä – sileä neule, joustin taikka palmikko – lopputulema on sama. Kotineulottu ja teollinen pipo käyttäytyy aivan samalla lailla.  Siksi olen aina talvisinkin paljaspäin ja välttelen hiuksia litistäviä ja sähköistäviä myssyjä.

 

Viime kesänä ostin kesäisen isolierisen lastuhatun. Kokeilin sitä muutaman kerran. Sittemmin se on kerännyt pölyä auton takaikkunalla ja kieltämättä ollut hieman hankala näköeste peruuttaessa. Mutta ei se oikein päähänkään asetu. Punottu leiri heittää lukiessa kummallisia reikäisiä varjoja kirjan lehdelle ja tuntuu takertuvan kiinni ovenpieliin ja eritoten oksistoihin ulkohommissa ja mökillä.

 

Taas ostin hatun lauantairetkelläni kotikaupungissa turistia leikkiessä. Tällä kertaa sijoitin auringonkeltaiseen lippalakkiin. Venytin säätövarat äärimmilleen ja sain lätsän sopimaan päähäni. Ostin lippiksen suurin toivein juhannushatukseni. Tarkoitukseni on nimittäin lillua juhannuspäivänä lammen keskellä kumiveneessä lukemassa jotain kevyttä kesärompsua. Kukaties lähimatkailen lukien Gotlantiin muurien sisäpuolelle sijoittuvaa dekkaria tai sitten lähden kirjan siivittämänä ihan kaukomatkalle Kreikan saarille.

 

Kumiveneessä lukiessa tarvitaan joka tapauksessa häikäisysuojaa. Aurinkolasit eivät toimi, sillä niistä saan helposti valkoiset pandasilmät päivettyneeseen naamaani. Sitä paitsi aurinkolasit pitäisi laittaa lukulasien päälle toisiksi laseiksi, sillä lukulasitehoilla olevia aurinkolaseja en omista ja ilman laseja näen tekstit vain mustana muurahaisenpolkuna. Ilman häikäisysuojaa taas rypistelen naamaani siihen malliin, että saan kaksi kolme pystysuoraa vekkiä silmien väliin – klassiset äkäisen akan rypyt siis. Sitä en tietenkään tahdo. Sen verran minäkin koetan varjella julkikuvaani, että äkäisen akan mainetta en halua.

Korruptiosta

 

 

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Taidamme edelleen olla mittauksissa kolmen kärjessä. Se on hieno asia!

 

Meillä on ikiajat ollut naapurissa valtio, jossa mikään asia ei hoidu, jollei osaa voidella oikeita henkilöitä suklaarasioilla, prosenttijuomilla taikka selvällä rahalla. Ehkä meillä on katseltu sitä meininkiä ja ymmärretty, ettei demokraattisessa valtiossa, jossa tähdätään kaikkien yhdenvertaiseen kohteluun, voi toimia noin.

 

Meillä on tarkat säädökset siitä, ettei esimerkiksi kunnallisissa luottamustoimissa voi toimia sellaisella hallinnon alalla, jossa olisi päättämässä omista asioistaan. Niin muodoin ei opetäti voi istua sivistys- ja kouluasioista päättävässä lautakunnassa, jos työskentelee asuinkunnassaan. Toisinaan tuntuu, että hyvä olisi lautakuntiin saada alan asiantuntemusta, mutta oman edun tavoittelun estäminen on nähty vieläkin tärkeämmäksi asiaksi. Ihan hyvä niin.

 

Onneksi meillä ollaan tarkkoja yhteiskunnan joka tasolla. Vaikka maailmalla ihmetellään Suomessa nousseen kohun mittakaavaa Marinin aamiaiskohun ja Yli-Viikarin meikkausopastuksen ja johtamistaitojen coachingin tiimoilta, kohu on aiheellinen. Jos näiden ei-mihinkään-perustuvien käytäntöjen annettaisiin jatkua ja muodostua maan tavaksi, oltaisiin näistä muka-virkaan-kuuluvista oikeuksista kohta aivan pääsemättömissä.

 

Jokaisellahan on vuorokaudessa sama 24 tuntia. Jokainen tekee tärkeää työtä. Jokaisella on tarve arjen apuun. Miksi muut joutuvat ostaman avun ja tuen omalla rahalla ja isopalkkaiselle se kuuluisi palkan lisänä? Millä lailla meikkauskoulutus liittyy valtion talouden tarkastajan työtehtäviin?  Ei meille muillekaan ”arkisille naisille” makseta työpaikan puolesta moista opastusta. Jos johtaja tarvitsee kallista opastusta johtamistaitoihin, eikö sekin ole omasta pussista maksettavaa täydennyskoulutusta?

 

On tärkeä jatkaa yhteiskunnan jokaisella tasolla Suomen linjalla asioiden läpinäkyvyyden ja avoimuuden puolesta.

Mökki on mielentila

 

 

Mökillä mieli lepää. Se lepää jopa niin, etten muista ottaa viikonloppudosettiin pakkaamiani verenpaine- ja pehmytkudosreumalääkkeitäni. Mutta eipä niitä siellä tunnu tarvitsevankaan. Verenpaine laskee luonnon ja linnunlaulun vaikutuksesta ja jos jotain paikkaa särkee, se on varmasti vain tervettä työperäistä kipua.

 

Mökkikauppaa, jos mitä, tehdään mielikuvilla. Niinhän sitä minäkin ostin Datšan lasikuistin ja isolehtisen vaahteran kuvilla. Lasikuistilla minun piti lueskella. Kertaakaan en ole vielä kahteen ja puoleen vuoteen siinä  lueskellut. Valokuvan isolehtisen vaahteran puolisko kaatoi ensimmäisten kaadettavien joukossa, jotta pihaan saatiin auton kääntöpaikka.

 

Kevättalvella hurahdin ajatukseen Datšan päivittämisestä parempaan tai - niin kuin nykyään sanotaan – upgreidaamisesta. Ensin osui silmiini 1990-luvun alussa mökiksi rakennettu paikka Puoliskon kotijärven rannassa. No, sepä oli menekkikohde, josta myöhästyimme. Seuraavaksi bongasimme netistä pikkuruisen muutaman vuosikymmenen Datšaa uudemman ja talviasuttavan kuivanmaan talon taajaman laidalta. Myöhästyimme taas. Kumpaakaan kohdetta emme ehtineet edes paikan päälle katsomaan, joten pelkkien myyntikuvien varassa on vaikea sanoa, mitä korjattavaa tai laitettavaa siellä olisi ollut – tokko olisi välttämättä vaihtaen parantunut.

 

Mietimme, miten asioita arvotetaan – mikä on plussaa, mikä miinusta. Hehtaarin lampi, vai kahden valtakunnan järvi? Tasaisen tyyntä ja mahdollisuus pitää laituri vedessä kesät talvet, vaiko myrskyisää ja mahdollisuus saada entistä parempi laituri kevättuulten tuomana? Mökkinä mökiksi rakennettu höylähirsitorppa parin Leca-harkon päällä, vaiko alunperin taloksi tarkoitettu tupa korkealla kivijalalla? Kalavedet avautumassa omalta laiturilta, vaiko sittenkin kahdelle eri Suomen puhtaimpiin lukeutuvalle  järvelle, joista toiselle on vajaat 2 km ja toiselle melkein 4 km?

 

Asiaa eivät sittenkään ratkaisseet vesistön suuruus, eivät hirsi- taikka lautaseinät, sen kummemmin kuin kalavedetkään.  Vaa’ankielen asemassa olivat lopulta korvasienet. Löysin elämäni ensimmäiset korvasienet mökkituvan keittiön ikkunan alta. Ne olivat minulle merkki siitä, että tästä paikasta meidän kannattaa pitää kiinni.

 

 

Niin paljon on aihetta lauluun

 

 

Junnu Vainio riimitteli aikoinaan tähän tapaan:

”On laulun aihe köyhyyskin ja riemu rikkaitten
Ja murhe, mikä polttanut on rintaa
Tuo laulun ilo räiskyvin tai jälki kyynelten
Se myöskin, mikä onnemme on hintaa
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen
Lyhyt taival on riemusta murheeseen
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen
Niin paljon on aihetta lauluun”.

 

Tänä koronan aikakautena tuntuvat laulun, ilon taikka juhlan aiheet olleen aika vähissä. Pikemminkin on huoli ja murhe poltellut rintaa. Huoli lähimmäisten terveenä pysymisestä, huoli lähimmäisten ja tuttujen työstä ja taloudesta. Tänä aikana on matka rikkaasta köyhäksi lyhentynyt entisestään. Monelta hävisivät työt ilman varoitusta ja mahdollisuutta uuteen tilanteeseen varautumiseen. Harva lienee korona-ajasta niin paljon hyötynyt, että olisi tehnyt matkan toiseen suuntaan ja matkannut köyhästä rikkaaseen. Toden totta pienoinen lapsi, joka syntyi juuri ennen taudin alkua, reilu vuosi sitten, on ollut iso ilon aihe.

 

Tämmöisenä poikkeusaikana on varmasti tosi tärkeää etsiä pieniä ilon, laulun ja juhlan aiheita. Ihmiset ovat löytäneet ilon aiheita juurileivän leipomisesta, käsitöistä, kasvien kasvattamisesta ja pienistä kotiremonteista.

 

Minulle on jäänyt mukavana ilonpisarana mieleen aurinkoisen lauantai-iltapäivän retkikahvit Laivasillan polttoainemyymälän seinustalla. Yhtä lailla ilahduttivat Pirpanan ex tempore nimpparit, joihin löydettiin pakasteesta pikkuruinen täytekakku.

 

Koronarokotteen saaminen koettiin meidän perheessämme juhlan aiheeksi. Puolisko sai rokotteen riskiryhmäläisenä ja kommellusten jälkeen jo huhtikuulla. Puolisko osui siihen ryhmään, jolle oli jo annettu rokoteaika kunnes THL päätti tutkia Astra Zenegaa tarkemmin ja ajat peruttiin. Uuden ajan odottelu oli tuskallista, sillä koettu pettymys oli iso. Kun rokotteen saanti sitten onnistui, toi esikoinen juhlan kunniaksi Pullava-pitkon. Pulla arkena teki juhlan, sillä tavallisesti meillä herkutellaan pullalla vain sunnuntain päiväkahvilla. Samaa mallia noudatin oman rokotusvuoroni tullen toukokuisena torstaina. Oppilaani kysyivät, saavatko he rokotuksen kunniaksi karkkia. Ja minähän lupasin juhlistaa asiaa myös heidän kanssaan!

 

 

 

Kolmas mökkikesä aluillaan

 

 

Niin se vaan on, että kolmas kesämme mökkeilijöinä on käynnistynyt. Vielä koemme olevamme noviiseja ja mökkeily hakee edelleen muotoaan.  Kolme uuden sesongin käynnistelyreissua on tänä keväänä kuitenkin  jo tehty. 

 

Ensimmäisellä reissulla veimme kaksi lintupönttöä mökkikoivikkoon. Vuokrakotien sijoituspaikat katsoimme niin, että voimme seurata pönttöjen elämää ja tapahtumia ikkunasta ruokapöydän ääressä istuen. Aiempi kokemukseni linnnunpöntöstä oli, että asumuksen täytyy ensin harmaantua monta vuotta ennen kuin linnut ottavat tarjotun kodin omakseen. Nytpä kävi toisin! Jo kuukauden kuluttua oli toisessa pöntössä  elämää. Pesänrakentajat suihkivat etelään suunnatusta oviaukosta sisään ja ulos niin uutterasti, että varmasti oli perheenlisäys suunnitteilla.

 

Toisella mökkireissulla saimme sähköasentajan tekemään lauantaitöitä, vaikkei asia vallan päivystysluonteinen ollutkaan. Pohjois-Karjalassa sellainenkin on mahdollista! Italiasta tilattu hormi-imuri  tuli asennettua piipun päähän ja leivinuuni saatiin vetämään siitäkin huolimatta, että ammoinen hormimuurari oli arvioinut riittäväksi hormireiäksi ¼ tiilen verran. Voi mahdoton, miten mukavaa, kuivaa ja lempeää lämpöä leivinuunilla torppaan saatiinkin!

 

Kolmannen reissun tärkeimmät tehtävät olivat uuden jääkaappipakastimen vienti ja vesipumpun asentaminen lampeen. Monta muuttoa hoitaneina saimme kuin saimmekin keinoteltua kylmäkoneen sisään lasikuistin ja eteisen kautta ja matalista ovista tupaan. Entinen jenkkikaappi puolestaan saatiin nokkakärryllä saateltua saunakammariin.  Kuukausi sitten tehty kairanreikä oli laajentunut koko lammen kokoiseksi ja vesipumppu saatiin sitaistua laituriin. Pian kohisi vesi sähkövoimalla saunan pataan ja saaviin. Mökkisauna laitettiin lämpiämään.

 

Edelleen minua jaksaa ihmetyttää se, miten paljon tavaraa pienelle mökille pitää viedä. Mökkireissut joudutaan sen vuoksi tekemään säännönmukaisesti pakettiautolla. Se hyvä pakettiautomökkeilystä toki koituu, että paluukuormassa saadaan aina tuotua polttopuita. Puolet ensi talven tarpeesta alkaakin olla jo kuskattu. Kun vielä nakkelen tuodut klapit liiteriin, vapautuvat klapisäkit uuteen kiertoon.

 

Tervetuloa uusi kesä!