Perhepuulaaki

 

Perhettä on verrattu tiimiin taikka joukkueeseen. Tässä vaiheessa ihmisen ikää perhe on jo melkoinen puulaakisarja, jossa pelaajia tuntuu olevan joka joukkueessa liian vähän ja yksi pelaaja joutuu pelaamaan tarpeen mukaan useampaakin pelipaikkaa. Tutuinta minulle on tietysti tämä äidin/ tyttären/ vaimon rooli ja tarkastelen tilannetta tässäkin vain siltä pelipaikalta.

 

Tässä meidän perusperheessämme elää tätä nykyä vakituisesti kolme henkeä. Iloksemme olemme saaneet joukkueeseen kesäajaksi täydennyspelaajan kuopuksen muodossa. Huushollin vanhimpana naisihmisenä olen saanut olla milloin keskikenttäpelaajana, milloin huoltajana tai piskuisen joukkueeni ärhäkkänä valmentajana. Huoltajahommat muonittajana ja kuljettajana ovat tuttuja, mutta henkisen valmennuksen rooli on aika uusi. Huomaan, että tiimissäni kaivataan napakkaa ja suorastaan kovasanaista ohjausta erityisesti, jos kyseessä on hoitoon ohjaus ja puolensa pitäminen. Mutta eivätkö ne jääkiekkovalmentajatkin puhu joukoilleen varsin suoraan? Niin sitä minäkin uhkasin lähteä lääkärireissulle mukaan, jollei tiimiläiseni lupaa pitää puoliaan ja vaatia lähetettä erikoislääkärille. Toisen tiimiläiseni mukana lääkärissä käynkin ja nyt tarvittiin vieläkin järeämpää puhetta. Uhosin siis kyseen olevan hänen hengissä pysymisestään ja sain kuin sainkin luvan lääkäriajan varaamiseen.

 

Puulaakimme seniorijoukkue  pärjää vielä loistavasti kaksin, joten sinne ei tarvitse paljon paukkuja säästellä. Päivittäinen puhelinkontakti riittää pitämään meidät molemmin puolin tietoisina siitä, missä mennään. Huomaan kuitenkin ystävistäni, että monella juuri tämä seniorijoukkueen huoltajana toimiminen vaatii paljon ja työllistää kovasti. Meillä yhteistyö ja avunanto toimii vielä vahvasti kumpaankin suuntaan.

 

Puulaakimme juniorijoukkueen valmennus on antoisaa puuhaa. Keinot ja konstit ovat tuttuja ja helppoja. Tutkimista, ihmettelyä, kokeilua ja oivaltamisen riemua koetaan jok’ikisellä valmennuskerralla. Juniorijoukkueen kapteenin kanssa käydään päivittäisiä sparrauspuheluita samaan tapaan kuin seniorijoukkueen kanssa. Henkinen taustatuki on tärkeää ja se toimii tämänkin tiimin kanssa molempiin suuntiin.

 

Yhteispelissä on voimaa!

 

 

 

 

Vuodenaikojen vaihtelu

 

Minä olen aina sanonut pitäväni vuorollaan jokaisesta vuodenajasta – vaihtelunhaluinen ihminen kun olen. Mutta olen minä niin lyhytjännitteinen, että tykkäisin vaihtelusta vielä sen kulloisenkin vuodenajan sisällä.

 

Juu, ymmärsit oikein – olen lopen kyllästynyt hirmuhelteeseen.

 

Minusta tuntuu, että helle alkoi silloin, kun koulu loppui ja tätä yhtä ja samaa! suomalaiselle aivan liian kuumaa keliä on piisannut likipitäen siitä saakka. Talomme suunnitellut insinööri on tehnyt aikoinaan kardinaalimokan ja jättänyt tuuletusluukut suunnittelematta. 160-senttistä 3-lasista sisään aukeavaa ikkunaa ei noin vaan auota – edes helteellä. Avattavissa on kaksi pikkuikkunaa, WC:n ja pesuhuoneen ikkunat.

 

Kaikki käytettävissä olevat helteentorjuntakonstit on kokeiltu. Pikkuruinen ilmalämpöpumppu puhaltelee viilennystä minkä ehtii, mutta sen teho ei riitä kuin hädin tuskin olohuoneeseen. Koko torpan viilentämiseksi on järjestetty iltaisin läpiveto WC:n ja pesuhuoneen räppänöiden kautta. Kovin paljon se ei auta ja nukkumisen mahdollisuuksia on pitänyt koettaa parantaa moninaisin kotikonstein.

 

Jossain vinkattiin ihon viilennykseksi ja nukahtamisen avuksi märkää kangasta, vaikkapa ohutta huivia. Minä tyttö se teen kaiken aina reilumman jälkeen, joten kastelin parisängyn tuplaleveän aluslakanan ihan kunnolla. Se olikin näppärä, sillä vielä aamuyön tunteina riitti lakanassa kosteita kulmia päälle käänneltäväksi.

 

Puolen päivän etsinnän jälkeen sain hankittua yhden jalalla seisovan tuulettimen makuuhuoneeseen. Nyt on nukkumista haitannut kuumuuden lisäksi myös taukoamaton hurina. Tuuletin ei viilennä, kunpahan vain liikuttaa sitä 30-asteista sisäilmaa. Viilennystoiminto saadaan lukemani mukaan aikaiseksi sillä, että laitetaan tuuletin puhaltamaan kohti märkää pyyhettä. Testattiin puoliskon juuri pesukoneesta tulleilla märillä collegeshortseilla. En tunnistanut viilenemisilmiötä. Varmaan pitää tosiaan olla froteepyyhe. Käyköhän Muumi?

 

Italialaiset olivat antaneet iltapäivälehden juttuun helteensietovinkin: ”kannattaa syödä paljon jäätelöä”. Testattu on. Kovin on lyhyttä valiolaisen jäätelön vaikutus – pitänee olla aitoa italialaista gelatoa.

 

Sadetta ja tuulta tänne, please!

 

Retkeilyn viehätys

 

Muistatko, kun lapsena tehtiin retkiä?  Ei siihen tarvittu pitkiä matkoja taikka kalliita huvipuistorannekkeita.  Riitti, kun oli mehua pullossa ja pari ruisleipäviipaletta voipaperissa, niin jo vain voitiin lähteä retkelle läheiselle kalliolle taikka metsäaukiolle. Ulkona luonnossa syöminen riitti retkeksi. 

 

Perheenäkin liikuttiin retkeillen.  Eihän 1970-luvulla maalaistalosta koko perheen kaukomatkoja tehty.  Pakattiin evästä oranssiin kernipintaiseen kylmälaukkuun ja hurautettiin yhden yön reissulle vaikkapa Puumalan kauniita vesistömaisemia katselemaan. Saatettiin vuokrata leirintäalueelta pikkuruinen mökki yösijaksi tai sitten nukuttiin autossa.  Sen ajan “piilofarmariin” pötkähti nelihenkinen perhe kesäyöksi ihan mainiosti. 

 

Kun omat lapseni olivat pieniä, talous oli niin tarkalla, että ABC:t ja niiden noutopöydät eivät tulleet reissuilla kysymykseenkään. Evästermoksiin oli kätevä pakata mukaan lämmin ruoka.  Lihapullakastike ja uudet perunat ruokatermoksessa haudutettuna on meidän perheen kesäretkien päällimmäinen makumuisto. Tutuiksi tulivat kertakäyttögrillitkin.  Sellaisellahan kokkasi valkoisessa styrox-kylmälaukussa kuskatut makkarat ja lihapiirakat vaikka levähdysalueella, joilla vielä 1990-luvulla usein oli pöydät ja penkit evästelijöiden iloksi.  

 

Nyt retkeilen lastenlasten ja sinisen kylmälaukun kanssa.  Kesän alussa sain lapsilta retkitoiveiden listan.  Tarkoin harkitun ja täysin toteuttamiskelpoisen luettelon mieluisista kesäkohteista.  Nyt on käyty Tykkimäessä, mummon mökillä, Parikkalan Patsaspuistossa, Kappelin puistossa ja Ruukin rannassa. Kiramon uintiretkeltä palattaessa lapset laativat takapenkillä uuden listan entisten jo toteutettujen jatkoksi.  Eipä minulla ole mitään sitä vastaan, että toteutamme lisälistankin, sillä lista alkoi: metsäretki, Onneli ja Anneli -puisto, uusi reissu mummon mökille... 

Oikein mielellään laittaa mummo mansikkamehua kannuun ja tekee muutaman maksamakkaravoileivän ja saattaapa ottaa kylmälaukkuun mukaan myös keksipaketin tai vesimelonia viipaleina.  Ja taashan me retkeillään - kivasti ja edullisesti, lähelle ja pikkuisen kauemmas. Kautta vuosikymmenten retkeilyssä on säilynyt oma viehätyksensä!  

Aikamme matkailmiöitä

 

Aloitin koulunkäynnin opettelemalla lukemaan apunani Aikamme aapinen. Aika oli peruskoulun aamunkoitto Pohjois-Karjalassa tasan 50 vuotta sitten. Nykyään sanalla ”aikamme” viitataan useimmiten tähän tautiseen ja monin rajoituksin rajattuun aikaan.

 

Matkustaminen on koko ajan kovin säänneltyä ja rankasti rajoitettua. Varmasti ihan hyvästä syystä. Tulihan tauti maahamme alkujaan matkoilta palaavien hiihtolomalaisten mukana. Nyt kun pikkuisen meinattiin kesän kunniaksi höllätä rajoituksia, niin jo vain saatiin itärajan taakse ehtineiden kisaturistien paluumatkassa kaukaisen Intian virusvarianttia. Ja pahan ilman lintu, Kiuru, pääsi taas linjaamaan uudet tiukat rajoitukset, joidenka jälkeen Suomeen pääsee lähinnä Australiasta, Hongkongista, Islannista, Israelista, Kiinasta ja Maltalta sekä muutamasta Norjan erikseen mainitusta kunnasta.  Tämä keskellä Suomen parasta ja kukkeinta kesää ja vuosisadan hurjimpia helteitä. Kyllä todellakin ymmärrän vihaista matkailuväkeä!

 

Ymmärrän toki niitäkin, joiden tekee jo kovasti mieli jonnekin reissuun. Mutta aivan varmasti on tarpeellista miettiä mihin ja miten matkan toteuttaa, jotta onnistuu parhaansa mukaan välttelemään virusta. Bussilla vaiko omalla autolla? Itään vai länteen? Onko rokotussarja jo valmis? Onko rokotustodistus tulostettu? Onko maskit ja käsidesit mukana? Mitä reissussa voi tehdä ja käydä katsomassa turvavälit huomioiden? Onko valmius rajatestaukseen? Onko aikaa oma-ehtoiseen karanteeniin reissun jälkeen?

 

Jos haluaa olla oikein varma terveysturvallisuudestaan, kannattaa ehkä tämä kesä matkata vielä virtuaalisesti. TV:n matkaohjelmat -vaikkapa Areenan dokumenttiosastolta bongatut ”Lumoava Portugali”, ”Kesyttämätön Uusi-Seelanti” ja ”Hokkaido, Japanin pohjoinen”-  tarjoavat edes jonkinlaista lohtua kaukomatkan nälkään.

 

Kirjan kanssakin matkakokemus toki onnistuu. Sain puhelinfirmalta lahjaksi elämäni ensimmäisen e-kirjan. Pääsin itse valitsemaan, mitä ensimmäisenä e-lukukokemuksenani kännykän näytöltä lukisin. Aikailematta valitsin Aino Huilajan ”Pakumatkalla” ja ahmin Ainon ja miehensä 330-sivuiseksi tiivistetyn Eurooppaa kiertävän irtiottovuoden päivässä.

 

Ihan kuin olisin ollut reissussa itsekin!

Mistä tietää olevansa mummo

 

Olen tunnistanut itsessäni jo monta merkkiä, jotka liittyvät minusta selvästi mummouteen ja joista aiemmin olin ajatellut tyyliin ”pois se minusta!”

 

Ensimmäinen ja todella suuri ja huolestuttava mummouden merkki on sekainen jääkaappi. Jääkaappi sekaantuu ensinnäkin siitä, etteivät tavarat kierrä enää siihen tahtiin kuin ”nuorisokotiaikoina”. Silloin, kun kaikki omat ja vaihteleva määrä seuralaisia pyörähteli huushollissa ja jääkaapin liepeillä, tavaran kierto oli ripeää, eikä kaapin perille päässyt unohtumaan edes yhtä paprikaa saati avattua ja puolilleen unohtunutta litran jugurttia tai kokonaista kahden kilon porkkanapussia. Ehkä mukana on myös annos mummomaista säästeliäisyyttä. Sitä, jossa ruokaa ei vaan kerta kaikkiaan heitetä roskiin, vaan mieluummin sitä odotutetaan jääkaapissa ajatellen: ”vielä minä tuonkin johonkin pataruokaan taikka leivonnaiseen upotan.” Sekalaisuutta aiheuttaa sekin, että kahta huushollia hallinnoidessa ei aina ole aivan kirkkaana se, kummasta jääkaapista ketsuppi olikaan loppu – kotoa, vaiko Datšalta? Sitten ollaankin äkkiä ja helposti tilanteessa, että mökillä pienehköä jääkaappia täyttää kolme ketsuppipulloa ja kotona ei löydy mitään punaista pastakastikkeen väriksi.

 

Toinen jossain määrin huolestuttava oire on tavaroiden hukkaaminen. Onneksi toistaiseksi on hukkunut vain pieniä ja edullisia asioita - tyyliin kermaviilikastikkeeseen tarvittava dippijauhepussi ja muutama krassinsiemenpussi. Ylimääräisen kauppareissun aiheutti kumpikin välttämättömyydessään kuitenkin. Tänään hävisi jo kooltaan selkeästi suurempi esine. Olin mielestäni aivan varmasti ostanut hellejuomaksi tuoremehua. Varmuudeksi vieläpä kahdesta kaupasta samalla kauppareissulla. Toista purkkia ei vain löytynyt, kun olisin sitä kannuun kaatanut. Hyvän tovin tuijottelin, kunnes oranssi purkki vihdoin osui silmääni. Siinähän se nökötti jääkaapin hyllyllä aivan silmän tasalla. Ehkäpä minun pitää leikkiä itseni kanssa avaimenkätkemisleikkiä ja etsiä muitakin kadonneita ”perhosen korkeudelta”.

 

Luojan kiitos, minulla ei onneksi ole taipumusta luulotteluun saati varsinaista hypokondriaa! Jokuhan saattaisi jo epäillä näköpuutoksia ja olla kovin huolissaan.

Mäeltä näkyy toinen mäki

 

 

Ystävä toi minulle metsämansikka-amppelin ja ajatus kulki heti lapsuuden kotikylälle.

 

Olen kotoisin pohjoiskarjalaisesta maitotalouskylästä. Siellä oli yhden pienehkön peltoaukean ympärillä kuusi taloa. Jokaisessa talossa pidettiin karjaa, ja lypsäviä oli jokaisen talon navetassa parisenkymmentä. Tiedän nykyään laskettavan, että ollakseen kannattavaa, tulisi yhden talon navetassa ammua likimain tuo 120 nautaa. Viisikymmentä vuotta sitten tuo lehmämäärä turvasi kuudelle perheelle ihan keskivertohyvän elämän.

 

Koska jokaisessa talossa oltiin samalla asialla, elettiin taloissa samaan tahtiin ja naapureiden touhuja myös seurattiin aika tarkkaan. Jokaisen talon ikkunoista näki toisten valot. Talviseen aikaan saatettiin ihmetellä, jos valot naapurin navetan ikkunoihin syttyivätkin aamulla kovin myöhään. Aamulypsyn jälkeen oli syytä tarkistaa puhelimitse, mikä naapurissa viivästytti – ”ettei vaan oltu sairastuttu!?” Kesällä pidettiin pienimuotoista kisaa siitä, kenen lehmät ennättivät aamulypsyltä ensimmäisinä päivälaitumelle aterioimaan.

 

Naapuriseuranta ei ollut luonteeltaan ahdistavaa taikka pahanilkistä. Päinvastoin! Elämä oli yhteisöllistä ja naapureista pidettiin huolta. Samassa veneessä oltiin, vaikka ei aivan järven rannassa asuttukaan.

 

Kun naapuritalon karjatouhut olivat noin tarkassa tarkkailussa, olivat tietysti lapsetkin. Ei kai siellä kukaan kuvitellut voivansa tehdä mitään salaa!? Jos eivät omien vanhempien silmät, niin naapurin aikuisten silmät olisivat touhun varmasti rekisteröineet. Vaan eipä ollut tarvettakaan tyhmäillä mitään salassa nurkan takana. Elettiinhän aidosti tilanteessa, jossa ”koko kylä kasvatti”. Paitsi vanhemmilla ja isovanhemmilla, oli myös naapureilla oikeus puuttua lasten touhuihin.

 

Jokaisessa talossa neuvottiin omat lapset työntekoon. Yhdestä koulittiin tilalle jatkajaa ja muut koulutettiin muihin töihin. Muistan, että ensimmäinen tienestini oli kesäinen lehmien juomaveden laskeminen letkulla laitumella olevaan juoma-altaaseen. Siitä maksettiin ”vastikkeellista viikkorahaa” ja jollen aivan väärin muista summa oli viikkotasolla markan luokkaa.

 

Kuten arvata saattaa, minun lapsuuden kesinäni paistoi aina aurinko ja maistui metsämansikka.

Lippalakki

 

Minä en ole hattuihmisiä. Hatut eivät vain kerta kaikkiaan pue minua. Eivät siis minkäänlaiset hatut. Kaikki litistävät hiukset, eivätkä ne ainakaan somista pyöreää naamaani ja isokokoista päätäni. Ja uskokaa pois, olen kokeillut.

 

Villapipot pyrkivät aina nousemaan kummallisesti korvien yläpuolelle kekottamaan ja niitä saa olla päätöikseen kiskomassa alemmas, korvien suojaksi. Aivan sama, millainen pipomalli on kyseessä – sileä neule, joustin taikka palmikko – lopputulema on sama. Kotineulottu ja teollinen pipo käyttäytyy aivan samalla lailla.  Siksi olen aina talvisinkin paljaspäin ja välttelen hiuksia litistäviä ja sähköistäviä myssyjä.

 

Viime kesänä ostin kesäisen isolierisen lastuhatun. Kokeilin sitä muutaman kerran. Sittemmin se on kerännyt pölyä auton takaikkunalla ja kieltämättä ollut hieman hankala näköeste peruuttaessa. Mutta ei se oikein päähänkään asetu. Punottu leiri heittää lukiessa kummallisia reikäisiä varjoja kirjan lehdelle ja tuntuu takertuvan kiinni ovenpieliin ja eritoten oksistoihin ulkohommissa ja mökillä.

 

Taas ostin hatun lauantairetkelläni kotikaupungissa turistia leikkiessä. Tällä kertaa sijoitin auringonkeltaiseen lippalakkiin. Venytin säätövarat äärimmilleen ja sain lätsän sopimaan päähäni. Ostin lippiksen suurin toivein juhannushatukseni. Tarkoitukseni on nimittäin lillua juhannuspäivänä lammen keskellä kumiveneessä lukemassa jotain kevyttä kesärompsua. Kukaties lähimatkailen lukien Gotlantiin muurien sisäpuolelle sijoittuvaa dekkaria tai sitten lähden kirjan siivittämänä ihan kaukomatkalle Kreikan saarille.

 

Kumiveneessä lukiessa tarvitaan joka tapauksessa häikäisysuojaa. Aurinkolasit eivät toimi, sillä niistä saan helposti valkoiset pandasilmät päivettyneeseen naamaani. Sitä paitsi aurinkolasit pitäisi laittaa lukulasien päälle toisiksi laseiksi, sillä lukulasitehoilla olevia aurinkolaseja en omista ja ilman laseja näen tekstit vain mustana muurahaisenpolkuna. Ilman häikäisysuojaa taas rypistelen naamaani siihen malliin, että saan kaksi kolme pystysuoraa vekkiä silmien väliin – klassiset äkäisen akan rypyt siis. Sitä en tietenkään tahdo. Sen verran minäkin koetan varjella julkikuvaani, että äkäisen akan mainetta en halua.